Aurinko armas

 Häikäisevän kirkas auringonvalo sai silmämme sikkuraan ja tuhannet aurinkotähdet vilisivät silmissämme kun aamupyöräilylenkillä käännyimme Täktomin raitille. Oli pakko suojata silmiään sillä niin kirkas ja niin alhaalla oli tuo kauan kadoksissa ollut ja kaivattu mollukka. Mutta niin ihana. Niinkuin tuulikin, joka oli, jos ei nyt myrskylukemissa, niin melkein!

Vastatuulessa, siskoni ja minä, pinnistelimme eteenpäin rääkäten kakun ja kinkun kyllästämiä pikkupullerovartaloitamme ja nautimme täysin siemauksin upeasta kevätkesäsyksytalvisäästä, joka sai ilon läikähtämään ja näkemään kuinka kaunista voi olla ilman luntakin.

Bellevuen rantabulevardilla tuuli sai täyden vallan ja mahdin ja puuskutti laineet kunnon pärskeiksi, jotka humisivat rantahiekkaan ja kimalsivat kuin timantit. Kaikki kasvit, joka ikinen pieni kukanlehti, hiekkka - kaikki loistivat auringonvalossa - ja rantatien varressa olevat huvilat saivat taianomaisen hohteen, kun aurinko matalalla loistaen väritti ne kullanvärisiksi. Koko ranta oli täynnä lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia - ruuhkaksi asti. Mikä ihana, ihana aamu!

Toivotankin teille kaikille Hyvää Joulua ja Onnellista, ihanaa Uutta Vuotta! Toteutukoon kaikki unelmanne ja olkoon ensi vuosi iloa täynnä!

Tyhjä kauppakatu?

Olen ollut yrittäjänä Vuorikadulla melkein kolmekymmentä vuotta. Pitkä, pitkä  aika ja siihen mahtuu monenmoisia muistoja - muistoja hulinavuosista, lamavuosista ja monen monituisesta sunnuntaista, jotka olen viettänyt kaupalla milloin mitä myyden. Muistan myös jonot lelukaupassa Pokemon hysterian ollessa suurimmillaan - kauppa oli ääriään myöten täynnä ja tavara loppui puolessa tunnissa.

Tänään huomasin jollain sivustolla - taas kerran - jonkun laittaman kuvan tyhjästä kauppakadusta. Ja hirveän kasan tykkäyksiä! Ja hymiöitä! Olen kyllä sitä mieltä että tuo asia tyhjästä kauppakadusta - hankolaisten olohuoneesta - ei ole tykkäyksen paikka. Eikä varmastikaan hymiöiden! (Tiedän, tiedän, suhtaudun katuun henkilökohtaisesti oltuani siellä töissä melko tovin, mutta suotakoon se minulle!) Mutta miettikääpä hetkinen ja kuvitelkaa kauppakatu tyhjillään - ilman niitä siellä tällä hetkellä olemassa olevia ihania liikkeitä, ilman niitä ystävällisiä ja palvelualttiita myyjiä - ilman sitä tunnetta, että tulet melkein kuin kotiin ja voit asioida, ottaa sovitettavaksi kotiin, vaihtaa, valittaa ja vain turista kuulumiset noissa pienissä liikkeissä oman kaupunkisi kauppakadulla. Sinun kadullasi. Me kauppiaat olemme siellä vain vuokralla ja töissä.

Me kauppiaat yritämme täyttää kauppamme hyllyt tavaroilla, joita uskomme teidän haluavan ja tarvitsevan - ympäri vuoden. Teemme työn ja käymme tilaamassa ne mistä milloinkin, puramme, hinnoittelemme, järjestelemme - teitä varten. Otamme riskin. Teitä varten. Teemme työtä, niinkuin muutkin ihmiset - ehkä pienemmällä palkalla, välillä ilman palkkaakin, mutta olemme itse valinneet tämän alan, koska jokainen meistä rakastaa tätä työtä ja nauttii ihmisten keskuudessa olemisesta.

Tyhjä surullinen katu autioituneine liikkeineen, surullisine tyhjine ikkunoineen, ilman valoja, ilman ihmisiä, ilman elämää! Niinkuin niin monessa pienessä kaupungissa! Haluammeko sellaisen? Me kauppiaat Vuorikadulla olemme todella aktiivisia, järjestämme, puuhaamme ja yritämme tehdä parhaamme saadaksemme liikettä hankolaisiin, saadaksemme teidät tulemaan kadullenne. Loppu työ jää teille. Haluatteko että teillä on toimiva katu myös huomenna? Haluatteko täyttää kadut naurulla, iloisella sorinalla, tavata tuttuja siinä ostosten teon lomassa, käydä kahvilla ystävienne kanssa ihanassa kahvilassa? Teillä on oikeasti tällä hetkellä siihen mahdollisuus. Tyhjän kadun täyttäminen on teidän asianne. Teidän päätöksenne. Meille yrittäjille jää hyllyjen täyttäminen ja palveleminen. Eikä yksikään yrittäjä voi toimia ilman teitä, ilman asiakkaita. Eikä ilman kassan kilinää!

Itse haluaisin keskustan, jossa on elämää ympäri vuoden. Tiedän, että katu täyttyy kesällä pop-up liikkeistä ja hyvä niin, mutta siltikin vanhanaikaisena ihmisenä haluaisin nähdä kadun olevan elossa ympäri vuoden. Kuoleva kauppakatu on kuin nahistuva sielu - surullisen traaginen.

Joten hyvät ihmiset, täyttäkää katunne askelilla, ilolla ja naurulla - saatatte yllättyä mitä kaikkea sieltä saakaan. Ja mitä enemmän siellä käytte ja ostoksia teette, sitä enemmän tarjontaa kauppoihin tulee ja ties vaikka joku rohkea uskaltaisi avata jonkin uudenkin liikkeen.

Tervetuloa täyttämään katu!

Ja jottei totuus unohtuisi! Kuva viime vuodelta.

Hurahtajamestari

Olen mestari hurahtamaan milloin mihinkin. Aina tietenkin järkevänä ihmisenä järkeviin asioihin.

 Ensimmäinen sellainen kunnon aikuisiän hurahdus oli astrologia. Tuli tutuksi auringon kulma kuunsillalla, planeetat ja niiden merkitys ihmisen sielunelämään, leijona-ihmisen karjuva mielentila ja taivaankappaleiden asema jousimiehen seikkailunhaluisessa elämänkierteessä. Tekaisinpas muutaman kartankin ystävilleni ja itselleni. Melkoinen mullistus elämässä, kun joutui sen jälken muuntautumaan kartan osoitamalle diplomaattisesteettiselle tielle ja hymyillä oikealle ja vasemmalle. Mutta onneksi se hurahdus lopahti. (Oikeasti kyllä seurailen vieläkin ihmismieltä ja mietin onko tuo nyt diplomaatinen vaaka vai hitaasti etenevä, tarkan markan härkä vaiko ehkä kuitenkin eloisa vesimies, johon jokainen ihminens tutustuu sekunnin murto-osassa). Oli itseasiassa todella mielenkiintoista, ja on tietenkin edelleen.

Seuraavaksi päätin (ainakin kymmenen vuotta sitten) ruveta tekemään tilkkutöitä. Ostin tarvikkeet, kasan kankaita, hirveän kasan kirjoja ja lehtiä ja rupesin väkertämään. Hirveä työ. Hirveän kivaa. Ja  ihania peittoja, tyynynpäällisiä ja tuolinsuojia sain aikaiseksi. Ja tilkkutäkit ovat ihanan energisiä, no melkeinpä eläviä, sillä jokaiseen pieneen pistoon ja ompelusaumaan on käytetty rutkasti aikaa, vaivaa ja rakkautta. Nyt osa peitoistani alkaa olla jo hiukka rupsahtaneita, niinkin emäntänsäkin, joten uusia pitäisi alkaa suunnittelemaan ja tekemään, mutta, mutta! Kaappi on täynnä ihanan värikkäitä kankaita sävy sävyyn taitelluissa pinoissa muistuttamassa tuosta vuosien takaisesta järkevästä ja hyödyllisestä hurahduksesta!

