torstai 16. elokuuta 2018

Loma


Joku viisas on sanonut, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle....

Loma. Kauan kaivattu ja odotettu, tynkäloma, viikonpituinen, mutta loma kuitenkin ja yhtaikaa isännän kanssa. Olihan niin suunniteltu. Alunperin ulkomaanmatkaa, sitten se lyheni 5 päivän pituiseksi automatkaksi ja loppujen lopuksi olimme matkalla 2 yötä ja tulimme nopeasti kotiin. Kunnon kotihiiriä.

Maanantaina päätimme lähteä matkaan heti heti aamusta ja jotta totuus ei unohtuisi eikä tulisi vieroitusoireita työelämän suhteen menimme ensiksi Helsinkiin vaateostoksille, kevät jo kiikarissa. Kauhea aamuruuhka (45 minuuttia jonottelua, onneksi vain tämän kerran eikä joka aamu niinkuin varmaan monen monet joutuvat aamuisin kokemaan) Helsingissä, mutta pääsimme vihdoin yhdeksän jälkeen perille (siis lähdimme todellakin kukonlaulun aikaan!) ja sain ostettua ihania kevätvaatteita ja myös kauniita leninkejä syksyyn.

Nokia ja Eden oli ensimmäisen matkapäivämme kohde. Puhuin isännälle jossakin vaiheessa Tampereesta ja sanoi siihen, että no mennään Edeniin. Okei, ajattelin, saadaan samalla uida ja polskutella. Ja koska en mitään suunnittele, mistään tiedä, enkä mitään selvitä, en edes ajatellut asiaa. Siis sinne. Nokialle - Edeniin - syksyllä - maanantaina. Ruokatarjonta vaan sattui olemaan juuri tuona päivänä  huononlainen, koska oli ensimmäinen maanantai kun a ala carte oli kiinni ja ainut ruokapaikka oli grillibaari, joka sijaitsi altaan vierellä - ei siis mikään hulppea paikka ensimmäisen lomapäivän kunniaksi. Jippii!

Allasosasto oli ihan kiva, siisti, paljon kaikenlaisia vempeleitä, aaltokone, virtaava joki ja jos olisi ollut lapsia tai tässä tapauksessa lapsenlapsia mukana valinta olisi ollut nappisuoritus.  Mutta tottunueena Hangon ihanaan Spahan, josta on huikeat näkymät, oli tämä Nokian uimakeidas vähän tunkkainen ja ahdistava - ehkä vain siksi ettei ollut ikkunoita ulos eikä päässyt ulos uimaan niinkuin Naantalissa. Mutta muuten kyllä käymisen arvoinen. Ja olut altaan reunalla maistui makoisalta.

Ja koska tämä jo hieman väsynyt ja lomantarpeessa oleva rouva ei halunnut syödä allasbaarissa taimikälieneekahvila päätimme ystävällisen allasbaarityöntekijän ohjeiden mukaan kävellä Nokian keskustaan ja katsastaa paikan ruokatarjonta, joka hänenkään mielestä ei ollut suuren suuri, mutta ihan hyvä. Niinkuin olikin. Ruoka oli hyvää ja palvelu samaten joten kiitos siitä! Mutta maisemat - miten sen nyt sanoisi, kuva kertoo kaiken - mutta joo - ihan kiva!



Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle - niin nytkin.

Oikeasti meillä oli oikein onnistunut päivä: saimme rentoutua polskutellen, saimme juoda kuohuviiniä hotellihuoneessa, teimme ihanan kävelyretki Nokian virran rantaa Pepper Bariin ja  meillä oli oikein miellyttävä hotellihuone.

Ja loma.






perjantai 20. huhtikuuta 2018

Punkki-riäpäle


Ihana kauankaivattu vapaapäivä ja aurinkokin paistaa kiitettävästi. Haravoinnin ja oksienleikkelyn jälkeen perunoiden kiehumista odotellessa ajattelin istuttautua terassille vällyjen alle nauttimaan auringosta ja hyvästä kirjasta. Noh, puhelinta räpäläsin. Pienen pienen pieni, juuri silmillä erottuva, monijalkainen ötökänpoikanen käveli sormellani ja sitä siinä sitten yritin litistää. Ei litistynyt. Kynnellä yritin halkaista. Ei haljennut. Ja silloin vasta tajusin (kas kun ensimmäiseni oli) että sehän on, anteeksi ruma sana, perkele Punkki. Punkki isolla kirjaimella vaikka pieni olikin.

