keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Seilaillen

Lomaviikko meni verkkaisesti. Eteni tuulen tahdissa hiljalleen ja välillä vähän nopeammin, auringon paisteessa, sumussa, pilvisessä säässä niinkuin Suomen suvi myöten antaa. Kaikkea vähäsen, mitään ei liikaa. Ja kun matkaa purjeveneessä voi olla varma että sielu lepää: joko moottorin hiljaa huristessa tai purjeiden lepatusta kuunnellessa. Jälkimmäinen toki mukavampaa.

Purjematkamme ystäviemme purjeveneellä (vieläkin meidät huolivat mukaan, siitä olemme isännän kanssa kiitollisia ja syvään kumarramme) suuntasi kulkunsa Helsingholman kautta Naguun ja kaikkea siitä väliltä. Joka päivä vaihdoimme satamaa, hieman suuremmista vähän pienempiin ja idyllisempiin, mutta kaikissa satamissa meillä oli yhtä hauskaa. Naurettavan hauskaa.

Ja tiedättekö, eräässä satamassa (nimeäisin, jos muistaisin, valitan) saimme sauraksemme Harrietin. Harriet se laittoi tiskikoneen päälle (juu, juu, tiedän, purjeveneessä, mutta se halusi), tiskasi, kokkasi ja siivosi. Ihana emäntä. Tuo Harriet. Ja toi meille drinkkejä, mutta pysyi visusti piilossa. Vaikka kuinka käskytettiin ei mitään virkannut. Kaikkea voi sattua purjeveneessä.

Käytiin myös tanssimassa. Nagussa. Oli kivaa. Liiankin kanssa. Ei mennä uudelleen - vähään aikaan!

Meille maakravuille, siis isännälle ja minulle, viikon mittainen purjehdusreissu hyvässä seurassa on elämys, kunnon loma ja sielun ja mielen pysäytyksen paikka. On vaan oltava hiljakseen ja nautittava olemassaolostaan, maisemista, luonnosta ja laineiden liplatuksesta. Mikä voisikaan olla sen parempaa hektisen kevään työrupeaman jälkeen.

Jalat kiittää, sielu lepää ja pää alkaa taas muodostamaan uusia ajatuksia tulevaan ja ehkä myös muistamaan elämän tarkoituksen, elämän työn ulkopuolella. Ja se kuulkaas on yrittäjälle todella vaikeaa.

Me, isäntä ja minä, kiitämme ja kumarramme tuhannesti ja toivotamme suotuisia tuulia ja mukavia loppuloman purjehduksia ystävillemme, Monalle ja Andersille, ja toivomme että myös jatkossakin pääsemme lepuuttamaan vanhoja aivojamme seuraanne.

Ja juu kuulkaas, sanotaan, että nauru pidentää ikää. Taidan elää ikuisesti.





torstai 6. heinäkuuta 2017

Loma Lomempi Lomin

Toppatakki, pipo, varma vanttar, villasukat ja kaulaliina. Ei kai sitä ihminen muuta tarvitse kun lomalle lähtee. No vähän rahaa ehkä kuumaan rommitotiin ja jääkaira voisi olla myös tarpeellinen, koska merelle olemme suuntautumassa. Lumilapion jätän uhallakin kotiin. Mutta satoi tai paistoi, lomalle lähdetään ja uhmataan säähaltioita ja otetaan vielä simpparitkin mukaan ja hellehattu. Hah. Siitäs saa! Istun se päässä vaikka räntäsateessa jos niikseen tulee. Mutta loma on loma, olkoon sää mitä on.

Noh, kyllä totuuden sanoakseni on aika vilpoisaa vielä. Olimme tänään yrittäjäillallisella Makanassa ja istuimme kuin istuimme ulkona lämpölamppujen alla. Ruoka oli tietenkin hyvää, mutta vielä paremmalta olisi varmaan naapurikauppiaan jälkiruokajäätelö maistunut jos ei olisi kieli melkein siihen kiinni jäätynyt. Vähän kyllä siinä yhdessä ihmeteltiin, että mitäs pahaa me suomalaiset ollaan oikein tehty kun meitä tällaisella viileydellä rangaistaan. Ihan pieni lämpöaalto olisi kyllä nyt paikallaan ja kaikille hyväksi. Muuten meillä on pitkän pitkä raskas talvi edessä.