Mutta tämä viimeinen! Ette edes voi aavistaa, miten ihanaa, rentouttavaa, aivokopan tyhjentävää puuhaa voi olla skräppäileminen (poikani ihmetteli tuota sanaa ja vastasin että niin netissä luki, ja mitä netissä lukee niin totta tokihan se totta on, inte sant?)! Kiitos Pinterestin tietotaito lisääntyy joka ilta filminpätkiä katsellessa, ideoita imuroidessa tuolta joka naisen elämänoppaasta. Nyt meillä laitetaan valokuvat järjestykseen hienoihin itse koristeltuihin albumeihin. Päässä pyörii jouluhössötysten sijaan magneettien kiinnitykset, paperikuviot ja pitsimetrit! Täytyy kyllä myöntää että järkevämpääkin tekemistä ihminen saattaisi itselleen löytää, varsinkin näin ennen joulua, mutta minkäs sitä luonnolleen voi. Jos hurahtaa niin hurahtaa ja täytyy vaan antaa tuulen viedä. Kyllä se siitä tyyntyy. Jos ei tänään niin huomenna!

Harjoitelmia ja keskeneräisiä sivuja.

Luonnon helmassa

Täällä me vaan Hangossa loiskitaan lätäköissä, katsellaan kun myrsky riepottelee puita ja männykäpysiä, myllää veden korkeuksiin ja pärskii sen rantahietikolle kaataen minimaaliset ihmisenalut voimallaan. Keskellä talvea - kun muualla jo odotetaan hiihtolatujen avautumista, tai ainakin haaveillaan siitä, niin me täällä Hangossa kuljeskelemme metsissä ihmettelemässä luonnon kauneutta liian paksujen vällyjen alla. Kas, kun taisi kesäkuussakin olla kylmempää. Ja heinäkuussa.

Mutta tänään taas huomasin ihmeekseni miten ihanassa kaupungissa ja miten ihanan luonnon äärellä asummekaan. Kotoa lähtiessä vaan valitsee, että minkäköhän rannan tyrskyjä sitä tänään menisi katsomaan. Ja tänään valitsimme tyrskypaikaksi Neljäntuulen Tuvan takaisen pienen rantapläntin. Ja kyllä siellä piposta sai kiinni pitää. Ja pojasta!

Ihana Hanko! Ei ehkä niin talvisen ihanan tunnelmallinen ja jouluisa, mutta omalla tyrskyisellä tavallaan paras paikka maailmassa ihmisen asua. Kiitos!

Lukuhaaste

Nuorena tyttönä (vain muutama ryppy sitten, tuntuu melkein eiliseltä), luin, luin, luin - varmaan kaikki kirjaston sarjat läpi, muutamat parhaat varmaan kahteenkin kertaan. Kuten Runotyttö, Anna ystävämme ja tietenkin Pieni talo preerialla-sarja. Kaikenmaailman hevoskirjasarjat vaikken ollut pätkääkään kiinnostunut hevosista (hirveän pelottavia eläimiä, kauniita kylläkin), Kitty-sarjat, Enid Blytonin kaikki kirjat (ajatella, että luulin aina että Enid oli mies, mutta kyllä tuo naapurikaupan Enid on elävä todiste nimen aitoudesta). Vähän vanhempana tilasin jostain koko Angelika-sarjan, koska sitä ei kirjastossa ollut ja vieläkin tuo sarja täyttää kirjakaappiani.

Kirjat ovat ihmeellisen kummallisia. Niitä on pakko sivellä, hivellä, paijata. Omistaakin, vaikka ei välttämättä. Vain joitakin. Paljastin tässä yhtenä aamuna aamukahvilla, että joskus istun kirjakaapin edessä ja halailen niitä, saatan antaa pusunkin. Katsoivat vähän kummissaan, totesivat vain että ovat aina tienneet että olen vähän kummallinen. En voi ikinä missään sivuuttaa kirjoja edes vähän vilkuilematta niitä. Ja aina pitää olla kasa kirjoja odottamassa, kasa josta voi vain nappaista yhden uuden seikkailun, kohtalon, elämänkerran.

Tällä hetkellä luen Paulo Coelhon Portobellon noitaa ja hyllyssä on myös muutama muukin lukematon Coelho. Syntymäpäivälahjaksi sain pojaltani Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ja sitä vähän säästelen, joten se on lukemattomien kasassa vielä niinkuin Karl Lagercrantzin Se mikä ei tapa. Luin tässä syksyllä Tiklin, joka oli aikamoinen tiiliskivi (ostin sen vielä tyhmyyksissäni, tai nuukuuttani, pokkarina, joten teksti oli pienen pientä pränttiä, tosi rasittavaa lukea), mutta loistavaa kerrontaa ja upeata kielenkäyttöä vaikkakin aihe oli jotenkin raskas ja ahdistava. Mutta kannattaa lukea.

Dekkareita olen lukenut aina ja Agatha Christie-fanina tietenkin tuotantonsa kokonaan ja moneen kertaan (olen jopa ostellut vanhoja Agathan kirjoja huutonetistä, kellastuneita, ihanakantisia pokkareita). Tässä muutama vuosi sitten tutustuin Fred Vargasin Pariisin omalaatuisimpaan etsivään Jean-Baptiste Adamsbergiin ja täytyy sanoa, että nuo kirjat ovat erilaisia dekkareita, vähän outojakin, mutta kannattaa tutustua.

Oudosta puheenollen - oudoin kirja, jonka olen lukenut on aivan varmasti Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Ihan kreisi! Mutta en jättänyt kesken (oli kuitenkin aika kiehtova), niinkuin en yleensäkään jätä kirjoja kesken, sinnittelen vain loppuun asti - no melkein aina. Viime viikolla tosin jätin Anna Janssonin dekkarin (ensimmäinen osa, ehkä siinä syy) kesken, teksti oli töksähtelevää ja lauseet ärsyttävän lyhyitä, joten koko lukuenergiani meni niiden uudelleen muotoiluun (ihan älytöntä, tiedän), mutta en loppujen lopuksi enää tiennyt mitä siinä kirjassa tapahtui, joten enpä taida lukea niitä seuraaviakaan osia. Sorry, Anna Jansson! Ja keskeytysennätyksen voittaa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, peräti kaksi kertaa olen sen aloittanut - ja lopettanut.

Ja jos ette vielä ole lukeneet Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomusta, niin lukekaa ihmeessä! En voi kertoa mitä siinä tapahtui, kun ei siinä tapahtunut varmaan kauheasti mitään, mutta hyvä se oli ja mieleenpainuva. Niinkuin tietenkin rakas, rakas Edith Piaf, jonka elämänkerran olen lukenut miljoona kertaa, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi.

Ja joskus - joskus vielä kahlaan (kahlaan siksi että kirja on englanniksi ja marginaalit täynnä käsinkirjoitettua kahden ihmisen vuoropuhelua kirjasta) Doug Dorstin Ship of Theseus-kirjan, joka on täynnä kortteja, valokuvia, kuitteja, karttoja! Pelkästään tuon omistaminen tuottaa silkkaa iloa! Mutta lupaan myös lukea sen - kun sen aika tulee!

Ja voih, vieläkin vähän harmittaa ettei Harry Potterin maailma oikeasti olekaan oikea - vai onko?

Semmoinen sunnuntai...

Isäntä ilmoitti torstaina että tilaamme peura tulee justiinsa. Mutta ei hätää, tänä vuonna hän oli ajatellut lähettää sen oikealle lihamestarille paloiteltavaksi, joten meidän ei tarvitse kuin pussittaa ja pakastaa. Huh! Mutta toisin kävi, lämpöisen ilman takia peura oli paloiteltava jo tänä viikonloppuna, joten isäntä joutui taas paloittelumestariksi. Onneksi jo lauantaina, koska silloin sain olla koko päivän töissä. Painostus tuolla sanalla sain!

