Viimeinen dinosaurus...

Siinä se on - tulevaisuuden toivo. Munakauppa! Oliko täynnä kananmunia kauniisti hyllyille aseteltuna vai myiköhän ne tuolla oikeasti jotain muutakin. Totta totisesti toivon että myivät. Yksi myi, toinen pakkasi ja kolmas otti markat talteen. Ja kaikilla oli töitä, vaikkakin varmasti pienellä ropopalkalla, sillä en voi uskoa että munakauppa oli mikään kultakaivos, vaikka kukas sen tietää vaikka olisi ollutkin!

Onko meillä nyt asiat yhtään paremmin? Palkat ovat huimat tuohon aikaan verrattuna, sosiaaliedut ovat suorastaan loistavia, palkattomia vapaapäiviä on yllin kyllin, sairastaa saa ja firma maksaa. Tosin firma tarvitsee voittoa ja kun kaikki rahat hupenevat palkkoihin ja saavutettuihin etuihin ja sairaslomapalkkoihin ja burnout-lepolomiin niin silloinhan firman pitää heittää muutama turhake pihalle ja säästää, että jää sitten niitä osinkoja niitä niin kovasti tarvitseville. Ja firman hymynaamat kiittelevät ja laskevat ja keksivät uusia tapoja säästää ja pistää turhakkeita pihalle ja kortistoon muiden turhakkeiden jonon jatkoksi. Ja valtio kiittää ja maksaa - niin kauan kuin rahaa riittää.  Joten valtionkin  täytyy kiristää vyötä ja ottaa köyhiltä, sillä  niiltähän se käy kaikkein varmimmin, ne kun ei paljon valittele, kun niiden kaikki energia menee työttömyyspapereiden täyttämiseen, elämiseen päivästä päivään miettien mistä saisi ruokaa ja rahat vuokraan. Ja lapsille vaatteita. Viedään niiltä vähän, ei ne huomaa. Ja taas hymynaamat loistavat ja taputtavat toisiansa selkään. Selvittiin taas yksi vuosi. Kyllä ne pärjää vähemmälläkin, menkööt leipäjonoon.

Ojasta allikkoon, sanoo sananlasku. Munakaupasta nettikauppaan paremminkin. Rahat ja verot virtaavat nettikauppojen myötä muille maille, työttömiä nuoria on valtaisa määrä, ihmiset voivat huonosti, pankki sulkee oviaan asiakkailta - ei edes enää vanhaan postiin voi luottaa. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Kauppa ei enää kannata - vaikka päällään seisoisi. Ei auta alet, ei auta tapahtumat, ei auta kauniit kaupat ja ikkunat ja somistukset. Ei seiso tämänpäivän munakaupan ovella kolmea nättiä likkaa odottamassa asiakkaitaan. Kyllä nykykaupoissa omistaja häärää aamusta iltaan ja jatkaa hääräämistään vielä kotona.

Pelottaa ajatus, että kun meidän viimeiset dinosauruksemme, ne meidän ihanat asiakkaamme, jotka meidänkin kauppakatuamme pystyssä pitävät, häviävät ja uupuvat, eivätkä enää käytä palvelujamme, niin mitä jää jäljelle.Osaako uusi sukupolvi ottaa katumme omakseen, huomata sen kauneuden, sen ainutlaatuisuuden, ostamisen helppouden ja sosiaalisen kanssakäymisen ihanuuden. Ja että ne munamarkat olisi parasta pitää kotokaupungissa tai edes kotosuomessa jos eläkkeelle halajaa ihan rahan kera. Ennenkuin on liian myöhäistä.

Toivon ja uskon vieläkin, sillä olen syntynyt luottavaiseksi ja aurinkoisen ikkunan alla, että havahdus tulee tapahtumaan ja sen tulisi mielellään tapahtua hyvin pian, sillä muuten moni pieni paikkakunta saa kokea karun kohtalon - tyhjän, autioituneen kauppakadun. Valitettavasti. Sitä ei sitten enää pelasta munakauppiaiden sisukkaat ponnistuksetkaan.

Mutta kaikeksi onneksi meillä on Hangossa elävä keskusta, ihania kauppoja katu pullollaan, kahviloita, kauniita istutuksia ja jouluvaloja. Tervetuloa ihanaan keskustaamme, josta olemme hyvin ylpeitä ja vaalimme sitä rakkaudella. Ja ensi vuonna, juhlavuotena, meillä on mukavia suunnitelmia. Joten pysykää kuulolla! Ja käykää kaupoilla!

Kilisee kilisee kulkunen

Olen jouluihminen, jos nyt ylipäätään voi sanoa olevansa jokin tietynsorttinen ihminen - itseasiassa en ole ikinä kenenkään kuullut sanovan olevansa Halloween- tai juhannusihminen! Mutta joka tapauksessa pidän joulusta ja jos olisin tunteellinen romantikko sanoisin suorastaan rakastavani joulua, mutta pitäydyn pidättyväisenä ihmisenä pitämisessä. Ja itse joulu nyt menee hujauksessa, juuri ehtii hengähtää niin pyhät ovat ohi, mutta pidän joulunodotuksesta ja näistä joulukuun hämyisistä illoista ja tunnelmasta.

Mutta tänä vuonna on täytynyt tapahtua jotain! Joulupöly ei ole laskeutunut Riilahdenkadulle, en ole saanut siitä ripaustakaan - muita pölyhiukkasia meidän talossa kyllä lentelee yllin kyllin. Yksikään joululaulu ei ole vielä sulostuttanut korviani ja keinuttanut lanteitani ja vienyt siihen ihanaan odottamisen tunnelmaan, yhtäkään joulukakkua en ole leiponut, en pikkuleipiä, en edes avannut joululehteä lukeakseni reseptejä. Huomasin kauhukseni eilen, että en ole edes laittanut keittiötä joulukuntoon, siis vaihtanut jouluisempaa ilmettä ja laittanut niitä muutamia koristeita esille. Mitä ihmettä on tapahtunut - jouluun on enää reilut kaksi viikkoa!

Olenko vanhentunut ja hidastunut vuoden aikana? Olenko dementoitumassa - kenties unohtanut koko vuoden tärkeimmän viikonlopun tulon? Vaiko vain kyllästynyt koko touhuun - mikä olisi kaikista pahin vaihtoehto! Voihan tietenkin olla, että yksinkertaisesti ei ole kauheasti ylimääräistä aikaa eikä voimia tehdä mitään ylimääräistä työpäivän jälkeen. Ja vaikka peilistä katsoo se sama nuori ja kikattavainen tyttönen niin ehkä kuitenkin vuodet ovat hidastaneet ja rauhoittaneet jopa tämän yliliikkuvaisen ja ajattelevaisen tyllerön. Pakko ehkä myöntää ja myöntyä.

Huomenna aloitan raivauksen ja suunnittelun ja laitan joululauluja soimaan joka soppeen ja iloitsen kynttilöistä ja hämärästä ja nautin täysin siemauksin näistä viimeisistä joulunalusviikoista ja yritän myös rauhoittua ja tietenkin - syödä suklaata!

Ihanaa joulunodotusta kaikille ja erityisesti syksyiselle Hangon vieraalle, ystävälleni Annelle Mikkeliin!

Valmis!!

Meidän kylpyhuone on valmis! Melkein pitäisi avata skumppapullo ja korkata se pöntöllä istuen tai ehkä kuitenkin suihkussa nauttien ihanien, kauniiden, omasta suihkusta tulevien märkien pisaroiden elähdyttävästä voimasta. Ja tunteesta, ettei tarvitse pakata kassia lähteäkseen jonnekin suihkuun. Ja siellä jossakin jotkut ovat varmasti yhtä iloisia, kun tämä rouva ei juokse siellä alvariinsa.

On se vaan niin ihanaa.

Saunan lattiakin on saanut jo uuden kaakelipäällyksen ja tarvittavat eristykset, joten valmistunee tässä piakkoin. Sitten ei olekaan enää jäljellä kuin lopputalo. Huokaus. Kun ostaa vanhan talon, ja vaikka ei ostaisikaan vaan rakentaisi uuden, niin tässä vaiheessa, sitä yli kolmekymmentä vuotta kuluttaneena, ovat tapetit kummasti haalistuneet, ruskistuneet ja katto saanut soman mustan patinoinnin kaakeliuunien ja miljoonien kynttilöiden vuosikymmenien tuprutuksen tuloksena.

Eli oikeasti, jos haluaa helpolla päästä ja vähän siteet silmillä kulkea, niin ei kannata aloittaa sitä ensimmäistäkään remontinpoikasta. Paitsi jos on ehdoton pakko, niinkuin meillä oli. Takaan, että kaikki muu, paitsi se remontoitu kohde, näyttää nuhjuiselta, vanhalta, likaiselta ja ah, niin masentavalta. Jostain pitäisi saada innostusta ja ennenkaikkea rahaa tähän uudisraivaukseen, joka varmasti toisaalta kestäisikin sitten loppuelämän.

Mutta toisaalta on hyvä pitää isäntä virkeänä ja sorvin ääressä, muuten se raahaa pihalle niitä autonrotiskojaan ja alkaa niistä väkertää ihmeellisiä malleja ja autonpuoliskoja, jos ei itselleen niin lapsenlapsillensa. Joten paras etsiä pinterestistä kaapin aihioita ja koristeellisia ovia, hyllyjä, naulakoita ja muita mahdollisia rakennuskohteita. Ja tehokkain keino on sanoa, että pitäis varmaan käydä hakemassa Ikeasta niin johan rupeaa kynä sauhuamaan!