Viimeksi mulla oli viikon loma helmikuussa ja sen kyllä huomaa. Ärsytyskynnys kasvaa, aivot lakkaavat toimimasta (niin, niin lapset - tiedän!) ja kehon pienet lihakset toimivat hidastetulla teholla. Mutta tänään tuli yhtäkkiä virkeä olo kun muistin tulevan loman ja viikon rentoutusputken, sillä purjeveneessä matkataan verkalleen ja aikaa on vaikka kuinka paljon. Ja on pakko istua, ihmetellä, rentoutua, jutustella ja vain ottaa rennosti ja välillä on vain pakko juoda skumppaa. (Tulihan se sieltä, se totuus).

Joten toivotankin itselleni hyvää lomaa ja toivottavasti isäntä ja ystävämme kestävät hiljalleen mörököllistä kaivautuvan käkättäjän ja ovat armollisia ja kärsivällisiä ja leikkivät mukana!


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kevätväsymystä!

Mun piti ruveta kirjoittamaan positiivisia kirjoituksia, ihanasta keväästä ja kukkasista ja vihertävästä nurmikosta, laineiden liplatuksesta kevätauringossa kärpästen suristessa ja odottaessa kesävieraita ja uimareita rantahietikolle.

Mutta kun en mä jaksa. Mulla on kevätväsymys. Paha sellainen. Saattaa pienen pieni syy olla kuuden päivän viikoissa, tällä viikolla tosin seitsemän, kun sunnuntainakin oltiin töissä. Aika turhaan, mutta oltiin kuitenkin. Muutama ihana asiakas kyllä lämmitti mieltä! No, joka tapauksessa, töissä tai ei, niin väsynyt olen kuitenkin. Totaalisen lamaantunut. Tänäänkään (mikä sana - kattokaas sitä!) en tehnyt mitään - en yhtikäs mitään. Otin paketit jotka söpö lähettipoika toi, avasin ne juuri ja juuri ja laitoin pinon ylimmäksi. Sukkahousut, jotka jo perjantaina tulivat, ovat levällään kaupassa, koska myin niitä, mutten tietenkään jaksanut niitä hyllyyn laittaa. Ihan järkyttävää. Ja joka kerran kun Enid, joka alakerrassa ompelee (vink, vink... tuokaa vaan sille töitä, että edes joku jotain tekee) tuli ylös olin samassa paikassa: rötkötin tietokoneen ääressä ja odotin ihmettä tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Ei energiaa, ei mullistavia uutisia, ei uutta työpaikka (no en ole kyllä sellaista etsinyt, mutta ei sitä koskaan tiedä kuka mut haluaa ja minne!), ei mitään! Tylsää täynnä koko päivä.

Ja tylsyys ja saamattomuus jatkuu täällä kotonakin. Yhden jakson Chef's Table-sarjaa katsoin ja eipä sitten muuta (jaa, löysin pääsiäiskarkkipussin kaapista ja se toi kymmenen minuutin lohdutuksen ja jonkinnäköisen piristysruiskeen niin että pääsin soffalta tänne tietokoneen ääreen). Miten voi näin väsynyt pieni ihminen olla. Syynä täytyy olla tuo kellojen rustaus!

Ajatella, ulkonakin olisi ollut upea kevätilma ja valoisaa, mutta kun masennuksen mörökölli iskee niin ei auta edes ulos mennä - voisi vaikka piristyä ja se ei sopinut tämän päivän mielialaan. Huomenna sitten.

No niin, ihmiset, sainpas edes pari sanaa sanottua ja sormet vetristyivät kunnolla. Huomenna olen jo tiistaipirteä ja ahkera ja aktiiviranneke näyttää hurjia lukemia. Tänään se vaan herjaa: It´s time to move! Tekopirteä!




Toi ensimmäinen luurankokuva tuli vahingossa kun selailin kuvia, mutta hei, sehän kuvaa mua tosi hyvin tällä hetkellä, tosin ei painovoimaltaan, sillä tuo kuvan herra on kyllä, mun onneksi, vähän kevyempi. Mutta kevään korvilla meidän pihaan varmastikin, toivon mukaan, puhkeaa tuollainen kaunis valkoinen nimeä-tiedä-en kukka, joka peittää kallion kauneudellaan.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kevään korvilla

Aloitin jo valitusvirren kirjoittamisen ja kamalan negatiivisen huudelman elämän kurjuudesta ja köyhyydestä, joka oikeasti ei ole kunnon köyhyyttä, koska meillä on katto päällä ja ruokaa joka päivä. Mutta ensimmäisen maksavan asiakkaan myötä (vaikkakin vasta kolmelta iltapäivällä) olo heti keveni. Positiivisuus nosti päätään ja puski tiensä kuin rikkaruohot kivetyksellä. Ajatella miten yksikin ihminen voi pelastaa päiväsi. Joten en nyt sitten valitakaan, vaan käännän tämän positiiviseksi kevään odotukseksi.