Pitkän, mutta hauskan Joulukadunavajaislauantain jälkeen ylimpänä mielessäni ei todellakaan ollut viettää sunnuntaita lihaa pussittaen tai jauhelihaa jauhaen. Aamulla herätessä tajusin myös että johonkinhan se kaikki liha olisi mahdutettava, joten ei auttanut muu kuin ruveta pakastinta siivoamaan ja tyhjentämään turhista, vanhoista avatuista paketeista, jotta saamme kallisarvoisen lihan mahtumaan sinne.

Siellä varastohuoneessa, jossa pakastin on, pääsee juuri ja juuri liikkumaan, tavarat ovat hiljalleen hiipineet hyllyiltä alaspäin, lattiata kohden ja välillä ei pakastintakaan saa kunnolla auki. Joten kunnon perheenemäntänä siivosin samalla tuon romuhuoneen ja heitin säkillisen turhaa tavaraa pois!

Ja keitin puolukkapuuroa ja mustikkakiisseliä. Ja vein isännän Oi Hankoon syömään. Ja hain lapsenlapsen meille leikkimään. Ja pussitin ja punnitsin, pakastin ja keittelin kahvia pojalleni.

Sulan arvoinen suoritus! Laiskalta. Ja hirmuisen raskastahan on kuunnella Leijonaa mä metsästän ihana, suloisen pehmoinen lapsenlapsi sylissä, katsella hänen säihkyviä silmiään odottaessaan loppu-miauta ja kuunnella hänen holtitonta kikatustaan kera loppusointujen!

Ja sitäpaitsi, isäntä sen työn oikeasti teki, siis sen raskaimman, minä vaan olin asistenttina ja vähän siivoilin sieltä täältä.

Päivä pulkassa, Midsommerin murhaa odotellessa voikin valmistautua yöpuulle ja seuraavaan työviikkoon. Olkoon se kiireinen!

Karkkia, karkkia...

Olen pussittanut palleroita, neliöitä, suklaata, toffeeta. Punninnut riisisuklaata. Tikuttanut irtokarkkeja grillivarrastikkuihin, teipannut sellofaania ja nyörittänyt sukkalangalla. Etsinyt Pinterestistä malleja iltamyöhään. Hullun touhua, sanoisi joku. Aika hauskaa, sanon minä.

Katsokaas Halloweenin jälkeen tuleekin joulu. Tuli melkein takavasemmalta yllättäen, emme oikeinmelkein ehtineet juurikaan suunnitella etukäteen mitään sen kummempaa, kaikki energia meni tuohon Halloweenin kauhukatuun. Mutta yhtenä aamuna aamukaffeella nousimme ahdingosta ja emmäkeksimitään-syövereistä ja aloimme ideoida. Ja keksimme karkkikojun vanhanaikaisine karkkeineen, kauniisti pakattuine pusseineen ja koristeellisine vaunuineen. Noh, kaikkea emme ehdi  toteuttaa, kuten tuota koristeellista vaunua, mutta kunnon karkkikojun saamme kyllä aikaiseksi.
Yhdellä kauppiaalla on ollut iltapaja kotonaan ja siellä on syntynyt lumiukkoa, paukkukarkkeja ja monta sataa tikkaria on muuttanut muotoaan. Päiväsaikaan suklaat ovat saaneet hienot tötteröt ja kauniit rusetit. Muutama upea suklaarasiakin on myynnissä.

Joten, hyvät ystävät ja toivottavasti makeannälkäiset sellaiset, tulkaa toki lauantaina Vuorikadulle joulukadun avajaisiin ja tyydyttäkää makeannälkänne (sekä omanne, lapsenne, miehenne tai vaikka naapurinne) Tontun tyynyillä, Poron nenillä, Lumipalloilla, Polkakepeillä ja -tikuilla tai vaikkapa irtokarkkigrillivartailla. Kaikennäköistä ihanaa tarjolla, tulkaa nauttimaan ja hankkikaa leffakarkit illaksi!

Karkeilla ei ole tarkoitus tehdä voittoa, järjestämme kojun vain tunnelmaa luomaan ja koska se tuntui hauskalta idealta,  joten edullisia ovat nuo herkut.  Kolikoita taskuun ja herkuttelemaan, joulupukkia tapaamaan, kuuntelemaan kaunista laulua ja tapaamaan ystäviä!

Tervetuloa Joulukadun avajaisiin lauantaina 16.00-18.00, Vuorikadulle!

Ja kello kuusi jo perinteeksi muodostunut Andersin järjestämä ja yrittäjien maksama ilotulitus!

Isälle

 Tämä ovelaakin ovelampi kunnon vaimo antoi miehellensä isänpäivälahjaksi hienot rokkilasit! Nyt ei sipulinkuorinta enää itketä, päinvastoin! Ja hetihän isännän niitä oli testattava niitä ja hämmästyneenä kertoi että ne toimii! Ja siinä samalla sitten valmistaakin koko isänpäiväpäivällisen vaimollensa ja lapsillensa. Kakun sentäs tein eilen, ihan itse!

Design Shop Enidistä saa noita laseja, eri värisinäkin! Ja sieltä ostin muuten maailman parasta Kouvolan lakritsia kauniissa pakkauksessa (Hejdi-yhdistyksen).

Hyvää isänpäivää kaikille ja älkää enää pelätkö sipulinkuorintaa!

Suoraselkäinen

Jaahas, kuulkaas, nyt on tämä rouva sitten suoraselkäinen, tai ainakin pitäisi olla, sillä 250 euron edestä on paineltu niskaa porannäköisellä laitteella. Onneksi terä oli hieman tylpempi, mutta ah, miten sen poran painallus (vaikkakin kuulemma painoi aivan hellävaraisesti ja kevyesti, minkä kyllä uskon), tuntui kipeissä, jumittuneissa niskalihaksissa. Se oli suorastaan kiduttavan kamalaa, varsinkin vasemmalla puolella, minne se nikama-mikä-lie oli kallellaan ja vinoutti rouvan selän ja koko ryhdin ja lyhensi toista jalkaa kokonaista kaksi senttimeetrosta! Eli olenkohan ollut vino ja olenkohan koko pienen elämäni kulkenut linkuttaen tietämättäni ja hiljalleen koko selkäranka on mennyt uusille urilla ja siihen jämähtänyt luullen sitä uudeksi oikeaksi!

Niin, AtlasProfilax on tämän hoidon nimi ja sitä tehdään ainakin Tammisaaressa, siellä itse kävin. Koko hoito kesti vain noin 10 minuuttia (mutta koko käynti kylläkin lähes tunnin), joten vaikka se olikin kivuliasta ei se ollut kuolemaksi, sen verran lyhyinä jaksoina hän (en tiedä mikä titteli tuolla mieshenkilöllä oli, joten olkoon pelkkä hän) sitä niskaa mobiloi, joten ei aihetta huoleen, kyllä sen kestää ja ei ehkä kaikki koe sitä yhtä pahana.

Mutta tiedättekö, kun autossa hoidon jälkeen puolikuolleena istuin, niin huomasin heti että hei, mähän pystyn hengittämään vaikka mun olkapäät on oikeassa asennossa! Siis suorassa, eikä niinkuin sillai etukenossa menossa maata kohden, rintalasta ruhjottuna kahden olkapään väliin hengityksen pihistessä siinä pinteessä. Ja se asentohan on ollut uusi ryhtini monen monituisen vuoden ajan. Jos sen sitten vahingossa joskus korjasi muka venytelläkseen niin hengästyihän siinä. Kun tuo oikea asento on jo kauan aikaa sitten hävinnyt, hiljalleen maata kohden taipunut. Ja uusi vänkyrä ryhti oli niin mukava!