Smarttis

Rouva Lindblom on saanut uuden harrastuksen!

Ei enää notkuta tietokoneen ääressä silmät sikkurassa odottaen jännittäviä päivityksiä tai pelaten Mahjongia. Ei, ei, ei. Nyt on koittanut uusi aikakausi ja uusi terveellinen tai ainakin  polviystävällinen harrastus on hurahduttanut tai oikeammin jämähdyttänyt rouvan totaalisesti sohvanpohjalle.

Päivän sana on Netflix. Ja uusi televisio.

Vuosikausia olen tihruttanut pientä, särisevää, värisevää, tummakuvaista laatikkoa ja kironnut kuvan ja ohjelmat huitsin nevadaan. Eihän sieltä telkkarista melkein ikinä mitään tule eikä vanhat telkkarit, joita olen omistanut ja jotka olen perinyt lapsiltani, ole olleet enää vuosikausiin tätä päivää. Kunnes sain tarpeekseni ja päätin vihdoin ja viimein ostaa uuden television. Ihan ihkauuden ja juuri sellaisen, josta olen haaveillut.

Tosin suunnitellessani tätä suurta hankintaa soitin tyttärelleni ja kyselin, että mikä se smarttv on ja pitääkö olla kannettava ja miten se toimii ja minkälainen pitäisi hankkia. Nauroivat kippurassa. Vävypoika vielä vannotti tytärtäni lähtemään mukaan, meitä ei saa päästää yksin tvtä ostamaan. Nauravat meidät ulos kaupasta. Mutta hah - sain kuin sainkin ostettua ja kehtasin kysyä kaikki tyhmät kysymykset myyjäpoloiselta. Kyselivät vielä lähtiessämme, että onko teillä nyt joku joka asentaa tämän teille. No olihan meillä - poikamme hälyytettiin paikalle.

Ihanaa käpertyä talvi-iltoina sohvan nurkkaan kutomaan ja katsomaan hyviä sarjoja ja ohjelmia - tai no hyviä ja hyviä - mutta ainakin voin ne itse valita ja katsoa juuri sitä mitä haluan.

Ja kaikki tietävät mistä mamma löytyy - sillä hirveä kasa sarjoja ja elokuvia, uusia ja vanhoja, odottaa katsojaansa.

Kiitos Hyvät Ystävät!

Kiitos kaikista ihanista onnitteluista, en tiennytkään että teitä on noin monta. Ystävää. Ihana sana ja ja ihanaa että on. Lämmittää kummasti mieltä.

Mutta voi juukeli kun saatte vielä vuosien saatossa onnitella, sillä laskeskelin tässä, että olen vasta puolivälissä taivalta. Joten pitkä loppurutistus on vielä jäljellä. Viimeiset seitsemän vuotta saattavat vierähtää jo hieman hiljaisemmassa tempossa, lukien ja nukkuen, sillä olen todennäköisesti jo lopettanut työt. Ja täytyyhän vähän ehtiä pitää hauskaa ja nauttia elämästäkin. Mutta todella mielenkiintoista nähdä minkälaista muoti on vuonna 2073 - ehkä ollaan palattu krinoliineihin tai ehkäpä joku vaaterobotti pukee meille ylle mitä nyt napista valitsemmekaan. Huisin jännittävää. Miettikääs!

Tässä matkalla kohti tuota viimeistä seitsenvuotista hiljaiseloa olen ajatellut (tämä on nyt se toivomus, täytyy tarkasti valita sanansa) matkustella, kirjoittaa, lukea, juoda skumppaa kera iloisten ystävien, nauttia lapsenlapsieni seurasta (ja vuonna -73 ovatkin jo sopivasti täysi-ikäisiä liittyäkseen viini-iltoihini), ja tietenkin toivon jo ikääntyneiden lasteni vielä jaksavan juosta asioillani ja käydä alkossa  ja kuunnella juttujani.  Sorry, muksut!

Ah, tästä loppuelämästä tuleekin ihanaa ja mukavaa ja tänään on juuri sellainen ihana syksyinen ilma, jota rakastan. Tuuli tuivertaa ja myrskytuuli lennättelee lehtiä ja saa ilman kipakasti puremaan sormia ja nenänpäätä. Ah.

Ja Kiitos!

Kuivuneet aivosolut

Luulen täten todistaneeni, että suihkun pitkäaikainen puutos huushollissa aiheuttaa vakavan aivojen tukkeutumistilan ja vaikuttaa näin ollen muistiin ja yleiseen hyvinvointiin, joka puolestaan huonontaa huonoa muistia entisestään. Ja jos tuo suihkun olemattomuus kestää hyvinkin kauan, niinkuin yli kaksi kuukautta, niin voi olla että hermostolliset vauriot alkavat näkyä ärtyisyytenä, tiuskin-tänään-päivinä ja yleisenä apeutena. Jotain positiivista mainitakseni on aamun töihinlähtökankeus hieman vireytynyt ja suht sutjakkaasti sitä lähtee polkemaan suihkuvarustekassi (paitsi ne pikkarit, jotka aina unohtuvat johonkin matkalla kaapista kassiin - onneksmullaonvaatekauppa.com) pyörän tangolla ja suuntaa kulkunsa minne milloinkin.

Enää kaksi viikkoa, sanoi isäntä. Kunhan se herraX vesiasentaja vai mikä lienee saapuu lomalta ja kunhan viimeiset kaakelit saavat saumansa on meidän oma hieno suihku käytettävissä. Näen jo itseni lorisevan veden alla nauttimassa ihanista vesipisaroista (kävin jo kuivatestaamassa ja ah niin mukavaa tulee olemaan).

Mutta kyllä, olen varma, että tuo remontti on vaikuttanut muistiini, sillä en oikein toimi niinkuin ennen. Jotenkin päässä tuntuu olevan liikaa. Ylimääräiset hankaluudet saavat pään kaikki muut vanhat tiedot ja taidot pursuamaan ulos ja tulee sekakortoinen emmätiedäenkämuistaenäämitään-tila ja sekös ärsyttää. Jotenkin tuntuu, että sitä olisi ihmispolo loman tarpeessa.

Mutta kaikki varmaan hiljalleen normalisoituu  ja remontin keskellä asuminen on pelkkä kaamea muisto vain.

Ja sitä paitsi nyt meillä on siistiä, sillä meillä kävi eilen Siivouskeiju ja siivosi taloa varmaan 4 tuntia ja teki säihkyvän puhdasta. Meillä on ollut nimittäin tänään ristiäiset (kukatkin olin unohtanut, onneksi kukkakauppias kysyi että viimeks sulla oli kukkia, miten nyt? - hienoa palvelua) ja tupa täynnä ihania vieraita ja kummeja ja nuorten ystäviä ja sukulaisia. Ihana tilaisuus ja heillä oli sama pappi, joka nuoret aikoinaan vihki ja kastoi Andyn ja on myös kastanut Andyn 5 serkkua.

Ja nyt meidän prinsessalla on nimi - Amy Sofie.

Kukat Hangon vanhimmasta kukkakaupasta Anemonesta - Helluhan ne taiteili. Ja suussasulavat leivonnaiset ja piiraat leipoi Seijan kotibageri nimimerkillä mäleivonkylläjosmuutsiivoo!!!

Ja huomenna on kuulkaas uusi ihana viikko edessä - ja Hangon syksyä ei voita mikään!

Vesi veden vettä

Meillä on vessaremontti. Edelleen. Pytty on onneksi paikallaan, joten kyllähän sitä pölyistä, työkaluja täynnä olevaa ja betonibunkkerilta näyttävää kullanarvoista tilaa voi käyttää, mutta ei sinne kyllä vettä saa. Paitsi siihen pyttyyn. Onneksi. Ai niin, eikä siellä ole ollut sähköäkään enää miesmuistiin.

Tämä ei ole valitus, kunhan totean.

Suihku on mukava keksintö. Ja vielä parempi se on jos se on saman katon alla missä sattuu asumaan. Meillä se ei tällä hetkellä ole lähelläkään - onneksi isä sattuu asumaan työpaikan vieressä, joten suhtkoht helposti työmatkalla tuo suihkussakäyminen onnistuu, mutta on se niin rasittavaa, sanoo mukavuudenhaluinen kaupunkilainen, joka on kaikenmaailman ylellisyyksiin tottunut. Kuten vessanpyttyyn ja suihkutilaan.

Meille on ilmestynyt sinne pölyn keskelle nyt oikea katto. Oli siellä tietenkin ennenkin, välillä se oli sellainen avokatto, josta ryömi ampiaisia sisään ja sitten se muuttui villaiseksi. Mutta nyt siinä on jo oikea, oikeanvärinen ja pysyvä katto ja suihkutilakin alkaa hahmottua. Joten eteenpäin mennään hitaasti, mutta varmasti. Ja ihan varmasti hienoa tulee, mutta.

Ei mun kärsivällisyys lopu, ehei. Mutta jotenkin olisi mukava saada vihdoinkin tämä huusholli kuntoon, vaatteet paikalleen (kun eihän siellä kodinhoitohuoneessa, missä ei sielläkään sähköä ole, voi siivota, eihän, kun siellä on niin hämärää, joten jotenkin vaatteet itsestään menevät myttyyn ja joutuvat mihin joutuvat, eikä kukaan niitä siloittele, jos edes löytää) ja muutenkin elämä palautuisi raiteilleen ja voisi aamulla nauttia ihanan virkistävästä suihkusta ilman pyöräilyä.