No sen verran voin todeta, ei negatiivisessa mielessä, kunhan vain totean. On ollut paska kevät. Paska helmikuu. Ihan kauhea. Justiinsa hengissä selvisin. Noin niinkuin rahallisesti. Mutta kukaan ei ole vielä konkurssiin laittanut. Se on sentäs positiivista!

Mutta nyt on kevät. Aurinko paistaa ja mielet kirpoavat katsomaan ja odottamaan kunnon kesää, kunnon kevättä ja ihania auringonsäteitä lämmittämään mielen iloiseksi. Manukahunajan voimalla odotan kovasti jotakin tapahtuvaksi, jotakin innoituksen aihetta, jotakin josta voisi ottaa kiinni ja nostaa itsensä taas elävien kirjoihin. Sillä jotenkin tuntuu, että ilo puuttuu ja väsymys on vallannut ilolle tarkoitetun kolon. Ehkä päivien nyt pidetessä mieli halajaa ulos lenkille eikä Netflixin ääreen toljottamaan tylsistyneenä kaikenmaailman höpöohjelmia.

Vielä jaksan uskoa ja katsoa tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, jossa Vuorikadulla on kivijalkakauppoja vieri vieren, asiakkaita, jotka haluavat henkilökohtaista palvelua ja opastusta ja juttuseuraa. Ja ihmisiin, jotka uskovat unelmiin ja uskaltavat lähteä tälle yrittäjän kiviselle, mutta myös niin antoisalle, tielle.

Koitetaan jaksaa, me yrittäjät. Koittakaa te myös, te asiakkaat, uskoa meihin ja käyttää meidän palveluitamme. Pienikin ostos Vuorikadulta voi pelastaa jonkin kaupan. Sillä pienistä puroista...


Tässä muutama kevätkuva sumuineen mutta myös ilonaiheineen!




tiistai 7. helmikuuta 2017

Uimaan!

Mä olen aina inhonnut uimahalleja. Ne haisee (kloorille), niissä on kalsean kylmää, niissä kaikuu ja mun suhde niihin nyt on ollut mahdollisimman vähäinen. Lapsiparat. Eivät pienenä päässeet uimaan, ellei joku muu heitä sinne kuskannut.

Toisaalta - en pidä uimisesta enää ollenkaan. Koska vesihän on aina kylmää, kylmää ja vieläkin kylmempää. Ja märkää. Ja se on vaivalloista. Ja mitähän kaikkea olenkaan keksinyt ettei tarvitse polskahtaa veteen tai mennä uimahalleihin. Kylpylät ovat jotenkuten menetelleet - ehkä seuran takia tai sen drinkin, jonka on voinut altaan reunalla nautiskella. Vaikka niissäkin on ollut kylmänlaista!

Pienenä penskana asuin rannalla - aamulla juostiin Tullariin ja illalla tultiin nälkäisinä ja auringonpolttamina kotiin syömään ja lähdettiin ehkä uudelleen Slaktikseen. Päivästä toiseen. Joten voihan olla että olen kyllästetty merivedellä ja suolahitusilla ja hiekanjyvillä. Ja jossain muistojen kätköissä on vieläkin se ihana kesätunne auringonlämmittämistä kallioista ja tuulen piiskaamista koloista, jonne pystyi piiloutumaan auringon porottaessa, tietenkin, joka päivä. Ja ne ihanat Tulliniemen aallot - ja meduusat!

Mutta nyt, olen päättänyt, lopettaa tämän viharakkaussuhteen uimista kohtaan ja suunnata kulkuni niin usein kuin vaan mahdollista Hangon uuteen, pian avautuvaan kylpylään. Tiedättekö - ihan odotan sitä! Siellä sitten kellun ja ihailen Hangon upeaa merta ja luontoa ja tietenkin myös kaunista kylpylää. Ainakin kuvista päätellen siitä tulee hieno.