Nyt viikko tuosta hoidosta on selkäni, siis ristiselkäni, niin kipeä että ei tarvitse kauheasti kumarrella, ei liikkua kuin varoen (juuri tänään ajattelin siivota - hahaa, en kodinhoitohuonetta - vaan makuuhuoneen, mutta voi, voi nyt ei vaan voi), sillä kaikki lihakset taitavat olla väärissä paikoissa ne reppanat ei nyt ollenkaan tiedä miten pitäisi olla, mitä kannatella kun koko selkä on saanut uuden asennon. Osa lihaksista on varmasti äärimmäisyyteen venytettyinä ja osa taas löysinä roikkuu, ainakin siltä tuntuu. Ja toden totta toivon, että tämä ei ole pysyvää!

Mutta näin pitikin olla, olo huononee ennenkuin se paranee ja sellaiset oireet, jotka ovat ennen vaivanneet (kohdallani ristiselkä, juurikin näin) tulevat uudelleen esille. No huomenna on uusi päivä ja hei, varmaan uudet vaivat tämän kipeän selän lisäksi, mutta toiveikkaana odotan tulevaa!

Oli mielenkiintoinen kokemus, saa kysellä lisää jos kiinnostaa!

Halloween

Luurankoja, kummituksia, hautakiviä, noidanjalkoja! Puisia kylttejä, pussitettuja luita, styroxia, spraymaalia, muovipusseja, rantapalloja! Rullittain mustia jätesäkkejä. Aherrusta, väkerrystä, naurua, kikatusta, suunnittelua ja valtavaa innostusta vaati tuo tämän vuotinen Halloween ja sen suunnnittelu! Ahkerin väkertäjämme vietti iltansa ja keskiyöntunnit kummitusvauvoja solmiessa.

Tänä vuonna Vuorikadun yrittäjät innostuivat, ihan tosissaan. Ja aivan varmasti järjestelyt ja niiden suunnittelu oli meistä kauppiaista vaihtelevan virkistävää ja innolla odotimme perjantaita! Saimme kaikki ajallaan paikoilleen ja tuunasimme itsemme teemaan sopivaksi ja ilta voi alkaa!

Meidän ihana Zombie-katumme muuttui illan hämärässä kynttilälyhtyjen ja kaamosvalojen mereksi, pienten karkkia vaativien kummitusten ja noitien leikkikentäksi. Ihanaa! Paras kiitos meille tehdystä työstä oli nähdä iloisia, tyytyväisiä ihmisiä ja paljon hirveänkamalan pelottavia lapsukaisia! Todella onnistunut ilta.

Saimme myös uudet asukkaat kadullemme, luurankopariskunnan, Mr. ja Mrs. Bonesin, joiden etunimet olivat kadoksissa. Onneksi eräs nuori asiakkaamme löysi nimet ja palautimme ne tuolle tyylikkäälle pariskunnalle ja nyt meidän keskuudessamme, välillä ulkona välillä kellarissa, elää pariskunta nimeltään Esmeralda ja Ronald Bones! Huikean jännittävää! Tulette vielä tapaamaan heidät monta kertaa, ehkä myös naamioituneina! Joten kannattaa katsoa sillä silmällä!

Kiitos hyvät asiakkaat ihanasta illasta, oli ilo viettää se teidän kanssanne!

Helsingissä

Lyhyesti alku kaunis: Halusin Henri Cartier-Bressonin näyttelyyn Ateneumiin, sisko oli Hangossa ja uusi, hyvä mutta kivikova patjani tarvitsi kivikovan sijauspatjan tilalle uuden hiukka pehmeämmän, sillä selkäni on hiljalleen muuttunut rautakangeksi. (Itse sen olen ostanut, testanut 20 sekuntia ja hyväksi todennut, hah!).

Siispä Helsinkiin. Ja koska valokuvanäyttely ei ollut autovalokuvanäyttely ei isäntä luvannut lähteä sitä katsomaan, mutta ehdotti että me siskokset voisimme mennä junalla ja hän tulee sitten jälkijunassa autolla emännän kotio noutamaan, niin ja sen patjan Ikeasta. (Olisin halunnut sellaisen Tempur-patjan, mutta Ikean halpisversio on yli 10 kertaa halvempi, joten päätös oli varsinaisen helppo).

Näyttely oli todella hyvä, kannattaa käydä se katsomassa jos Helsingissä liikutte.  Sääli vain, että näin sunnuntaina Ateneumissa oli jo aikamoinen tungos, joten hirveän syvällisesti ei voinut kaikkiin valokuviin tutustua ja lukea pienen pieniä pränttejä missä ja koska otettu, pitäisi melkein mennä toisen kerran näyttely katsomaan. Mutta kaikista noista upeista valokuvista pidin ehkä kuitenkin eniten Alberto Giacomettin muotokuvasta!

Ajattelimme kävellä Ateneumista siskon luo Töölöön odottamaan minun kyytiäni kun siinä matkan varrella näimme Ikea-bussin. Hienoa, nyt säästetään aikaa ja bensaa ja niinpä hypähdin bussiin ja soitin isännälle että menee suoraan Ikeaan, minä tulen ilmaisbussilla.

Kissanviikset!

Oli se ilmainen, mutta ei me mitään bensaa säästetty! Jouduin nimittäin Vantaalle. Ja kyllä, kyllä siinä bussin ovessa luki, jos olisi lukenut, Ikea Vantaa. Mutta ei siitä pysäkiltä ennen ole Vantaalle bussia mennyt, Espooseen vain. Mikään ei ole pysyvää tässä maailmassa!

Joten meidän päivästä tulikin yllättävän pitkä, viiden maissa laitoin siskolle viestiä että terve, terve, kohta ajetaan sun ohi, Töölöntori jo häämöttää. Ja siitä sitten vielä kotiin Hankoon.

Matkailu avartaa. Patja saatiin. Isännältä ei mennyt hermot. Emännältä melkein!

Monsteri-ilta

Iltojen hämärtyessä noidat lähtevät liikkeelle napaten matkaansa kaikenmaailman monsterit, luurangot, puolipäiset, lepakot, kummitukset ja vanhat luut. 30.10. (17-19) on kaikenmaailman yöotusten kokoontumispäivä ja tänä vuonna päättivät yhteistuumin tulla Vuorikadulle, Hankoon. Mikä kunnia!

Ja heidän kummallista ulkonäköään ja vaatetustaan kunnioittaen olemme päättäneet myös täällä liikkeissä pukeutua kummallisen kauniisiin asuihin, kammata tukkaa vähän sikkuraan ja laittaa kunnon pakkelit naamalle. Ties vaikka jonkun meistä nappaisivat mukaansa lopullisesti (kannattaa siis tulla myös seuraavana maanantaina tarkistamaan ovatko kaikki kauppiaat paikalla ja normaalin oloisina).

Noidat syövät mustia, väkeviä, suolaisenmakeita karamelleja. Se on suorastaan niiden polttoainetta. Joten lepytelläksemme näitä suloisenpelottavia kummajaisia olemme pussittaneet monen monta kiloa karamellejä, joita jaamme näille tulokkaille ja myös pienen pienille noita-apulaisille, joita odotamme myös saapuvaksi Vuorikadulle sankoin joukoin kurkistelemaan jokaiseen aukiolevaan kauppaan ja vaatimaan osaansa noista herkuista.

Pienille noita-apulaisille on myös ohjelmaa kaiken katsottavan lisäksi. Viimevuotinen aarrejahti oli lasten mieleen, joten tänäkin vuonna saa jahdata aarteita ja jokainen on voittaja ja saa tietenkin pienen palkinnon.

Isommille noidille ja tavisihmisille on paljon katsottavaa ja kahvikojunkin jokin noitajärjestö on luvannut kadulle pystyttää. Voit vaikka nauttia kupillisen kuumaa yhdessä luurankopariskunnan kanssa penkillä ja turista menneistä ja tulevista.

Tulkaa sankoin joukoin Vuorikadulle katsomaan mitä noidat tuovat tullessaan ja pistäytykää rohkeasti jokaisessa liikkeessä. Asianmukainen pukeutuminen on tietenkin sallittua. Hullutelkaa, niin isot kuin pienet!