Eipä mulla muuta. Nauttikaa suihkusta, vedestä ja vessanpöntöistä. Ne on kuulkaas ylellisen ihania!

Tuore hankolainen!

Tänään pidin käsissäni, sylissäni jotain äärettömän haurasta, äärettömän kaunista ja äärettömän ryppyistä. Äitinsä kainalosta nostin tuon kurttuisen ja pikkuruisen, vihreään kapaloon käärityn nyytin, varovasti, peläten sen särkyvän. Miten ihmeessä pysyikin koossa. Tuhisi ja irvisteli, väänsi suutaan itkuun, yritti imeä valkoista sukkahansikasta ja päästeli taas vaativia kitiseviä ääniä. Ja mummi se heijasi lasta kuin maailmassa ei olisi mitään muuta - eikä sillä hetkellä ollutkaan. Ja varovasti, varovasti tuo pieni kultanyytti avasi silmänsä sirilleen kuin ihmetellen kuka kumma tuo korvaan suputtava, sanoja lepertelevä iso ihminen on.

Mullistavan upea keksintö. Vauvat. Ja mikä ihana tuoksu.

Sitten se rupesi rääkymään ja kannoinkin sen sitten takaisin äidin kainaloon.

Aamulla aamukahvilla (päivän tärkein tunti, tietenkin se silloin syntyi) 0909 tuo kultaryyni putkahti maailmaan ja koska nyyttinen on niin pieni niin uskallan paljastaa tämän neidin alkuelon tärkeimmät mitat: 3434 g ja 49 cm.

Ja tiedättekö mitä? Meidän talossa luku 34 on ollut vuosikymmeniä SE luku. Isännän Fordhan se sitä lukua kannattelee ja kaikki tässä maailmassa on hyvää ja kohdallaa jos siihen liittyy luku 34. Joten tyttärentyttären paino oli isännälle mieluinen yllätys.

Tuli muuten mieleen siinä Lohjalle ajaessamme puolen tunnin visiittiä varten, että aika pitkä on matka. Hangosta. Näin niinkuin ihan tavallisellekin kansalaiselle. Miettikää sitten kun on vielä vauva vatsassa, synnytys käynnistynyt, vieressä hermostunut isä ja jäinen tie tai lumipyry. Tekniikka kehittyy, laitteet parantuvat, laitokset ovat upeita ja viimeisen päälle, mutta huolet ne senkun lisääntyvät. Hmmm.

Mutta - me olemme isännän kanssa saaneet tänään toisen lapsenlapsemme, pienen tytön, josta olemme äärettömän ylpeitä ja onnellisia. Kuin myös isoveljestään, Andystä!

Ei yhtään hullumpaa tämä vanheneminen - se tuo tullessaan paljon hyvää, onnea ja iloa!

Kiitos!

Mummiiii....

Tänään sain kunnian viettää puolikkaan työpäiväni kotona lapsenlastani hoitaen. Tai miten se nyt menee, ehkä toisinpäin. Ainakin kuntoani yritti kovasti kohottaa, tuo pieni vipeltäjä, armoton papupata.

Neljässä tunnissa ehdimme puistoon kokeilemaan kaikki vempaimet ja kiikut, pihalle pelaamaan jalkapalloa prinsessapallolla, leikkimään piilosta ja kastelemaan kukkia. Koska Andyhan on omien sanojensa mukaan tullut auttamaan minua puutarhatöissä. Jäätelötkin ehdimme hotkaista ennen sisälle menoa ja ruoanlaittoa.

Sisällä tahti senkuin kiihtyi ja luimme, leikimme, piirsimme, liimasimme ja leikkasimme, sotkimme puoli taloa ja leikimme lisää. Yläkertaan ehdimme kolmisen kertaa mofaa häiritsemään tämän yrittäessä levätä työpäivän jälkeen ennen seuraavaa passia vessan remonttimiehenä. Viideltä telkkarista tuli onneksi Pikkukakkonen ja vesseli rauhoittui sitä katselemaan, vai olinko se  sittenkin minä!

Ihana pieni pikkuvanha napero, joka saa mummin melkein juoksemaan rämäpolvillansa!

Lauantaina tuo kolme ja puolivuotias hurmuri istui äitinsä ja minun välissäni syömässä ulkona ja levitti kätensä ja katsoi ensin minua ja sitten äitiään ja ilmoitti että ´´te olette hyviä tyttöjä´´!

Andyn joogatunti - tehkää perässä!

Park

Käytiin viime torstaina työkaveriporukassa Parkissa grilli-illassa. Kokopäiväsateen jälkeen ilma oli suhtkoht tyyni ja aivan ihanasti aurinko pilkotteli puiden takaa ja sai silmät siristämään. Grillimestarit olivat panneet parastaan ja ihana lihan, makkaroiden ja kasvisten tuoksu sai nälkähermot värisemään. Ja tupa, jos niin voi sanoa ulkoilmaruokailusta, oli tupasen täynnä ja grillijono nälkäisiä vieraita pitkänään. Ja tietenkin ruoka oli hyvää, niinkuin aina.

Ruokailun päätteeksi soitti hankolaisbändi Hangish irlantilaista musiikkia. Ah! Aivan ihanaa (niin, olenhan jo kertonut, että olen joskus edellisessä elämässä asunut Irlannissa?). Ja miksiköhän en ole aikaisemmin saanut aikaiseksi mennä kuuntelemaan tätä ihanaa hankolaisbändiä, kysynpähän vaan!

No joka tapauksessa, ajattelin vain muistuttaa teitä hyvät, rakkaat kaupunkimme asukkaat siitä, miten mutkaton paikka Park on. Astut vain portista sisään ja monta kertaa viikossa saat nauttia ilmaisesta musiikista. Bändejä, laulajia, trubaduureja, soittajia. Ajatelkaas!

Olimme nimittäin muutama vuosi sitten elokuun alussa isännän kanssa Saaremaalla ja sen jälkeen menimme Porvooseen, eikä kummassakaan kaupungissa ollut musiikkia, ei trubaduureja, ei soittoa, ei minkäänlaista laulunluritusta. Hyvä kun joku baari oli edes auki! Ja nyt en tarkoita hirveän metelipitoista musiikkia, välttämättä, vaan musisointia yleensä muodossa missä hyvänsä. Mutta Hangossa saamme nauttia tällaisista illoista koko kesän aivan tuonne elokuun loppuun saakka.  Monessakin paikassa.

On tämä aika vekkuli paikka, tämä Hanko, vai mitä?

Kuvan nappasin Parkin facebook-sivuilta!

Ja muuten, vielä on kesää jäljellä ja vielä on Park grilli-iltoja jäljellä. Menkää nauttimaan ruoasta ja hyvästä musiikista.

Vanhetaan...

Eilen mun mies oli vielä yhtä vanha kuin syntymävuoteni ja minä olin puolestaan yhtä vanha, ja olen edelleen, kuin mieheni syntymävuosi. Menitkö sekaisin? Nää on katsokaas näitä miesten juttuja. Miesten logiikkaa.

Noh, ei hätää, tänään mä olen vielä vähän päälle viiskymppinen, mutta mulla on melkein seitsemänkymmentä vuotias mies. Eiks olekin kummallista mitä yhden yön aikana voi tapahtua. Vaikka mun mielestä se näytti kyllä aamulla ihan samalta kuin eilenkin nukkumaan mennessään.

Isännällä oli siis tänään palkallinen vapaapäivä, eivät päästäneet töihin vaikka kuinka yritti. Aamulla herätessäni olin aika väsynyt, niinkuin aina (mulle ei saa puhua aamulla!), mutta puuron syötyäni havahduin ja muistin isännän suuren päivän ja ajattelin antaa vaatimattoman lahjani (Hankokirjan, siinä on vaan kuvia!), mutta johan tuo oli hetkosessa hävinnyt. Otin sitten puhelimen ja SOITIN, että missäs huoneessa olet, kun ei sua löydy! Kerholla, kerholla tuli vastaus, joten jätin lahjan vielä odottamaan isännän mahdollista paluuta. Ainakin on yhtä nopea käänteissään kuin eilenkin.

Isännän suurta 60-vuotisjuhlaa vietimme jo lauantaina lasten, sukulaisten ja hyvien ystävien kera puutarhassamme. Mansikkakakkua, kuohuviiniä, grillausta, yksi kymmenen minuuttinen sadekuuro, laulua, kitaransoittoa ja muutama hassu hyttynen. Hämärtyvässä illassa lyhdyt loistivat ja ihmiset kääriytyivät huopien sisään nauttimaan kesäillasta, viinistä ja mukavasta seurasta. Kerrassaan ihana ilta ja kaikki, luulisin, olivat tyytyväisiä. Myös isäntä, joka ei koko juhlia olisi halunnut! Mutta sai, kun sillä on itsepäinen vaimo. Joka teki ahkeran sisarensa kanssa salaatit (isännälle jäi grillaaminen), kakut, mustikkapiirakat ja juoksi 18000 askelta edestakaisin puutarhassa saaden kaiken kuntoon ensimmäisten vieraiden saapuessa kello kolme. Mutta kyllä kannatti, oli meillä sen verran mukavaa! 

Onnea Rofa 60 vuotta!