Uusi uimapuku on tilattu, joten nyt vain odotellaan uimahallin aukeamista ja tämän rouvan uutta aktiivista vesielämää. Nähdään altaalla!






keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ärsytyskynnys

Sormet ja aivot ovat olleet hiljaa jo pitkän aikaa, kaikki on varmastikin ollut kohdallaan, sillai tylsästi eikä mitään ole oikeasti tapahtunut, päivät ovat soljuneet tavalliseen tapaan ylös ulos ja töihin. Revi siitä sitten jutun juurta! Ja sitä paitsi mun pää on täynnä Gilmorin tyttöjen elämää, joten varmaan oma elämä on unenomaista, tasapaksua taapertamista eteenpäin.

No onneksi on facebook! Ihanaa, että joku herätti kuihtuneet aivosoluni taas elämään ja ajattelemaan. Ja näköjään siihen auttaa parhaiten ärsytys! Joten lisää ärsytyksen aiheita niin tämäkin tyttö pysyy hereillä. Muuten ihana sana toi tyttö!

No niin. Luin eilen erään postauksen huonosta asiakaspalvelusta omassa toisessa olohuoneessani eli Vuorikadulla. Että täällä myyjät kohtelevat asiakkaitaan eriarvoisesti, ei hymyillä hankolaisille eikä muutenkaan huomioida heitä. Kiitos siitä - ärsyttävästi heräsin! Ja jo oli aikakin.

Otin tuon kirjoituksen itseeni. Koska. Muut kauppiaat ovat täysipäisiä, palvelualttiita, kilttejä, aina iloisia ja yrittävät todellakin kaikkensa pitääkseen kaikki asiakkaansa tyytyväisinä ja kuuntelevat toiveitaan. Niinkuin myös minäkin, tietenkin.

Mutta minäpäs olenkin se hölöttäjä, höpöttäjä, kaikkien kanssa jutusteleva kauppias. Oli se sitten rakas ystävä, tuttava, sukulainen, asiakas tai asiakas, josta on tullut ihana kauppaystävä. Juttelen ja kuuntelen kaikkia ja kaikkea ja olen oikea höpötyskeskus. Päivällä - illalla sitten hiljenen! Ja siinä höpötyksen keskellä tämä vanha pää ei aina huomaa kaikkea, kuten ehkä kassalla odottavaa asiakasta, joka haluaa maksaa. Koska juttelin ehkä jonkun toisen asiakkaan tai ehkä jopa ystävän kanssa. Ja siitä olen kyllä pahoillani, koska näin on todellakin saattanut käydä, montakin kertaa. Sellainen olen. Höyrypää ja hajamielinen haaveksija. Poikani nuorempana huhuilikin aina: ´´Äiti, maa kutsuu!´´

Mutta meitä on moneksi. Yksi on yhdenlainen ja toinen hoitaa kauppansa, liiketoimintansa ja yrityksensä toisella tapaa. Asiallisesti tai höpsösti, jokainen omalla tavallaan, mutta eiköhän pääasia kuitenkin ole, että meillä on täällä toimivia, ihania, joka päivä avoinna olevia kauppoja, jonne jokainen on tervetullut yhtälailla ja jokaista todellakin kohdellaan samalla tavalla. Ja itse yritän antaa asiakkailleni myös tilaa olla ja katsella ilman että olen niskassa höyryämässä, koska ainakin itse haluan rauhan ajatella ja katsella jos jotain olen etsimässä ja pyydän apua jos tarvitsen. Olen nyt vain tämänsorttinen. Valitettavasti ja anteeksi!

Mutta koska voin jo todeta olevani aikuinen niin pahoin pelkään, että muodonmuutosta ei tule tapahtumaankaan enää tässä vaiheessa  ja tämä samainen höpsö kauppapuksu teitä palvelee täällä päivästä toiseen. Niin mielellään. Ja kiitos kun käytte höpöttämässä, juttelemassa niitä näitä ja kertomassa iloistanne ja suruistanne. Ilman sitä tämä työ olisi todellakin vain työtä - te teette siitä mielenkiintoisen. Mutta yritän parantaa tapani ja huomioida kaikki asiallisella tavalla, jos en sitä ole jostain syystä tehnyt.

Kiitos kuitenkin herätyksestä - pelkäsin jo vaipuneeni sohvan syövereihin ikuisiksi ajoiksi.





torstai 15. joulukuuta 2016

Viimeinen dinosaurus...