Sänky

Olen muuttanut! Pienestä, vanhasta pikkuhuoneesta, joka muistutti enemmän varastoa kuin makuuhuonetta, isoon valoisaan kulmahuoneeseen, joka joskus aikoinaan oli meidän olkkari. Tuo vanha koppurainen pieni huone, viihtyisä sinänsä, oli täynnä vaatteita, huonekaluja, laskuja, papereita, no, kaikkea mitä nyt tuollaiseen ylimääräiseen huoneeseen tungetaan. Kaikki ylimääräinen. Ja minä. Siellä uinailin pojan vanhassa jenkkisängyssä kaikkien pölypunkkien keskellä - ja söin histamiinia. (Oli helpompi kuin ainainen puunaaminen, jota tietenkin ahkerasti harrastin!). Kerran kun sitten ruhoani kääntelin siinä kuoppaisessa sängyssä ja koko sänky heilui ajattelin, että josko olisi aika hankkia uusi patja tai siis kokonaan uusi sänky. Ehkä selkäkin voisi paremmin. Ja uni paranisi. Ja sielu.

Tuumasta toimeen. Mies tuumasi ja toimi. Minä maksoin patjan. Se aivan innostui kun sai ruveta suunnittelemaan, rakentamaan, siis yksinkertaisesti luomaan uutta tyhjästä. Monta viikkoa se naputteli, nikkaroi ja testaili värisävyjä. Jossain verstaalla se sitä sänkyä pukersi, syntymäpäivälahjaksi minulle. Ja ajoissa valmistui.

Lauantaina, kun tämä emäntä oli töissä, isäntä kasasi sängyn uuteen huoneeseeni, petasi, etsi liiteristä puhtaat matot ja laittoi kaiken kuntoon. Ja aivan niinkuin tv-ohjelmissakin, sain huivin silmilleni ja isäntä talutti minut sinne huoneen sohvalle (juuri se sohva jolle viime viikolla paikkaa hain ja löysinkin kun tarpeeksi kauan käänsin ja väänsin, joten se ihana lutjukkainen sohva jäi sinne) ja paljasti koko komeuden.

Sänkyjen sänky. Upea! Ja eikä ollut nikkaroinut vain sänkyä vaan myös siihen sopivan yöpöytäkaapin. Tyhjästä - laudanpätkistä. Toisilla ihmisillä on vain luontainen kyky (ei ole käynyt mitään puusepänkouluja) hahmottaa ja toteuttaa kasasta lautoja sänky ja laatikollinen kaappi. Tai mitä tahansa!  No, onneksi se on mun isäntä ja minä sain sen sängyn. Ja kuulkaas siinä sängyssä on pylväässä sellainen silmä ja kun siinä edessä kättään heilauttaa niin sängyn päädyn alle syttyy kapea loisteputki - lukuvalo!

Ei hassumpaa täyttää vuosia!

Vuorikadulla tapahtuu...

Jos järjestää jo toisen kerran niin eikös se sitten ole jo perinne? Joten jo suuren suosion saama perinteikäs Kanta-asiakasilta on huomenna, siis huomenna perjantaina! Tulethan sinäkin! Ota ystävä, äiti, tytär, mies kainaloon ja suuntaa kulkusi Vuorikadulle, jossa aivan ihanat, upeat punalehtiset puut täyttävät kadun uskomattomalla väriloistollaan!
Yrittäjät pitävät ovensa auki 19.00 asti ja tarjoilevat teille pientä purtavaa, juotavaa, namuja - kuka mitäkin! Putiikit ovat täynnänsä syksyn uutuuksia, joten nyt on oiva tilaisuus rauhassa tutustua kaikkiin liikkeisiin ja kurkkia mitä uutta on syksy tuonut tullessaan.
Omassa liikkeessäni, Ceiassa, on vieraileva kauppias tuolta torin laidalta - Lankasataman Katja, joka esittelee ja myy tuotteitansa liikkeessäni. Yhdistyksemme uutena jäsenenä pääsee näin hyödyntämään  pidennettyä aukioloaikaa yhdessä kanssamme ja me puolestamme saamme nauttia Katjan seurasta! Hurjan hauskaa!
Joten tulkaahan huomenna kanta-asiakasiltaan viettämään mukava ilta kanssamme!

AtlasPROfilax

Tänään olin kuuntelemassa mielenkiintoista esitelmää päätämme kannattelevasta ensimmäisestä nikamasta, Atlaksesta. Ette varmaan tienneet sellaista olevankaan, luulitte vaan että ne lihakset ja muutamat luut sitä klönttiä kannattelee. Mutta ehei, siellä syvällä niskan kohoutumien alla on sellainen koiranluun näköinen venkura, joka kuulemma suurimmalla osalla ihmisistä on vinossa, vinoutunut jossain vaiheessa elämää, ehkä jo synnytyksessä. Ja siihen on keksitty suoristusmenetelmä, AtlasPROfilax.

Siinä sitä esitelmää kuunnellessani näin sieluni silmin itseni istumassa siinä tuolilla vinona kuin Pisan torni, enkä vaan nähnyt vaan myös tunsin. Pelkkä tunnin istuminen sai selän huutamaan enkä tiennyt mitenpäin olisin siinä istunut. Vänkyräparka. Korvissa tinnitus lauloi sitä samaa lauluaan, niskajumitus sai leukaluut ja hampaatkin särkemään, kipeän poskiontelon lisäksi. Yhdeksänkiloinen pääni hakeutui kumaraan, vaikka kuinka yritin sitä vaivihkaa (ettei muut huomais) kannatella kun ei se millään olisi jaksanut olla! Olen niin tuon suoristuksen tarpeessa. Kaikki viat, mitä tuo vinoutunut Atlas saa aikaan, sopivat minuun. Oikea mallikappale naiseksi!

Joten nyt on aivan pakko suunnistaa Tammisaareen saamaan tuota hoitoa Atlakseeni! Veri rupeaa kiertämään päässä, paremmin, selkäranka suoristuu. Ja sillähän ei voi olla muuta kuin positiivisia vaikutuksia. Maalaisjärjellä ajatellen.

Joten huomenna tilaan ajan ja kerron sitten (tai oikeasti huomaatte varmaan itsekin eron, kumaran ja suoran välillä!) minkälaista se oli ja miten se terveyteeni vaikutti. Mielenkiintoista.

Flunssan kosto

Niin vain kävi, että flunssa, jonka luulin jo selättäneeni, kosti. Paheni vain viikonloppua kohden, hirveä tukkoinen olo ja pää pumpulissa. Mutta meninkö hakemaan apua lääkäristä - no en tietenkään. Sehän on turhaa, kyllä se siitä, kohta on parempi olo. Sisukas suomalainen.

Tänään sitten (mulla oli vapaapäivä) menimme Tammisaareen, ihan vain vapaapäiväajelulle ja samalla katsastamaan uuden lelukaupan ja onnittelemaan uuttavanhaa yrittäjää kukkakimpulla. Hyvä kun tiesin missä ollaan, olo oli hirmuinen, nenä totaalisen tukossa ja jalat makaronina. Mutta ei, periksi ei anneta, kahville ja sämpylälle, kyllä se siitä.

Kunnes mieheni raahasi mut polille Tammisaaressa, kun nyt kerran melkein paikan päällä oltiin. Vänkäsin vastaan ja melkein tuuppi mut autosta ulos! Jotenkin tuntui niin turhalta mennä valittelemaan tukkoista nenää polille Tammisaareen lauantaipäivänä. Ja sitä paitsi olo parani heti kun päästiin sairaalan pihaan. Ihan turhaa, ajattelin. Mutta menin nyt kuitenkin, vähän nolona.

Antibioottikuurin antoi tuo ystävällinen lääkäri, toinen puoli päätä aivan turvoksissa ja tukossa. Ilmankos onkin ollut vähän hutera olo jo muutaman päivän ja aivan hirvittävän tuskaista kun ei ole voinut hengittää kunnolla.