Remontin keskellä

Vessan remontti on nyt täyttä totta. Väliseinä saunaan revitty, kaakelit kaatopaikalla, seinät kauniin rustiikkiset, suorastaan rosoiset. Lattiassa pieniä reikiä hiirien tulla sisään, jos niikseen. Suihkuahan meillä ei tietenkään ole, lavuaari sentäs ja pytty. Lattiaa on kuivatettu kolmisen viikkoa ja voitte vain kuvitella miten ihanan sukkelaa oli kömpiä pimeässä (ei meillä oo sähköäkään siellä) eripaksuisten kuivausputkien yli yöllä vessaan ja miten ihana trooppinen lämpö siellä oli. Se vaihe on onneksi ohi.

Mutta toivoa paremmasta on ja pikkuhiljaa isäntä rupeaa tilaa laittamaan uuteen uskoon ja saamme uuden hienon ja ennenkaikkea kuivan vessan. Mutta muutaman viikon tai kuukauden päivät saan vielä käydä isän kämpässä, joka onnekseni on työpaikan vieressä, suihkussa. Oppiipahan arvostamaan tuollaistakin itsestäänselvyyttä kuin suihkussa käyntiä eri tavalla, kun se ei olekaan käden ulottuvilla.

Perjantaina mulla oli vapaapäivä enkä laittanut kelloa soimaan, kerrankin, ja heräsin aamulla jyskytykseen. Vähän aikaa sängyssä heräilin ja ihmettelin ja kuulin kuinka joku tuli sisälle ja meni vessaan. Apua! Meillä on aika kuuma eikä mulla ihan hirveästi ollut muuta päällä kuin pieni virttynyt, roikkuva, kaiken paljastava yöpaita ja siinä sitten paniikissa ihmettelin seuraavaa siirtoa. Vaatteet kun olivat kodinhoitohuoneessa siinä vessan vieressä. Siinä vaiheessa nimittäin jo tajusin, että nyt sieltä kuivausfirmasta tulivat hakemaan niitä laitteitaan pois. Hipsin hiljaa tähän pieneen huoneeseen ja löysin itselleni neuletakin, jonka napitin tiukasti kiinni. Hah. Siinä sitten hymyillen toivotin hyvät huomenet kun nuori mies vessasta kanteli putkia autoon.

Rouva Mehustaja

Tänään hankin itselleni uuden harrastuksen, monien jo unohtuneiden harrastusten lisäksi. Ja tämä vielä maksoikin - paljon. Ostin mehustimen, mehulingon - no, jonkun laitteen, joka vihanneksista, marjoista, hedelmistä tekee mehua. Yksinkertaisesti ja helposti. Ja hyvää tulee. Ja kun muutkin.

Koska Hangon tarjonta ei ollut hirveän suuri - mutta - sain mitä menin hakemaan ja otin sen mitä oli. Ja koska halusin ostaa Hangosta ja halusin saada tuon linkoni heti. Ja koska minulla oli tunti vapaata ja pääsin juuri tänään juoksemaan ympäriinsä ja hoitelemaan asioita (tuhlaamaan rahaa - onneksi tunnissa ei ehdi hirvän paljon tuhlata, kun sitä tuhlattavaa ei edes hirveän paljon ole). Ja nyt olen siis onnellinen mehulingon omistaja. Suurensuuren. Hmmm....

Äsken sitä sitten kokeilin. Olin ostanut läjäkaupalla hedelmiä, joita pilkoin onnellisen odottavaisena samalla kuin luin häthätää käyttöohjeita ja huuhdoin mukamas laitteen. Hirveä meteli ja hirveän tehokas. Omenan palaset vaan lenteli ennenkuin ehdin laittaa sen työntötötterön siihen esteeksi. Omenaa, päärynää, persikkaa ja passionhedelmää näin alkuun. Ja hei, kyllä mä mehua sain. Ja hyvääkin oli.

Tuli sitten mieleen siinä tiskaillessani kantta, keräyspyttyä, siivilää, työntöjuttua ja monia muita osia, että helpommalla olisi ehkä päässyt jos olisi vain kuorinut ne hedelmät ja popsinut suuhunsa. Noh, toki olen ajatellut tehdä mehua muistakin kuin hedelmistä, mutta aikamoisen työn takana oli tuo jumalaisen hyvä nektariini.

Ja sitäpaitsi, pidän enemmän juomisesta kuin syömisestä. Vitamiinitkin menee alas sutjakkaasti juomalla, pillereitä ei niele erkkikään. Ja eikä nyt pidä erehtyä uskomaan, että vain joisin (vitamiinejä, skumppaa, skumppaa - no siinä se sitten olikin), mutta jotenkin olen ja olen aina ollut huono syömään (ja tähän kategoriaan ei lasketa jäätelöä eikä pullaa).

Joten tänään olen uuden tulevan terveellisen juomarinelämäni ensimmäisellä askeleella ja huomenna laajennan juomiskulttuuriani vielä terveellisempiin drinkkeihin käyttämällä vihanneksia.

Taistoon, siskot!

Kesähelteellä Hangossa harrastetaan - kuka mitäkin. Ja tänään oli ihana tuulinen hellepäivä, ainakin meidän pihalla. Kuuma tuli, mutta jotain hyödyllistä piti kuitenkin tekemän. Joten päätin öljytä meidän jo vuosia nähneet puukalusteet, jotka suurella rahalla joskus aikoinaan ostin Kaluste Laineelta ja vielä varmasti palvelevat vuosia, jos ne jaksaa huoltaa. Joten tänään päätin sen tehdä. Puoli tuolia öljysin ja sitten sainkin juosta hakemaan migreenipillerin ja hengitellä syvään raikasta ilmaa että paha olo ja pyörrytys menisivät ohi. Ja koska me olemme valveutuneita kansalaisia, niin meillähän on nurkissamme eloonjäämistarvikkeita ja nyt niille tuli hyvinkin käyttöä. Ja kuusi tuolia sain öljyttyä  tuo tötterö nenällä - mahtoi naapureilla olla hauskaa! Ilmankos eivät liikahtaneetkaan pihaltaan!

No enhän toki vain öljynnyt - tein ja harrastin paljon muutakin päivän aikana. Kuten otin selfien riippukeinussa (siinä maatessa auringossa oli tosi, tosi kuuma ja tosi, tosi ihanaa!). Löysin puhelimesta (mulla on katsokaas sellainen älypuhelin) sellaisen nappulan, jossa luki ´´kauniit kasvot´´ ja sitähän piti heti kokeilla - vihdoinkin onnistuisi. Olisihan pitänyt arvata että huijausta kaikki tyynni, mutta katsokaa mikä profiili. Milla Magian serkku!

 Riippukeinussa pilvetkin näyttivät kauniilta, ihanan valkoisilta ja vain Hangossa taivas voi olla näin sininen. Ja puut vihreän vehreitä. Ja kaiken tämän ihanuuden sain kokea vain makaamalla paikoillani uuden parhaan ystäväni - riippukeinun - sylissä. Koko elämäni olen riippukeinusta haaveillut ja nyt se on totta!

 Ja kuten näette jaksoin myös lukea lehtiä ja ottaa muutaman selfien lisää - harjoitusmielessä - ja kuvastahan tuli suorastaan loistava, eikä kukaan arvaa että olen sen itse ottanut. Aurinko hieman häikäisi loisteellaan, ja tietenkin - oli paljon kirkkaampi kuin missään muualla! Ja sitä paitsi, Hangossa paistaa aina!

Ja koska isännällä näytti olevan tylsää, sain hänet aktivoitua ja rupesi kuin rupesikin (vihdoinkin) rakentamaan seinämää patiolle. Riippukeinusta oli eri nastaa seurata sen edistymistä ja huudella neuvoja. No ei vaineskaan - kyllä mäkin töitä tein. Kaikki noin kiiltävät puuosat ovat työni tulosta - olin puunsuojavastaava ja kaikki puut ovat sudittu ammattitaidolla. Huomenna saadaan valmiiksi. Paino sanalla me!

Ihanaa kun on kesä ja lämmintä ja voi olla ulkona koko päivän. Aina ei tarvitse edes pihalta poistua - menee se päivä mukavasti loikoillessakin.

Veljeni Markku, 50

Ensin tulin minä. Maailmaan. Sitten sain pikkuveljen, pikkusiskon, pikkuveljen ja pikkuveljen. Ja nyt, tänään, tuo klaanin viides, veljessarjan kolmas, täyttää viisikymmentä vuotta. 50! Puolessavälissä elämää ja parhaat vuodet edessäpäin. Eikö se näin mene?

Tuli vaan mieleen, että jos jo viides meidän katraasta (yksi on vielä, se pahjanpohjimmainen, nuorin veli, kiipeämässä ikävuosien köyttä ylöspäin kohti puolta vuosisataa, mutta en nyt muista koska tuon virstanpylvään saavuttaa), on täyttänyt viisikymmentä ja minä olen vanhin niin pitäisikö tässä ruveta tuntemaan itsensä jotenkin - vanhaksi. Kun ei siltä yhtään tunnu! Yhtä ketterästi (no lapsilta ei ehkä kannata kysyä) hyppään pyörän selkään ja polkaisen pidempää reittiä rannan kautta töihin ihan niinkuin silloin ennenkin. Peilistä katsoo ihan se sama ihminen - ei rypyn ryppyä (noh, jos nyt ihan tarkkaan syynää niin ehkä muutama), piirun verran väsyneempi, mutta ah, paljon, paljon vapaampi kuin silloin muinoin.