En ole mitenkään hysteerinen. Paitsi kun on kyseessä punkki. Ja torakka ja lentävä iso möhkälekoppakuoriainen. Joten asian tajuttuani lensin ylös, heitin takin pois, puristelin vaatteitani. Seuraavaksi hain teippiharjan ja harjasin hiukset, vaatteet, kengät. Mahtoi siinä olla naapureilla naurettavaa kun teippiharjalla siivosin terassia. No ei löytynyt. Oli, toivon mukaan tippunut terassin rakojen alle jo vähän lytistyneenä ja kynnenkuva selässä.

Mutta ei auttanut. Seuraavaksi hyppäsin suihkuun ja laitoin kaikki vaatteeni pesuun. Nyt istun sitten täällä sisällä, turvassa, tuolta kaamealta hirviöltä. Ja en varmasti mene istumaan samaan kohtaan ulkona. Ja muuten, tuolikin täytyy teippiharjalla vielä putsata.

Miten noin pieni voikin olla niin kamalan ällöttävän hirvittävä ja saada suhteellisen normaalin naisihmisen (ihana sana!) hyppimään kuin viimeistä päviää. Kai on kuitenkin uskallettava mennä ulos, jossain vaiheessa. Ja hirvityksen kamaluus, niitä on varmasti enemmänkin tuolla pusikossa. Hohhoijaa.

Ei ole suuret murheet ihmisellä, mutta kuitenkin.

Hyvää päivänjatkoa ja tarkkailkaa liikkuvia ötäköitä matkalla vaatteiden alle verenkiilto silmissä!

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Uimaan...

En olisi ikinä, kuunaan päivänä, uskonut, jos joku nyt olisi joskus sattunut väittämään, että minusta tulisi uimari. Siis ei nyt uimari sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä uimarihan on sellainen supernopea suhahtaja, joka osaa tekniikan ja oikeat liikkeet oikeaan aikaan ja meno on sen mukaista. Mutta uimari kuitenkin, sellaiseen verkkaiseen tahtiin, hiljaa hyvä tulee asenteella. Sillä inhoan, olen aina inhonnut, uimahalleja - niitä kolisevia, kalisevia uimahalliääniä, kloorin tuoksua, kylmää vettä ja vielä kylmempää ilmaa, liukkaista lattioista puhumattakaan. Tai sitten kaikki tuo on ollut vain tekosyy olla menemättä moisiin paikkoihin palelemaan.

Mutta nyt on toisin. Olen muuttunut nainen. Kuudenkympin kynnyksellä. Olen saanut uuden harrastuksen. Uimisen.

Ennen seitsemää joka tiistai soi kello tuo ja herättää ja minähän herään, toki vaivalloisesti, sillä ennen seitsemää herääminen ei ole inhimillistä heräämistä, sanonpahan vain. Mutta raahaudun ylös ja otan kassini (jonka olen pakanniut jo edellisiltana) ja pyöräilen SPAhan muiden aamuvirkkujen tavoin. Ja aloitan aamun urakan.

Kilpaa nousevan aamuauringon kanssa kohotan kuntoani (kilometrin verran ehtii vajaassa tunnissa)  samalla nauttien upeista maisemista, joita Hangon luonto tarjoaa kuin tarjottimella, sillä joka ikkunasta aukeaa erilainen näkymä ja tietenkin joka tiistai myös erilaiset puitteet maisemille - joskus ei tosiaankaan näe muuta kuin sankkaa sumua.