Huomenna on uusi päivä ja toivon mukaan jo parempi olo. 

Sohva

Aloitin sisustusurakan, tai oikeammin siirtourakan tulevassa makuuhuoneessani. Muutan pienestä tavaroita täynnä olevasta entisestä lastenhuoneesta isompaan, valoisaan kahden ikkunan huoneeseen. (Joka on helvetillisen kuuma kesällä, pahoin pelkään, kun aurinko porottaa molemmista ikkunoista koko päivän mutta se on sen ajan murhe se).

Tässä taannoin sanoin isännälle että pitäiskö mun hankkia uus patja tai jopa sänky kun jotenkin tuo vanha heiluu kummallisesti kun kääntyy ja melkein itsensä saa kuopasta kammeta ylös. Ja sehän innostui. Hän tekee uuden sängyn! Ja toi hirveän kasan printattuja kuvia että valitse noista. No valitsin rustiikkisen, yksinkertaisen sänkymallin ja ostin siihen patjan.

Saan sängyn kuulemma syntymäpäivälahjaksi. Joten en ole sitä nähnyt vilaukseltakaan. Vielä pitää reilu viikko malttaa. (Isäntä itse nukkuu edelleen meidän yläkerran makkarissa, valloittanut sen kokonaan, minä taas päätin jäädä alakertaan kantapääleikkauksen jälkeen huonoine polvineni). Ja nyt saan ison huoneen, uuden sängyn ja pimennysverhot!

Tänään illalla innostuin siirtelemään olemassaolevia huonekaluja pois tulevan sängyn tieltä. Huusin isännälle että tuus työntää tää sohva. Miten niin työntää, ethän sä sitä tänne jätä, tuumasi. Joo, joo mutta haluan testata voisko sen jättää, ainakin väliaikaisesti (hyvä sohva) tuohon toiselle puolen huonetta. Pyöritteli päätään, mies! Mitä järkeä on työntää sohvaa toiselle puolelle ja testata kun et sitä kuitenkaan tänne jätä. Ihan melkein hermostui! Mies! No mitä järkeä on jättää kokeilematta, jos vaikka sopisi ja onhan se mukavaa sisustella ja testata ja siirrellä. Eikö se nyt sitä voi ymmärtää. Lähti siitä sitten onneksi keittiöön eikä tullut takaisin!

Nyt olen siirrellyt sitä sohvaa joka puolelle, ei se nyt oikein asetu, on vähän liian iso ja huone vähän liian pieni kun pitäisi varmaan se sänkykin sinne saada mahtumaan. Mutta olkoon nyt siellä vähän aikaa ja ehdinhän sitä vielä tässä viikon aikana siirrellä monta kertaa - vaikka se ei sinne jäisikään.

Vapaapäiviä

Ensiksi sitä ottaa vapaata, muutaman päivän, tai siis muutamana päivänä muutaman tunnin. Olinpas vielä ajatellut ottavani keskiviikonkin kokonaan vapaaksi, mutta aina ei mene niinkuin sitä suunnittelee.

Kaksi iltapäiväää sentäs vietin kotona (hirveät suunnitelmat takataskussa, piti tehdä sitä sun tätä) hirvittävän kamalan räkätaudin kourissa. Mistä sekin lienee tupsahtanut. Onneksi ne iltapäivät olivat aurinkoa pullollaan niin saatoin sentäs potea ulkona lämpimässä hyvän kirjan ja lohdukekorvapuustin kera. Muuten olisikin ollut aika kurjaa.

Nyt on jo pöpö selätetty, luulisin, ainakin voi hengittää taas kunnolla ja tänään tämä kunnollinen työntekijä, joka sairastaa lomalla, kävi jo laulamassa, siis harjoittelemassa gospelia. Korvat lukossa ja ääni raakkuva kuin variksen, mutta mukana olin!

Tuosta gospelista! Harjoittelemme tällä hetkellä kevätkonserttia varten, Elvistä! Joten pistäkääpäs korvan taakse, sillä keväällä meillä on Elvis-konsertti. Toki sitä ennen on joulukonsertti, sitäkin kannattaa tulla kuuntelemaan.

Joten öitä immeiset! Sain Tiklin luettua, joten nyt on vuorossa kevyempää, varmaankin joku dekkarimurhamysteeri!

Kesän jälkeen...

Jos Annie oli mestariampuja niin minä olen kyllä mestari työntämään ikäviä asioita, ajatuksia, tuntemuksia seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon (ja välillä ne oikeasti haipuvatkin jonnekin unohdusten hautausmaalle ja hyvä niin). Mutta on asioita, jotka eivät unohduksella, mullan kaivuulla, juurien repimisellä minnekään häviä, vaikka kuinka yrittäisi maata kääntää, istutella kauniita kukkasia, kutoa sukkaa raivokkaasti tai pelata Mahjongia puuduttaakseen aivonsa. Vaikka siinäkin olen tosi taitava. Mahjongissa meinaan. Mutta välillä ahdistus ja synkät ajatukset vain valtaavat mielen.

Kesä oli huono. Ihan surkea. Ja nyt puhun vain omalta osaltani. Mutta heinäkuu oli niin surkea, että ajattelin jo pistää pillit ja pussit nippuun ja häipyä eläkkeelle. Vähän jo isännällekin sitä ehdottelin, että josko tuo mut elättäisi. Vaatteet ostaisi, kampaajan maksaisi, Hesarin edelleen pöydälle aamulla kantaisi. Mutta tuo vaan murahteli, ei mitään sanonut. Miehet!

No viikon kuluttua tuon kamalan, hirvittävän masentavan kuukausiraportin nähtyäni aurinko rupesi paistamaan ihan hulluna ja ihmiset rupesivat ostelemaan alennustavaroita (ei nyt hulluna mutta kuitenkin)  ja elokuu näyttikin jo valoisammalta ja huonomuistinen minä unohdin ahdinkoni ja eläkepäivät. Ja parin ostoreissun jälkeen eläkkeellejääminen ei enää ollut lähitulevaisuudessa mahdollistakaan.

Joten täällä edelleen teitä palvelen, rakkaat ystävät ja asiakkaat, ja sinnittelen eteenpäin. Ilolla!

Mutta näin pitkän alkupuheen jälkeen tulen varsinaiseen asiaan, jota ehkä  kannattaa mietiskellä kun ostohimo valtaa mielen ja ulkolaiset nettikaupat tarjoavat ihanuuksiaan suoraan kotiovelle, ilman toimitusmaksuja; välillä huokeampaan hintaan kuin mitä voimme täällä tarjota, välillä kuitenkin aivan samalla hinnalla tai jopa kalliimmalla kuin meidän pikku putiikeissa. Toki valikoimat ovat niissä suuria ja mikäs sen mukavampaa kuin viettää ilta shoppaillen netissä ja näpytellä tilauksia.

Mutta! Miettikääs, kuinka moni niistä yrityksistä maksaa verojaan Suomeen? Mielellään rahamme vievät rikastuttaen jo ennestään äveriäitä rahanteon osaavia ja verotkin taitavat mennä muille maille tuomatta meidän Matti ja Maija Sairaanhoitajalle lisukkeita pöytään, pitämättä Erkki Eläkkeensaajaa tiukemmin leivän syrjässä kiinni. Pitäisikö aina silloin tällöin havahtua miettimään, mitä tekee ja onko se järkevää. Voisiko jonkun näistä tuotteista ostaa Suomesta, Hangosta, omista pikku putiikeistaan?  Sillä jos valtion kassan pohja jo loistaa niin jokainen meistä joutuu omalta osaltaan talkoisiin. Jollain tavalla. Jo pieni käytöksen muutos, kuten vaihtaa se ulkolainen pesuaine suomalaiseen, voi oikeasti tehdä ison muutoksen pitkällä tähtäimellä ja tuoda muutaman uuden työpaikankin siinä sivussa.