Meillä  on hyvät ja sisukkaat geenit - kiitos isän. Tuo meidän kaikkien viisikymppisten (ja sen yhden alaikäisen) isä, teräsvaari,  huitelee pitkin maita ja mantuja milloin missäkin tapahtumassa, twistaa meidät kaikki kumoon, käy punttiksella, huoltaa ja korjaa meidän tietokoneet ja  käy aina välillä hoitamassa veljeni lapsia. Ja täyttää kohta kahdeksankymmentä. Ja on ja saa olla ylpeä suuresta ja hyvinvoivasta lapsikatraastaan.

Mutta tänään on Maken päivä. Olkoon se iloinen ja mukava ja olkoon kakku superhyvää (hah, mä leivoin sen eilen  ja täytin aamulla ennen töihin lähtöä, joten tietenkin se on superhyvää Seijan mansikkakakkua!).

ONNEKSI OLKOON MARKKU!!

Dropboxin kirous

Muutama vuosi sitten isäni, joka on meidän tietokonenörtti, valisti minua laittamaan kuvani dropboxiin, sillä sieltä niitä voi noukkia ja siellä niitä voi katsella millä koneella tahansa. Tuolla ne pilvissä leijuu. Ja niinhän minä tein, kuuliainen tytär. Ja ihan kätevä pilvipaikka.

Kunnes. Se dropboxi ilmoitti olevansa täynnä. No minähän tyhjentämään. Kaikki tuplakuvat, huonot kuvat, muiden ihmeelliset kuvat - kaikki roskikseen. Ja siltikin, poistettuani tuhansia kuvia, ilmoitti tuo boxi olevansa täynnä. Olkoon, ajattelin. Laitan ne sitten tavallisiin kansioihin.

Arvatkaapas onnistuiko. Ei onnistunut. Dropboxi vienosti ilmoittaa haluavansa rahaa, kerran kuukaudessa, niin kuvanikin mahtuisivat sinne. No, en todellakaan ajatellut maksaa, vaan ajattelin että ohitan tuon minua hieman huijanneen laatikon (olisihan pitänyt tietää että mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista). Enpä ole vielä onnistunut - kuvani ovat edelleen kamerassa ja dropboxi herjaa minua maksamaan.

Nyt on siis pakko yrittää saada suvun tietokonenörtti tänne purkamaan tuo dropboxin kirous. Alkaa jo vähän ärsyttämään, ehkä eniten se etten osaa sitä poistaa ja kiertää. Olen kyllä moneen otteeseen painellut kaikkia mahdollisia nappuloita ja nuolia ja poistanut sen, mutta aina se pomppaa muistuttamaan minua osaamattomuudestani - ja vaatimaan rahaa!

Armoton arki

Aina kaiken kivan jälkeen tulee arki. Kassiröykkiöt ja pyykkikasat vielä kestäisi, mutta kotio palatessa paljastuu myös kaikki se minkä taakseen jätti kun riennoille läksi. Ei ole kotitontut käyneet järjestämässä paikkoja kuntoon. Ei. Ja sitten pitää vielä mennä töihin, mikä ei oikeastaan ole vaiva eikä mikään. Siellä saa järjestellä, palvella, jutella asiakkaiden, kollegojen kanssa ja toteuttaa itseään vaikkapa siirtelemällä hyllyjä tms. Mutta sitten pitää palata kotiin ja mitä ihmettä. Ne samat röykkiöt odottavat siellä kiltisti ja jostain kumman syystä ne on jopa suurentuneet. Ja levittyneet joka huoneeseen.

Ja hirveä väsymys iskee. Pelkkä siivousajatus saa ahdistuksen nousemaan kurkkuun ja jalat kipittämään kohti tietokonetta. Ah, tämä se on sentään jumalainen keksintö. Voisin tehdä mainoksia, väkertää tekstien kanssa, suunnitella pinterestissä kaikennäköistä, katsoa sukkamalleja ja  skräppäysjuttuja vaikka tuntikausia. Mutta mainitkaa sana siivous niin ärsytyskarvat aivoissa nousevat pystyyn ja saavat mielen maahan.

Miten meidät onkaan luotu niin erilaisiksi? Toiset ovat järjestyksen mestareita, jokainen hiekanjyvänen on ojennuksessa, kaikki kotityöt tehtyinä, pyykit kauniissa riveissä kaapeissa (mun kaapin tanko tippui ja rikkoi jopa kaapin ja kaikki vaatteet hengareineen läjähtivät lattialle - ovat siinä muuten vieläkin. Yritin äsken aloittaa sortteeraamisen, kun isäntäkin jo huomautti että voisi sen tangon kiinnittää uudelleen, kunhan nuo vaatteet ensin saisi siitä päältä pois!). Hohhoijaa. Myönnän, mä oon surkeistakin surkein taloudenpitäjä! Enkä taida enää sitä hommaa oppiakaan - halunnenkohaan!?

Noh, mutta taidanpas mennä tekemään muutaman mainoksen ja ehkä - ehkä noukin nuo viimeiset vaatteet ylös, että isäntä saa porailla. Ja sitä paitsi nyt kellokin käy jo kahdeksaa - teeaika!

Ja juu nej, en laita kuvaa mun epäsiististä vaateröykkiöistä, enkä purkamattomista kasseista vaan laitanpas kuvan itsestäni - kuvaa hyvin mun sielunelämää ja auttaa maanantaimelankoliaan!

Tuosta kuvasta on jo jokunen vuosi aikaa, siksi posket vielä kapoiset ja siloiset ja silmät ah niin kirkkaat!

Saaristossa - Örö

Luvassa roimaa sadetta, valtava sadepilvilautta rantautuu Suomeen ja etelän ylle ja siltikin, ilman mahteja uhmatenkin lähdimme perjantaina kauniissa auringonpaisteessa ystäviemme kutsumana purjehtimaan kohti Holmaa, HUSilaisten omaa kaunista paikkaa Kasnäsin kupeessa. Söimme, joimme ja saunoimme ja meikälainen hyppäsi tuosta noin vain (hyppäsi on ehkä väärä sana, hiljaa hiipuen ja varovasti tikkaita alas peruuttaen itsekseen kiroten, mutta kuitenkin) saunan jälkeen yhdeksänasteiseen veteen, kaksi kertaa. Hah, eikä ollut edes ihan hirveän kylmää, ihanaa oikeastaan!

Aamuyöstä se luvattu sade sitten saavutti etelän ja Suomen ja myös meidät ja heräsin yöllä sateen ropinaan. Aamulla aamiaisen syötyämme puimme yllemme kaikki sadevarusteet mitä ikinä löysimme (arvatkaa kuka oli onnellinen, mulla on sentäs ihka uudet Huntersit, joita en ole vielä oikein ehtinyt käyttää ja neon pinkki sadetakki, joka varmaan näkyi Holmasta Öröhön) ja nostimme ankkurin ja ajoimme tunnin verran harmaasta saaristosta nauttien.

Örö - (suomenkieliselle aivan hirvittävä lausuttava, kokeilkaa vaan) avautui eteemme harmaan suloisena vettä tihkuvana, melkein vielä uusilta laudoita tuoksuvana satamana. Jos oikein muistan niin avattiin vasta viime vuonna, hyvällä menestyksellä. Eikä ihme. Todella kaunis satama, paljon ruokailu/picknickpaikkoja, penkkejä, istutuksia ja kaunista mustaa kiveä. Pieni kahvila, upea sauna suurine terasseineen ja merelle johtavine rappusineen, paljon vanhoja rakennuksia ja ihana luonto.

Sateisesta ilmasta huolimatta Örön polut (Pitkä ikävä ja lyhyt ikävä) vilisivät ihmisiä, (voi vain kuvitella kuinka paljon siellä on ihmisiä keskikesällä!) jotka kiersivät saarta valitsemillaan poluilla.  Mekin tallustimme pienoisessa tihkusateessa parisen tuntia saarta ihaillen ja vaikka ehdimmekin nähdä vain murto-osan niin sanonpahan vaan että on käymisen arvoinen paikka.

Talsittuamme päätimme mennä oluelle raintolaan, joka oli melkein tupaten täynnä - hankolaisia! Hei, hei.... no hei, hei! Puoli Hankoa oli tullut lauantaina Öröhön kuka missäkin seurueessa.

Veneeseen tultuamme viereisen veneen kapteeni, mistä lie Turun suunnasta, tuli kyselemään kuulumisia Hangosta ja toisella puolella olevassa veneessä yksi sukeltajaharrastajista osoittautui isäntiemme kollegaksi Vihtavuorelta, joten ihan kuin olisi kotona ollut!

Ja aurinko näyttäytyi parin skumppalasin verran täydessä loistossaan meille ja sekös rentoutti sielun ja mielen. Aamusella sitten tulikin seuraava sadealue, niinkuin oli luvattu ja vähäisessä sateessa ajelimme kotia kohti yhtä viikonloppumatkaa rikkaampana.

Kiitos Örö ja kiitos Kapteeni ja Kapteenska!

 

Ja meikäläisen kamera sekä puhelin olivat tietenkin koko kävelymatkan ajan veneessä - ei siis mitään uutta auringon alla!

Jos jokin menee pieleen, niin....

Tänään fuskasin, oli niin karmea keli ja kolea ja masentava, joten ajattelin karata töistä muutamaa minuuttia etuajassa, hyi minä! Ja rangaistus tuli samantien!

Niinpä niin. Pyörän avaimet eivät olleet taskussa. Ajattelin soittaa miehelle, mutta samantien muistin, että eihän hän ole kotona. Ja puhelinkin oli jäänyt kauppaan.  Avasin siis ovet uudelleen, etsin puhelimen laatikon syövereistä, purin kassin tiskille, jospa se avainnippu vaikka olisi vahingossa livahtanut kassiin taskun sijasta. No eipä näkynyt. Ei siinä sitten muu auttanut kuin lähteä kävelemään, mutta onneksi sentään pyörä jäi turvallisesti lukkoon.