Siinä se on - tulevaisuuden toivo. Munakauppa! Oliko täynnä kananmunia kauniisti hyllyille aseteltuna vai myiköhän ne tuolla oikeasti jotain muutakin. Totta totisesti toivon että myivät. Yksi myi, toinen pakkasi ja kolmas otti markat talteen. Ja kaikilla oli töitä, vaikkakin varmasti pienellä ropopalkalla, sillä en voi uskoa että munakauppa oli mikään kultakaivos, vaikka kukas sen tietää vaikka olisi ollutkin!

Onko meillä nyt asiat yhtään paremmin? Palkat ovat huimat tuohon aikaan verrattuna, sosiaaliedut ovat suorastaan loistavia, palkattomia vapaapäiviä on yllin kyllin, sairastaa saa ja firma maksaa. Tosin firma tarvitsee voittoa ja kun kaikki rahat hupenevat palkkoihin ja saavutettuihin etuihin ja sairaslomapalkkoihin ja burnout-lepolomiin niin silloinhan firman pitää heittää muutama turhake pihalle ja säästää, että jää sitten niitä osinkoja niitä niin kovasti tarvitseville. Ja firman hymynaamat kiittelevät ja laskevat ja keksivät uusia tapoja säästää ja pistää turhakkeita pihalle ja kortistoon muiden turhakkeiden jonon jatkoksi. Ja valtio kiittää ja maksaa - niin kauan kuin rahaa riittää.  Joten valtionkin  täytyy kiristää vyötä ja ottaa köyhiltä, sillä  niiltähän se käy kaikkein varmimmin, ne kun ei paljon valittele, kun niiden kaikki energia menee työttömyyspapereiden täyttämiseen, elämiseen päivästä päivään miettien mistä saisi ruokaa ja rahat vuokraan. Ja lapsille vaatteita. Viedään niiltä vähän, ei ne huomaa. Ja taas hymynaamat loistavat ja taputtavat toisiansa selkään. Selvittiin taas yksi vuosi. Kyllä ne pärjää vähemmälläkin, menkööt leipäjonoon.

Ojasta allikkoon, sanoo sananlasku. Munakaupasta nettikauppaan paremminkin. Rahat ja verot virtaavat nettikauppojen myötä muille maille, työttömiä nuoria on valtaisa määrä, ihmiset voivat huonosti, pankki sulkee oviaan asiakkailta - ei edes enää vanhaan postiin voi luottaa. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Kauppa ei enää kannata - vaikka päällään seisoisi. Ei auta alet, ei auta tapahtumat, ei auta kauniit kaupat ja ikkunat ja somistukset. Ei seiso tämänpäivän munakaupan ovella kolmea nättiä likkaa odottamassa asiakkaitaan. Kyllä nykykaupoissa omistaja häärää aamusta iltaan ja jatkaa hääräämistään vielä kotona.

Pelottaa ajatus, että kun meidän viimeiset dinosauruksemme, ne meidän ihanat asiakkaamme, jotka meidänkin kauppakatuamme pystyssä pitävät, häviävät ja uupuvat, eivätkä enää käytä palvelujamme, niin mitä jää jäljelle.Osaako uusi sukupolvi ottaa katumme omakseen, huomata sen kauneuden, sen ainutlaatuisuuden, ostamisen helppouden ja sosiaalisen kanssakäymisen ihanuuden. Ja että ne munamarkat olisi parasta pitää kotokaupungissa tai edes kotosuomessa jos eläkkeelle halajaa ihan rahan kera. Ennenkuin on liian myöhäistä.

Toivon ja uskon vieläkin, sillä olen syntynyt luottavaiseksi ja aurinkoisen ikkunan alla, että havahdus tulee tapahtumaan ja sen tulisi mielellään tapahtua hyvin pian, sillä muuten moni pieni paikkakunta saa kokea karun kohtalon - tyhjän, autioituneen kauppakadun. Valitettavasti. Sitä ei sitten enää pelasta munakauppiaiden sisukkaat ponnistuksetkaan.

Mutta kaikeksi onneksi meillä on Hangossa elävä keskusta, ihania kauppoja katu pullollaan, kahviloita, kauniita istutuksia ja jouluvaloja. Tervetuloa ihanaan keskustaamme, josta olemme hyvin ylpeitä ja vaalimme sitä rakkaudella. Ja ensi vuonna, juhlavuotena, meillä on mukavia suunnitelmia. Joten pysykää kuulolla! Ja käykää kaupoilla!