Omalta osaltani voin käsi sydämellä sanoa, ettemme me yrittäjät täällä pikkukaupungissa tällä hommalla rikastuta, yritämme parhaamme mukaan tulla toimeen ja saamme  ilon tehdä työtä joka päivä, sillä itse ainakin onnellisena tulen töihin joka päivä (kahvilan kautta). Työmäärään nähden palkkamme on minimaalistakin minimaalisin, mutta kuten asia on jo julki tullutkin, olemme itse työmme valinneet, joten emme sen kummemmin valita, kunhan välillä vähän räpätämme lämpimiksemme!. Mutta veroja maksamme. Joka kuukausi.  Ja mitä enemmän myymme, sitä enemmän maksamme. Yksinkertaista. Ja verorahoilla, niillä kai tämä yhteiskuntakin pyörii. Ja jokainen Vuorikadun kauppias osallistuu näihin talkoisiin. Tekemällä työtä ja kilisyttämällä valtion kassaa.

Joten kilisyttäkäämme yhdessä valtiolle verorahoja ja näin edesautamme omalta osaltamme tällä pienellä, mutta tärkeällä, eleellä ihmisiä pitämään työnsä, saamaan lomansa ja ehkäpä jossain vaiheessa, taas joskus, uusiakin etuuksia.

Illalla palaan multakasaan juurien sekaan ja laitan taas aivot narikkaan!

Kivenkääntäjä

Ensin se etsii, katsoo, tallentaa, tuntitolkulla Pinterestissa haahuilee ja unelmoi että olispas kiva.... Sitten se menee ja ostaa ruusuja. Ruusuja! Ei se mitään ruusuista tiedä, paitsi että ne on kauniita ja toiset tuoksuvat paremmalle kuin toiset. Ostettujen taimien kuvassa olevat ruusut ovat tulevaisuudessa, toivon mukaan vaaleanpunaisia ja ne toiset keltaisia. Tuoksusta ei puhuttu mitään. Kyllä, luitte oikein, se osti oikein kahta väriä ja monta. Ja ruusumultaa kans. Kun tehrään niin tehrään kunnolla. Tuolla ne nyt ulkona purkeissaan nyhjöttää ja odottaa että se kans ne maahan laittais.

No niin, ja tiedättekö mitä!? Niiden ruusujen lisäksi ihan vahingossa laitoin vielä korikärryyn 2 pensasmustikkaa ja 2 vadelmaa. Marjapensaita! Ei meidän pihalla ole ikinä ennenkään mikään kasvanut (paitsi kun täällä asui puutarhuri, mutta ennen olikin kaikki paremmin). Piha on liian kuuma, liian koivuinen (hirveitä, valtavia koivuja, jotka ulottuvat melkein pilviin ja peittävät auringon valon lehdillään ja imevät kaiken ravinnon maasta) ja pihan emäntä on laiskanlainen, joka saattaa myös olla syy kasvien kitukasvuisuuteen.

Mutta nyt olen siis viininviljelijän lisäksi marjankasvattaja (ja ruusunen). Matkalla kotiin kylläkin tuli yhtäkkiä mieleen, että mihinkäs me (miten niin me? puuskahti isäntä) ne puskat laitetaan. Kun toi piha oikeasti on aika kuivahko, joten piti oikein asiaa ruveta pohtimaan.

Isäntä siihen sitten keksikin ratkaisun. On meinaan joskus rouvalle rakentanut kalliolle tai kallion kupeeseen sellaisen hienon kasvimaan upeista reunakivistä ja monta kerrosta kasveja sinne istutinkin. Silloin ensimmäisenä vuonna. Toisena vuonna oli kukkasia ja rikkaruohoja. Ja kolmantena vuonna  muutama tosi sitkeä kukkanen pilkisteli rikkaruohojen seasta. Joten ehdotteli nyt että otetaan muutama kerros kiviä pois ja tasataan maa ja laitetaan puskat sinne. Ja niistä reunakivista tulee kukkapenkki terassin eteen. Aikanaan.

Siellä olen nyt selkä vääränä kääntänyt maata, poistanut kiviä, juuria ja rikkaruohoja. Ai että tulee hienoa! Ja ai että mun selkä ja niska tulee olemaan kipeä huomenna. Mutta mitäpä pienistä!

Golf-kentällä!

Eilen tuli tutustuttua taas yhteen uuteen kulmaan Hangossa - Golf-kenttään! Siitä ohi on kyllä tullut pyöräiltyä - useinkin, mutta eipäs ole tullut perille asti mentyä. Sitä varmaan ajattelee, että kun ei kerran pelaa ei sinne kentällekään ole asiaa. Mutta sinnepäs voi kuka tahansa mennä kahvittelemaan, jäätelölle, oluelle. Todella upea kerhohuone siellä odottaa vieraitaan, pelaajia tai vain ihan tavallisia ohikulkijoita.

Mutta eilen liityin uudelleen Havsmarttoihin (mainitsin ystävälleni että voisihan sitä taas tulla mukaan ja hän sitten päättikin, että illalla tulet ja no, hyvä niin). Ja tällä kertaa oli tarkoitus tutustua Golfin saloihin, johon Leena meidät hienosti johdattikin tällä kauniilla, hyvinhoidetulla kentällä. Saimme jokainen korin palloja ja mailan ja eikun mailaa heiluttamaan. Hah, koko korillisen palloja heiluttelin menemään, välillä ruoho lensi pitemmälle kuin pallo, mutta hauskaa oli eikä tuntunut missään - paitsi tänään (oikein olan takaa kun sitä mailaa heilutteli niin kyllä kaikki käyttämättömät lihakset joutuivat suorituskykynsä äärirajoille ja tänään ne vähän valittavat).

Käykääpäs joskus tutustumassa tuohon kauniiseen paikkaan, jos ette vielä ole sinne asti eksyneet. Ties vaikka golfkärpänen iskee! Oli aivan kuin olisi ollut todella kaukana kaikesta, ihan uudessa maailmassa, oli kaikkien mielipide. Todella onnistunut ilta!

Kiitos Leena mukavasta ohjelmasta, oli todella hauskaa päästä kokeilemaan golfin peluuta!

Ja tiedättekö mikä oli parasta? Meidän ei tarvinnut kerätä noita huitomiamme palloja takaisin koreihin (näin jo sieluni silmin meidät koukkuselät kökkimässä tuolla nurmella, hämärän hiipiessä etsiskelisimme vielä viimeisiä palloja taskulampun valossa), vaan tämäkin hommeli on robotoitu. Onneksi!

Huntersit

Voi kuulkaas! Jos nyt yhtäkkiä sadesäällä bongaatte vesilätäkössä loiskivat mustat kiiltävät, upeat, kuninkaalliset saappaat, niin valitettavasti täytyy teitä informoida että ei, se ei ole prinssi Charles vaimoineen, joka fotofestivaalia on tullut juhlistamaan Hankoon, vaan ihan vaan Ceian puotipuksu, joka siellä lätäkössä innoissaan loiskuttelee uusine kuninkaallisine saappaineen, jotka tuli hankittua ihan tästä meidän Vuorikadultamme, jota nyt varmastikin voidaan tituleerata kuninkaalliseksi kujaksi, vähintäänkin. Ja en yhtään pane pahaksi vaikka pienen kuninkaallisen niiauksen tai kumarruksen suoritatte, on ne nyt sentään sen arvoiset ne saappaat. Olenkin aina prinsessaksi halunnut, helpostihan tuo onnistui!
Vuorikatu on saanut uuden kauppiaan Tian, kauppansa Tian Veranta, Tian Kirjan vieressä. Ja sieltähän tämä puotipuksu ne ikkunasta bongasi ja kuohuviinilasillisen jälkeen itselleen osti. Niitä saa muuten ostaa ilman ennakoivaa kuohuviinilasillistakin. Vaikkapa huomenna, lauantaina. On pitkää, pätkää ja vielä pätkempää ja kaikki yhtä tyylikkäitä, kiiltäviä ja tietenkin, kuninkaallisia.
Nyt vain toivonkin, että tämä sadesää jatkuu, että voin niitä käyttää ja ihanat villasukat jalkaani sinne lämpimikseni laittaa. En sitten enää muuta käytäkään. Tulkoon siis sade.
Joten jos haluatte itsellenne kumisaappaat niin Tian Verantaan mars. Sieltä kyllä saa kaikenlaista muutakin ihanaa kotiin, mökille, verannalle. Vaikkapa villilampaiden talja takaan eteen lattialle tai keittiöpyyhkeitä, tyynyjä, lamppuja, teetä!
Toivotamme Tian Verannan tervetulleeksi iloiseen joukkoomme ja te, hyvät asiakkaat, käykääpä tutustumassa.