Nälkä kurni vatsanpohjaa, joten kaupan kautta piti mennä ja ostokset olivat hurjat: kaksi jogurttia ja siskonmakkarakeittoa (jep, valmisruokaa, mutta äitien tekemää!). Kassalla maksua suorittaessani huomasin, että lompakko jäi siinä kassintyhjennysurakassa tiskille. Joten jätin suuret ostokseni ystävälliselle myyjättärelle, joka ne kiikutti takaisin hyllyyn. Koska en nyt jaksanut enää kiukuspäissäni mennä takaisin kauppaan lompakkoa hakemaan. Ja kananmunia (Täktomista) oli jääkaapissa, joten oivan munakkaan niistä saisi.

Muistin matkalla, että eipähän mulla tietenkään ole kotiavaintakaan, sillä siinähän se, samassa nipussa. Mies sitten puhelimen päässä neuvoi vara-avaimen paikan, joten onneksi pääsin sisälle.

Ruokaa sain ja hermotkin rentoutuivat. Kunnes piti ruveta tiistaipäivän kunniaksi maksamaan laskuja. No lompakkohan on siellä kaupan tiskillä ja lompakossa on se koodiavainkortti. Huokaus.

Mukavaa tiistaipäivää!

Vapaapäivän aatoksia

Vapaapäivän kunniaksi pakotin itseni liikkeelle, aurinko paistaa porotti, ainakin vielä aamupäivällä, joten päätin lähteä pyöräillen Bellevuen rantaan ja jatkaa kävellen Neljän tuulen tuvalle. Ja olihan mulla uudet popot, hienot SkoDaysta ostetut tossut limenvihreine nauhoineen.

Siinä kulkiessani hiekkatietä auringon lämmittäessä selkääni mietin suuria syviä ja elämän ihmeellistä kulkua. Ja tätä nykytilannetta. Ja perhettä. Ja kurjaa rahatilannetta. Ja itse asiassa en nyt kauheasti edes huomannut ympäristöä enkä minkälaisessa kullanhohtoisessa auringonpaisteessa kävelin. Sen kun kävelin.

Neljän tuulen tuvalle saavuttuani päätin kävellä rantaa pitkin takaisin. Hiljalleen havahduin. Aurinko lämmitti, ei nyt bikineitä vielä päälle asti, mutta ihanasti kuitenkin. Rannalla ei näkynyt ristin sielua. Kirkko ja vesitorni pilkistivät horistontista, laineiden liplatus laski stressaantuneet olkapäät normaalille tasolle, suolainen merentuoksu ja muutama hassu kivellä kököttävä lokki sai typerät, synkät ajatukset vaihtumaan silkkaan iloon. Olisin kirmaillut, jos se suinkin olisi ollut mahdollista!

Taas kerran sai todeta ja itsekseen ihmetellä tuota maiseman kauneutta, tuhannen taalan rantaa ja maailman kauneinta näkymää!

Ja iltapäivällä hain puhua pulputtavan lapsenlapseni päiväkodista ja tuon touhuja katsellessa sydämen valtasi sellainen onni että viimeisetkin murheenryppyset kaikkosivat taivaan tuuliin.

Ja kamerahan oli tietenkin piirongin päällä eteisessä, eipä siitä kauheasti iloa ole. Onneksi oli sentään puhelin taskussa.

Puruntäyteistä elämää

Tammikuussa kovin nauratti, kun täällä paukkuivat pakkaset ja me vaan lötköteltiin siellä etelän lämmässä. Ei paljon hetkauttanut, vaikka kuulimme uutisia ihmisten jäätyneistä putkista, ei hetkautttanut ihan hirveästi edes silloin, kun kuulimme oman talomme mahdollisesti jäätyneistä putkista tai putkesta. Kyllä ne nyt sulaa. Ja sulihan ne. Kunnes yksi vanha, kulunut ja aikansa elänyt putki vanhassa vessassa, nykyisessä romuhuoneessa, pamahti rikki ja kasteli lattian. Noh, ajattelin, tyhjennetään se sitten joskus ja sitten vaan kuivataan.

Perjantaina aloitin tuon pienen huoneen tyhjentämisen. Ei siellä nyt niin hirveästi roinaa ole, ajattelin, olenhan aika usein heitellyt kaikkea turhaa pois. Ja eipäs ollutkaan - kunnes levitin ne pitkin talon muita huoneita. Miten ihmeessä ne pystyivät pienistä sievistä kasoista paisumaan koko talon täyttäväksi muovipussien mereksi? Uskomatonta.

Romuhuoneet pitäisi lailla kieltää. Sinne viedään kaikki se mitä ehkä joskus tarvitaan kuten vanhat kolmekymmentä vuotta vanhat monot. Haloo, eihän meillä ole edes lunta enää, ikinä, saatikka sitten että omistaisin sukset, tai menisin luistelemaan - sillä vanhat luistimetkin löysin. Ja kasan kenkiä, kasapäin vanhoja papereita, kymmenen kassia - kuka tarvitsee kymmenen rumaa kassia, kysyn vaan.

Ja juu nej, en heittänyt vieläkään niitä kymmentä rumaa kassia pois, vaan lätkäisin ne olohuoneen lattialle odottamaan pääsyä takaisin romuhuoneeseen. Katsokaas, kun niitähän saattaisi joskus tarvita, kaikkia kymmentä yhdellä kertaa. Huokaus.

Isäntä viettää ensi viikon lomansa vanhassa vessassa imuroiden märkää sahanpurua ja rukoillen, ettei vesi ole levinnyt muiden huoneiden alle. Ja kuten kuvasta näette ei se kuvittelemani puhallus ja kuivaus ollutkaan ihan niin mutkatonta ja siistiä. Mutta toisaalta turhahan sitä olisi ollut etukäteen murehtia ja päivitellä, eletään nyt muutama viikko näin ja loput sitten toisin.

Jotta sellaista meillä täällä Lindblomin residenssissä.

Kunnon kauppias!

Tämäkin päivä piti nähdä!

Kotiin töistä lähtiessäni laittelin kenkiä jalkaan ja ihmettelin, että missäs toinen saapas on? No löytyihän se. Niitä sitten vähän aikaa tihruilin ja rupesin nauramaan. Siis oikeasti! Olin laittanut aamulla jalkaani kaksi erilaista saapasta. Molemmat kylläkin yhtä kuluneita ja kunnolla käytettyjä ja onneksi mustia, mutta ihan selvästi eri paria. Voi pyhä sylvi. Ja noilla olen tullut aamulla töihin ja nuo olen aamulla ottanut pois ja vaihtanut työkenkiin. Mitään huomaamatta. Ei paljon järki päätä pakota! Ja mulla on uudet silmälasit ja kaikki.

Noh, olen, myönnettäköön, kerran ja vain ja ainoastaan yhden kerran ollut töissä (tätä ette sitten kerro eteenpäin) ilman rintaliivejä. Onneksi oli sellainen löysä paita päällä niin sitä ei huomannut ja en itsekään huomannut kuin vasta iltapäivällä.

Mietin tässä vaan ja vakavasti harkitsen, että olisiko aika lähteä eläkkeelle tai hoitoon tai jollekin keskittymisklinikalle?

Mutta kiltit ihmiset ja kansalaiset, hellävaroen hihasta nykäiskää ja tietooni asia saattakaa, jos kaupungilla kävelevän ja housuitta näette mun!

Passikuva

Passini on menossa umpeen, joten menin lauantaina otattamaan passikuvaa Fotopariin. Väiski istutti minut tuoliin ja kliks oli passikuva otettu, ihan ensimmäisellä otoksella, eli paremmin meni kuin mallikoululaisilla! Silmälasithan pitää nykyään ottaa pois, joten ne odottivat kauniisti tuolilla.

Kuva ilmestyikin sitten suureen monitoriin tarkkailtavaksi. Ja hyvähän siitä tuli. Noin niinkuin valokuvaajan näkökulmasta ja noin niinkuin siihen tarkoitukseen mihin se oli tarkoitettu, eli kuvaksi minusta passiin niin että silmät näkyvät kunnolla.

Ja kaikki rypyt. Ja juonteet. Ja läikät. Ja ohuet silmäripset. Hapsottava tukka. Kaksoisleuka. Kalpeat, ahavoituneet huulet. Ja vanhuus! Ainoa lohtu oli ettei saanut kuin vienosti hymyillä, sai sentäs harvahampaat olla piilossa!

Hirvityksen kamaluus! Miten tässä näin pääsi käymään? Aina olen luullut olevani nuori, ainakin nuorekas ja luullut näyttävänikin siltä, mutta nyt tuo foto-Väiski ja Väiskin hieno kuva paljasti karmean totuuden. Luojan lykky, että se kuva tulee vain passiin, eikä sitä tarvitse näyttää kuin reppanapassintarkistajille ja äärimmäisessä hädässä käyttää henkilöllisyystodistuksena, toivon mukaan harvakseltaan.

Ja muuten, nyt muistankin, että se passi pitäisi tilatakin. Pääsi unohtumaan. Teen sen huomenna. Jos muistan. (Isäntä tietenkin teki kaiken heti samana päivänä kun huomautin, että meidän passit just kohta vetelee viimeisiä päiviään. Pöh! Ylitehokas!)