Ja tämä kaikki on jokaiselle meistä mahdollista, melkein ympäri vuoden. Muutaman kuukauden tauko kesällä ei minua haittaa, sillä tuskinpa siellä edes kävisin vaikka se olisi mahdollista. Nautin niistä keroista kun voin tuossa kauniissa Spassa uida, nauttia sen hiljaisuudesta ja ylellisyydestä ja siitä, että voin ennen työpäivää pyöräillä uimaan tuosta noin vaan ilman sen kummempia varauksia, autokyytejä, bussimatkoja - sen kun vain hyppään pyörän satulaan ja polkaisen uimaan.

Aika ihanaa, vai mitä?







tiistai 17. lokakuuta 2017

Viikkojen viikko

Tiedättehän sen tunteen kun elämä hymyilee, kaikki on seesteistä, aurinko paistaa ja, ja sitten se iskee. Takavasemmalta.

Minulla oli sellainen viikko viime viikolla. Viikkojen viikko. Ensin sain antibioottikuurin virtsatientulehdukseen. Noh, eipä siinä sen ihmeellisempää, hoituu läkkeillä, lämmöllä ja jäätelöllä. Pientä vatsakipua saattaisi ilmetä, mutta mitäpä ei raavas nainen kestäisi! No ensimmäisen pillerin otettuani järkyttävä vatsakipu sitten tulikin, voimalla. Ja paha olo. Ja pahempi olo. Ja ihan hirveän paha olo.  Kylläpäs oli ärhäkkä pilleri, ajattelin ensin, mutta hiljalleen olon pahennettua ymmärsin, ettei tuo yksi yksinäinen pilleri ollutkaan syynä kuolettavaan vatsan totaalityhjennykseen ja sairaankoviin kramppeihin ja maatessani siinä pyörtyneenä kellarin lattialla tajusin, että hei, mullahan taitaa olla vatsatauti. Tosin en todennut sitä noin pirteällä äänellä, vaan kuolemankalpealla örinällä se iskostui tajuntaani ja sitten isäntä tuli ja haki mut kotiin. Vällyjen alla jaffapullo ja mustikkatölkki käden ulottuvilla parantelin itseäni hyvää kirjaa lukien, Netflixin uusia sarjoja seuraten ja jäätelöä syöden. Sillä jäätelö auttaa kaikkiin vaivoihin (ja skumppa)!

Lauantaina menimme gospelkuoron kanssa Turkuun laulamaan ja kaikenmaailman kuolemantaudit olivat muisto vain. Ja hauskaa oli hyvässä seurassa ja konsertti Henrikin kirkossa oli mukava kokemus ja luulen, että kuulijatkin olivat hyvin tyytyväisiä!

Sunnuntai sarastui kauniin kuulaana, aurinko paistoi ja meidän suuri, ihana, koko vuoden jotain roskaa oksistaan syöksyvä vaahteramme oli kauniiden oranssien lehtien peitossa ja ajattelin tästä tulevan ihanan päivän noita kauniita lehtiä verkkaisesti haravoiden ja ulkoilmasta nauttien. Päätin siinä sitten kuitenkin juuri herättyäni ja tuota maisemaa ihastellessani nostaa pari villasukkaa lattialta ja viedä ne sinne minne kuuluivat ja niin teinkin. Mutta koska en ole enää nuori, vetreä tyttönen ja koska olin maannut ja istunut monta päivää tekemättä yhtään mitään ja koska pääni on tyhmä, tyhmempi tyhmin ei selkäni oikein tykännyt moisesta suorin-vartaloin-ja-mahdollisimman-nopeasti-alas-ylös koukkauksesta  vaan sanoutui irti. Äänekkäästi ja rusahtaen. Muutaman kirosanan jälkeen hivuttautuin hiljaa ja varoen keittiöön. Kirosin vielä lisää. Sanoin isännälle, ettei kannata sanoa mitään, hengittää vain hiljaa ja poistua ulkosalle. Niin tekikin hän.