 Voiko uudet kumisaappaat tehdä ihmisen onnelliseksi!!??? No kuulkaas, kyllä! Ja sadesäällä se onni riemuksi muuttuu!

Aikojen alussa

Joskus aikojen alussa, kauan aikaa sitten, itse asiassa melkein 30 vuotta sitten, ostin askarteluliikkeen (noh, oli siellä vähän puisia lahjatavaroitakin, niinkuin saunakiuluja, -mittareita, vieraskirjoja yms.). Puoti sijaitsi leffan aulassa, väliseinällä oli vain poikkaistu osa kaupan tiloiksi. Siinä sitten toimin jonkin aikaa ja pikkuhiljaa puujutut saivat väistyä lelujen tieltä ja kauppa muuttui pikkuhiljaa leluliikkeeksi, lelu kerrallaan. Leluissa kun on jotain taianomaita magiaa, joka kiehtoo tällaista lapsellista sielua!
Hiljalleen siitä leffanpuolikkaasta muutin kadun toiselle puolelle ja laajensin lelupuolta ja  askartelupuoli säilyi ja laajeni sekin. Oli huikeata päästä ´´omaan´´ liikkeeseen ja saada kaksi isoa näyteikkunaa. Leffan omistajat ottivatkin  sen toisen puolen sitten omaan käyttöönsä.
Tästä alkujaarittelusta ja lelukaupan historiikista pääsenkin sitten varsinaiseen aiheeseen eli Eevaan ja Idaan.
Eeva on aina ollut käsityö- ja askarteluihminen, häneltä luontuu virkkuu, nypläys, kutominen, askartelu, posliininmaalaus, niin, varmastikin kaikki käsillä tekemisen taidot. Joten askeleensa toivat hänet useinkin putiikkiini. Siinä sitten maanhiljaisina ja tuppisuina muutama sananen vuosien varrella vaihdettiin ja toisiimme tutustuttiin. Niinkuin niin monen muunkin asiakkaan kanssa on päässyt käymään, kiitos siitä!
Ida syntyi ja Eeva kutoi ja toi Idalle suloistakin suloisemmat mintunvihreät töppöset ja myssyn. Aivan ihanat niinkuin tuosta kuvasta voitte ihailla. Ja tietenkin alla piti olla tuollainen ihana romanttinen pitsimyssy. Jossain nuo ovat vieläkin säästössä!
Eevahan on ollut kesätöissä outletissa (tulipas samalla todistettua että sähköteknikolta sujuu myyntityökin sutjakkaasti ja luulen hänenkin saaneen monta uutta ystävää ja hyvänpäivän tuttua kesän aikana) ja Ida on aina välillä tuurannut tai käynyt auttamassa Eevaa. Ja ovat tutustuneet toisiinsa.
Ei varmaan Eeva ajatellut aikoinaan tekevänsä töitä tuon pienen tiitäisen kanssa, jolle töppöset ja myssyn kutoi. Välillä elämä heittelee hassusti ja mukavasti ja saattaa yhteen tallaajiaan!

Kuvassa Ida on kummitätinsä ja -setänsä tyttären Camillan sylissä. Kaksi kaunotarta, edelleenkin. Tuosta kuvasta on muutama vuosi vierähtänyt. Huokaus.

Oolannin meri...

Ja se Oolannin meri oli kauhia... lauloi jokin kvintetti, kvartetti tai joku muu... aikoinaan. (Vai oikeasti ne tais kyllä laulaa jostain ihan muusta!)

Tänä kesänä purjehdimme ystäviemme kanssa lomallamme Tukholmasta Waxholmiin, Paratiisin kautta Fejaniin ja sieltä sitten yli Ahvenanmeren. Tarkoitus oli jäädä Ruotsin puolelle vähän pitemmäksi aikaa, mutta sään haltija päätti toisin. Sandholmiin luvattiin sateita ja myrskykin jo tulollaan, joten päätimme aikaistaa Maarianhaminaan menoa ja purjehdimme Fejanista Rödhamniin kauniissa aurinkoisessa säässä. Tuulta ei nyt juuri myrskyksi asti, ihan kohtuullisesti, mutta meri se senkuin velloi. Aivan kuin äksy noita olisi kattilaansa hämmennellyt suurella kauhalla, sinne tänne ja tuosta poikki. Aallot oli kyllä  niin sekaisin ettei ne tienneet mistä olivat tulossa ja minne menossa!

Hiljallensa otimme purjeet alas, ne kun vain reuhtoivat tuulessa kuin eksyneet lakanat. Moottori meidät sitten keinutteli muutamat kuusi tuntia etiäpäin perille asti, aurinko porotti taivaalta ja Rödhamniin saapuessamme olimme iloisia kuin peipposet, nälkäisiä kuin sudet ja janoistakin janoisempia!

Ravittuamme itsemme ihanalla kalliogrilliaterialla ja muutamalla kylmällä oluella, päätimme katsastaa tuon kauniin saaren. Todella idyllinen pieni vierasvenesatama museoineen kaikkineen, täynnä elämää. Ja hei, hankolaisiakin tapasimme, mikäs sen mukavampaa!

Mukava, pitkä päivä merellä ja lämmin ilta kauniissa saaressa!

Puhu polville!

Tässä päivänä eräänä tyttäreni tuli ja sanoi että äiti, sun pitää ruveta puhumaan sun polville! Oli lukenut jostain (facebook!) että joku nainen oli puhunut polvilleen ja ne parani. Hupsista!

Tänään sitten asettauduin tietokoneen ääreen ja päätinkin yhtäkkiä lähteä pyöräilemään, noin vain. Forcitille ja takaisin, ajattelin. Se on juuri sopivan mittainen pyörälenkki työpäivän päätteeksi eikä tarvitse alittaa eikä ylittää mitään eikä pyöräillä autojen seassa. Se on myös sopivan mittainen ajallisesti, ehtii meditoida tai suunnitella tulevia juhlia, tai kaupan ikkunan somistusta tai mitä nyt ikinä haluaakaan. Mutta tänään ei ollut meditaation aika. Tänään ajattelin pitää puhuttelun polville!

Siinä sitten pyöräillessäni sopivan ripeätä vauhtia auringon kultaamaa pyörätietä, tuulen suhistessa korvissa, miljoonien pienten ötököiden lentäessä suuhun, silmiin ja nenään, aloitin pienen puhuttelun rakkaille, hyvin palvelleille polvilleni.

Kysyinkin sitten aivan suoraan: Haluatko sinä oikea polvi leikkaukseen? Ei kuulemma halua, ja toinen huusi ettei sekään, turha kysyäkään. Lupasin niille enemmän liikuntaa pyöräilyn muodossa, terveellistä salaattipainotteista ruokaa, pähkinöitä, hedelmiä ja marjoja ja vähemmän haitallisia sokeriherkkuja! Polvet puolestaan lupasivat yrittää kehitellä jonkinnäköistä nestettä luiden väliin, ettei ihan tarvitse kitkuttaen kävellä. Joten meillä on nyt sitten suullinen sopimus! Minä liikuttelen niitä kohtuullisesti ja sopivalla tavalla ja ne ei rutise, kitise, muljahtele joka käänteessä ja varsinkaan sateisella ja kostealla säällä.

Ihan reilu sopimus, mielestäni!