Ja tässä teille passikuvaa... juuri sopivan pulleroinen, juuri sopivan söpö ja takuulla ilman ryppyjä!

Kuules mummi!

Tänään oli mummin ja Andyn päivä. No ihan vähän mofankin. Jo ennen meille tuloaan tuo silmäterämme soitti ja varmisti, että meillä on mansikkajäätelöä. No tietenkin oli, sitä ihan varta vasten lähdettiin hakemaan.

Käperryimme sohvan nurkkaan lukemaan Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään kirjaa, joka on hurjan jännittävä kummitussilmineen ja ihmeellisine pölynimuroineen ja aika pelottavine kuvineen. Richard Scarryn Höyrylaivan arvoitus on kuulemma kirja, jota isot pojat lukevat mutta Kissalan perhe-kirjan nähdessään naurahti ja totesi että ´´voi ei, toiko mofa tuon, se on tyttöjen kirja!´´. Ettäs tiedätte!

Kiipesimme mummin prinsessasänkyyn (siihen pitää kiivetä, kun mulla on niin monta patjaa, ihan niinkuin oikeillakin prinsessoilla!) ja kysäisin että otatko hapankorpun? ´´Kyllä kiitos otan, vastasi tuo hurmuri ja niinpä mussutimme hapankorppuja ja pidimme sängyn päällä picniciä samalla kun sain nauttia pienen miehen tarinoista.

Äitinsä ehdotti pikkumiehelle tässä yhtenä päivänä, että josko laitettaisiin oranssi huppari sen iänikuisen viininpunaisen tilalle, niin siihen poika vastasi ettei hän halua sitä kun se on niin näyttävä! Mistä ne kaiken oppii?

Nyt vetäydyn mukavan päivän päätteeksi margariinilta tuoksuvaan, murusilla kyllästettyyn prinsessavuoteeseeni. syli täynnä lapsenlapsen lämpöä, korvissa kikatus ja sydän rakkautta pullollaan!

Vanhojen päivät

Vanhojen päivän kunniaksi kaivoin albumiarkistosta kuvan, jonka takana lukee 18.2.1977!

Kuvassa meidän silloinen luokka koulun vanhimpina.  Osattiin me silloinkin, muutama vuosi sitten! Äitin ja isän kaapilla käytiin ja turkit vietiin ja hienoimmat puvut. Kävelykepitkin saivat kyytiä. Eikä maksanut paljon. Tuskinpa kukaan kävi kampaajalla, manikyyrissä tai meikkitaiteilijalla. Mutta tyylikkäitä me silti oltiin, vai mitä? Ja paikankin varmasti tunnistatte!

Hyvää vanhojen päivää kaikille uusille vanhoille, viettäkää se iloiten ja ottakaa paljon kuvia iltojenne iloksi ja tuleville sukupolville näytettäviksi!

Ohi on!

Kolisee ja rämisee ja hirveä huuto! Ai niin penkkaripäivä. Viisi minuuttia sen jälkeen kuuluu vähemmän kolinaa, mutta enemmän pulinaa ja joukko pyöräilijöitä vilistää kaupan ohi. Mitä ihmettä, kukkia päässä? Oli pakko mennä kurkkimaan ja Annehan se siellä oli saanut kukkia kypäräänsä vihon viimeisenä päivänänsä töissä. Ohi on, voipi huokaista!

Koko pienen ihmiselämänsä (melkein) lastentarhassa töitä tehden Anne tuntee ja tunnistaa varmasti yhden jos toisenkin hankolaislapsukaisen. Ja varmasti myös päinvastoin! Ja todennäköisesti, vaikka varmastikin aivan ihanaa päästä lepotilaan eläkkeelle, on toisaalta todella haikeata hyvästellä työkaverit, vanhemmat, lapset ja koko työympäristö, jossa sentään on viettänyt suuren osan päivistään tehden rakastamaansa työtä.

Onnea tulevalle uudelle elämälle ja olen varma, että todella moni jää kaipaamaan iloista ja nauravaista Annea!

Aikainen lintu madon nappaa

Hahaa. Tänäänpäs heräsin kellonsoittoon vain muutaman kerran sitä torkuttaen. Muistin verenpainelääkkeen, join kaksi lasia vettä ja söin joka-aamuisen puuron. Muistin käydä hammaspesulla, suihkussa ja meikkasin, harjasin hiukset ja muistin jopa laittaa vaatteet päälle. Tarkistin avaimet ja puhelimen. Ja kellokin vasta varttia vaille yhdeksän joten kaupan kautta kahville.

Kaupassa ei ollut tungosta, joten sain ostettavani rivakasti maksettua ja vein ne kellariin jääkaappiin. Ajattelin kahville lähtiessäni poiketa kirjakauppaan ja ostaa liimaa, mutta Tian kirja oli ihme kyllä vielä kiinni vaikka kello oli jo pari minuuttia yli yhdeksän. No kahvilassa oli sentään valot joten  suunnistin sinne.

Valot loistivat, mutta ovi oli lukossa, sielläkin! Mitä ihmettä. Vilkaisin vesitornin kelloa ja se oli 3 minuuttia yli kahdeksan. Otin vikkelästi kännykän esille ja senkin näyttö näytti 8.03. Nolona lähdin kävelemään kauppaani ja livahdin sisälle.

Mutta minne yksi tunti on hävinnyt tai mistä sitä on tullut lisää? Koska herätyskelloni soittaa 7.30 ja sitä torkuttelin ainakin puoli tuntia. Joten miten on mahdollista että olen jo kaupungilla syöneenä, pukeutuneena ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa kello 8.03? Koska silloinhan vasta heräsin!

Ainut järkevä selitys on että rakas lapsenlapseni, jonka isäntä haki eilen päiväkodista meille, on räplännyt kelloa ja siirtänyt viisareita.

Tai sitten se oli se koliseva kummitus!

Päivä se oli tämäkin

Tänään tapahtui se mitä olen joskus silloin tällöin pelännyt tapahtuvan. Lukitsin itseni kaupan ulkopuolelle!

Unohdin aamulla juoda vettä (niin kuka voi unohtaa juoda vettä!!??) mistä syystä unohdin ottaa verenpainelääkkeeni. Tyttäreni oli menossa naapurikauppaan hetkeksi ja lupasi hakea ne meiltä. Noh, lähdin niitä sitten siitä naapurista hakemaan ja tullessani sieltä takaisin ovi oli lukossa! Lukossa!!?? Yritin tiirailla sisään siinä toivossa, että joku olisi eksynyt sisälle ollessani poissa ja voisi avata minulle oven. Mutta katin kontit siellä ketään oli! Apua! Molemmat avaimet sisällä, puhelin sisällä ja tietenkin ulkovaatteet. Ja edustaja tulossa näyttämään syksyn mallistoja!

Juoksin sitten isännöitsijän tykö avaimia hakemaan. Yhdet löytyivät ja niitä sitten juoksin kokeilemaan. Ei auennut ei noilla ainukaisilla avaimilla. Ja kellään muullakaan ei ollut vara-avaimia tuohon lukaaliin! Näin jo sieluni silmin rahatukkojen lentelevän lukkosepän onnelliseen taskuun ja kipinöiden välkkyvän takaovella hänen kammetessa ovea ja lukkoa auki.

Muistin sitten Nixun ja käväisin kysymässä josko muistaisi kuinka monta avainta on olemassa. Löysikin sitten kuluneen avaimen, jota juosten lähdin testaamaan.

Helpotus ja huokaus kun ovi aukesi. Ja nyt on vara-avain lukkojen takana isännöitsijällä.

Verenpainelääkkeet tulivat tarpeeseen ja huomenna aloitan päiväni juomalla vettä!

Päivän säävalitus

Tänään on pakko valittaa, jotenkin vain tuntuu siltä! Ja mistäkös sitä ihminen valittais jos ei ilmasta. Sitä on hyvä syyttää kaikesta pahasta ja kurjasta ja mielialahäiriöistä. Joten tänään puran mieltäni säähän!

Aloitetaan tämän päivän kurjuudella, sateella. Sadetta on nyt piisannut harva se päivä ja aina sataa kun menen ulos, olen sitten menossa töihin tai tulossa sieltä. Ja muuten siinä välissä harvoin pistän nenääni ulos. Koska sataa! Ja tänään sade oli entistänkin märempää, suorastaan karmean tihuttavan kamalaa ja kostutti juuri föönaamani hiukset märiksi, meikit poskille ja mielialan maan uumeniin.

Kahvi kyllä auttoi, mutta äsken sitten katselin ulos ja ihmettelin asiakkaiden puutetta (no en kyllä itsekään tuonne lähtisi!) ja mietiskelin tuota sääherraa, että eikö se voisi joskus olla meidän kauppiaiden puolella. Edes joskus! Olisiko se nyt niin vaikea järjestää!

Kunnon syksy, tuulineen myrskyineen ja pienine vilunväreineen, juuri sellainen sopiva, jolloin ihminen tarvitsee neuleen jos kaksi ja uuden syystakin ja hanskat ja uudet housut tuulentuiverrusta ja pikkupakkasta vastaan. Ja tietenkin oikeaan aikaan! Eli syksyllä, ei vasta joulukuussa. Kiitos!

Kunnon talvi, lumineen, pikkupakkasineen (siis pikkupakkanen tarkoittaa pikkupakkasta, ei miinuskakskytasteista hirmukylmyyttä), jolloin uusi talvitakki olisi poikaa, sukset voisi vaihtaa ja uudet luistimetkin hankkia. Ja nauttia ihanasta, kauniista luonnosta.

Sitten siihen kevääseen. Tulkoon se tuossa maaliskuun lopussa, kun kaikki tuo ihana lumi hiljalleen sulaa kevätauringossa saaden ihmiset hymyilemään kilpaa auringon kanssa ja haaveilemaan uusista kevätvaatteista, leningeistä, puseroista ja heleistä väreistä. Kiitos etukäteen!

Ja kesä olkoon sitten lämmin toukokuusta syyskuuhun. Ihan pientä sadetta voisi tulla öisin ja ehkä silloin tällöin päivisin, ettei nyt vallan unohdettais! Lämmetköön merivesi aikaisin, jotta pelkkä uimapuvun ajatteleminen saa ihmiset hurmioon ja ryntäämään lähimpään (tervetuloa!) vaatekauppaan.

Ei mulla muuta!

Yliherkkä

Mä oon kuulkaas varmasti sellainen yliherkkä ihminen, josta ne kerran lehdessäkin kirjoitti. Onneksi kirjoittivat, koska muuten en olisi ikinä saanut tietää olevani tuollainen ihana yliherkkä ihminen. Pelkkä sana on ihana. Yliherkkä. Vähän niinkuin eteerinen. Vähän niinkuin hauras ja sellainen kuulaan kalpea, kämmenessä pidettävä särkyvä terälehti, jota pitää kaikin tavoin vaalia. Ja suojella. Ja tietenkin, pitää kuin kukkaa kämmenellä. Mutta tuo nyt ei sitten tarkoita, että olisin romanttinen. Se ei valitettavasti kuulu yliherkän diagnoosiin.

Herään joka narahdukseen, joka yskähdykseen, tuulenpuuskaan, kattojen rapinaan, kummitusten kolinaan - ihan kaikkeen. Kyllä mä sitten siinä välissä vähän nukunkin - silloin kun en ole hereillä. Ja jos oikein monta yötä valvoo ja heräilee niin jossain vaiheessa sitä sitten nukkuu - yliherkkäkin.

Huomaan kaiken - vaikka perhe toista väittääkin, mutta ne ei tiedä että mä tiedän. Kaiken. En vain ihan kaikkea niille kerro. Voi olla että tuo yliherkkyysoire on myös muotoutunut vuosien varrella työpaikalla, siellä kun on hyvä huomata kaikki ja olla niinkuin ei mitään huomais.

Olen myös yliherkkä kaikelle rumalle, kamalalle, hirveille vessapuheille, onnettomuuksille, verisille kuville. Meillä ei ruokapöydässä saa puhua mistään muusta kuin säästä, melkein. Muuten laitan kädet korville ja rallattelen. Tai sitten jää ruoka syömättä. Siis selvä yliherkkyyden oire.

Hirveätä meteliäkään en siedä. Sielu menee rullalle ja en voi keskittyä. Paitsi tietenkin jos itse soitan hyvää musiikkia täydellä teholla (poika tuli kerran pyytämään että eikös tuota voisi vähän hiljentää!) Mutta muu kova puheensorina ja lärpätys ei ole minua varten, ei vaan korvat kestä. Itsekin olen siksi maanhiljaisia, kysykää vaikka keneltä!

Joten kurja on ihmisen elämä ja vielä kurjempaa tällaisen yliherkän ihmispoloisen, joka ei oikein mitään siedä eikä milloinkaan nuku eikä melkein mitään voi syödä (esim. kamalaa kookosta, vuohenjuustoa tai broccolia) eikä tietenkään paljon mitään juodakaan.  No ehkä ihan vähän kuohuviiniä. Kurjaa!

Tähän vaivaan ne ei edes anna pillereitä, ei sairaslomaa eikä eläkettä. Kohtaloon on tyydyttävä ja isännän on vain nyt hoivattava, tehtävä useammin ruokaa ja melkein sanoisin että jos aina viikonlopuksi kukkasia ostaisi, niin saattaisi hyvinkin oireet lieventyä.

Mutta hyvää viikonloppua kaikille - niin yliherkille kuin kovapintaisillekin!

Pinterestin ihanankamalan koukuttava maailma

Voi, voi kuulkaas! Pinterest on paha - mutta toisaalta niin ihana. Sieltä löytyy koko maailma. Sisustus, keittiönkaapit, vessanpöntöt, lasten keinun teko-ohjeet, pöllöpurkit ja kaikenmaailman askartelut ja paperit ja kirjat ja.... ja sinne menee ihmisen se vähäinenkin vapaa-aika. Se vapaa-aika, jolloin voisi harrastaa ja tehdä niitä sieltä löytämiään uusia harrastuksia. Onko tuossa nyt mitään järkeä?

Ensin löysin - ihan vahingossa - skräppäilyn. No niin siitähän jo kerroinkin. Etsiskelin uusia ja uusia tapoja koristella, printattavia papereita, uusia tekniikoita ja katselin videoita (menee samalla englanninkielen kuuntelutuntina!). Yhtäkkiä huomasin, klikkailtuani niitä linkkejä sinne sun tänne, olevani jo aivan toisenlaisessa, uudessa harrastuksessa, askartelussa, miksi sitä nyt sitten kutsutaankaan.

Yhtäkkiä katselin kirjojen koristelua, vanhentamista, kellastamista. Vanhojen kirjojen muuttamista toisenlaiseen muotoon, toisenlaiseen käyttötarkoitukseen. Ja olin aivan myyty. Tietenkin. Koska rakastan kirjoja. Sellaisinaankin. En innostunut niinkään kirjojen sivujen vääntämisestä ja kääntämisestä erilaisiin muotoihin, koska ne ovat vain koristeita - luulisin. Mutta kirjojen muuttaminen matkapäiväkirjaksi, leikekirjaksi, albumiksi - voih, olisi ihan pakko päästä kokeilemaan!

Nyt ei puutukaan enää kuin se aika. Suurin osa menee töissä ja ne loppuillat menee - hmmm... pinterestissä. Joten voi olla ettei niitä upeita vanhoja kirjoja uusissa olomuodoissaan ja kauniita, kauniita albumeita made by Seija ikinä nähdä päivän valossa.

Mutta haaveilu kannattaa aina - vai oliko se lukeminen! Hyvää yötä!

Jäljet hiekassa

Siellä me onnelliset (isäntä, minä ja ystäväpariskuntamme) etelän auringossa köllöteltiin sangrialasit kädessä, kun penskat rupesivat pommittamaan säätiedotusviesteillä. -20 astetta, -23 astetta! Hui hui, naureskeltiin, niin meilläkin paitsi plussa edessä, olipas kerrankin hyvä ajoitus! Seuraavana päivänä rupesi tulemaan viestejä vähän sieltä sun täältä palelevista, jäätyneistä putkista ja vedentulon lakkaamisesta. Hui hai! Meilläpäs oli merta silmänkantamattomiin, hiekkaa vaikka muille jakaa, vettä tuli kraanasta ja olutta sai baarista! Aamulenkki rannalla auringon herätellessä lempeällä loisteellaan aaltojen pauhatessa kilometrien pituiseen rantahietikkoon sai väsyneen, pimeydestä lentäneen suomalaisen sielun soimaan ja ennenkaikkea sulamaan ja rentoutumaan. Mitäs me pakkasesta! Ja toisten putkista!

Jandia, Fuertoventura. Todella kaunis, rauhallinen ja vielä suht edullinenkin lomakohde. Ei mikään bilepaikka, mutta juuri sopiva tällaisille nuorekkaille aikuisille, jotka kaipaavat hyvää ruokaa, iloista meininkiä ja rauhaa. Ja rantahietikkoa ja merta.

Sitten tuli uusi viesti. Putket jäässä. Meillä! Isäntä mietti ja opasti. Tytär teki kaikkensa ja saikin veden virtaamaan hiljalleen keittiön hanasta. Hyvä niin. Muuta emme sieltä käsin voineet tehdä. Ja aurinko lämmitti jäätyneiden putkien aiheuttaman huolen taivaan tuuliin ja nautimme olostamme.

Kotiuduttiin maanantaina kylmään Suomeen ja ajelimme yön hämärässä ja pienoisessa lumipyryssä kotiin. Talo oli lämmin, kiitos tyttäremme, vettäkin tuli teeveden verran ja hampaat sai pestyä. Seuraavana aamuna isäntä sulatteli ja lämmitteli ja sai kun saikin kaikki kiinni jäätyneet putket auki ja vedentulo oli taattu.  Hurraa!

Illalla, myöhään illalla, mennessäni nukkumaan ihmettelin kummallista sihisevää ääntä. Tuollaista en ole ennen kuullutkaan. Seurasin ääntä vanhaan kylpyhuoneeseen, nykyiseen varastoon, ja oven avatessani ääni voimistui ja siellähän se vesi pulppusi ja täytti hiljalleen lattiaa. Tai ei edes niin hiljalleen, sillä äänestä päätellen sitä tuli tuutin täydeltä.  Isäntä ylös, ulos ja vettä katkaisemaan!

Tänään olemme saanet ihka uudet putket, vanhat olivatkin jo niin rikkinäisiä ja lahoja, että koska tahansa olisivat voineet täyttää talomme vedellä. Onneksi ne päättivät rikkoontua vasta kotiuduttuamme ja onneksi menen myöhään nukkumaan. Pelastinpas talon suuremmalta vesimäärältä!

Kiva olla kotona. Täällä on kylmä. Mutta tänään pääsee kuumaan suihkuun. Siinäpäs sitä ilonaihetta kerrakseen. Paitsi tuo kylmyys!