Hiljalleen buranan antoisalla avulla sain vaatteet päälle, kengät jalkaan ja lähdin ulos hipsuttamaan ympäri korttelia. Suomalaisella sisulla. Ja näin jatketaan. Selkä toimii, voin istua, nukkua ja varovasti edetä eteenpäin tekemättä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Kipeä ja jäykkähän selkä on kuin heinäseiväs ja välähtikin tässä mielessäni sellainenkin ajatus, että olisiko pitänyt lähteä liikkeelle vähän ennen eikä vähän jälkeen. Siis noin niinkuin lenkkkipoluille tai ainakin pienen pienille virkistäville kävelyille.  Mutta eikös jo sananlaskussakin sanota, että kun on tyhmä pää niin koko muu kroppa saa kärsiä.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Tähtitaivaan alla

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä yksi yksinäinen tähti tuikki ja sulostutti iltaamme pilven raoista kurkkiessaan. Mutta, tietenkin, siellähän ne kaikki muutkin olivat, pilvien takana. Ja yksikin riittää tuomaan ihanaa tunnelmaa pimenevään, pimeään iltaan. Kahden lyhdyn lisäksi.

Tänään olemme isännän kanssa testanneet uuden paljumme. Jonka minä ostin. Kun tarpeeksi kauan sitä olin ajatellut ja siitä haaveillut ja lapsiani kuunnellut. Jotka sanoivat, että kaksi kertaa te jaksatte sitä täyttää ja se on siinä. Ette ikinä viitsi lämmittää sitä uudelleen ja pestä ja puunata ja vaihtaa vettä. Ikinä! Noh, lapsikullat ja muutkin skeptikot. Oli muuten ihanaa!

Koska isäntä ei voi tehdä mitään yksinkertaisesti, tilasin meille tee-se-itse-paljun, jonka voi asentaa minne tahansa, tietenkin, ja päällystää miten tahtoo ja millä tahtoo. Itse toki piti porata myös kaikki reiät sun muut. Joten minä maksoin ja isäntä päätti paikan, joka oli huvimajamme vieressä kalliolla. Koska kalliopirulainen ei ollutkaan niin suora ja yhteistyöhaluinen kuin olimme ajatelleet, joutui isäntä menemään paukkuostoksille kauppaan ja poksauttaa osan kallionyppylöistä pois. Ja tasoittaa ja porata ja poksauttaa, viikon verran. Sitten se allas piti vuorata ja porata reikiä ja asetella paikoilleen ja kappas, puolentoista kuukauden kuluttua siitä kun saapui olikin jo valmis. No ne valmispaljut olisivat varmastikin olleet hetimiten käyttövalmiit. Tai ainakin vähän aikaisemmin. Mutta nyt meillä on joka tapauksessa kalliolla (jossa tein suuren pohjatyön: raivasin, leikkasin, sahasin ja karsin kolme kärryllistä oksia, multaa. vanhoja pensaita yms.) palju tähtitaivaan ja havupuunoksien alla.

Ensi keväänä maisemoidaan, istutetaan puskia, pensaita ja asennetaan lamppuja ja rakennetaan terassi ja terassirappuset. Mutta nyt syksyllä ajattelimme vain nauttia tuon paljun tuomasta rentouttavasta tunnelmasta ulkona taivasalla kun tuuli ulisee, sade ropisee ja joskus ehkä tähdet loistavat ja kuukin saattaa valaista iltaamme. Mikä ihana tunne lötkötellä lämpimässä vedessa (no okei, okei, skumppalasi kädessä) ja rentoutua veden syleilyssä ja kuunnella kuinka kamiina rätisee ja koivuklapit levittävät hurmaavaa tuoksua!

Oli muuten aivan ihanaa! Ja kyllä, jaksan täyttää sen uudelleen, pestä ja puunata ja hoivat kuin pientä lasta. Ja tietenkin järkevänä naisena tilasin myös suodattimen, joka putsaa veden. Ja sitä paitsi, isäntähän sen täyttää. Ja lämmittää. No voi, eihän mulle jääkään kuin lyhtyjen sytyttäminen ja katsoa että skumppa on hyvin jäähdytetty.

Voi pojjaat!



torstai 5. lokakuuta 2017

Menetetty menneisyys

Voi Tytöt!

Ensin menee kuulo! Ei voitu istua keittiön vieressä kun tiskit kolisee, ihmiset hyrisee ja tiskikone laulaa monotonista melodiaansa. Ei kuule omia ajatuksiaan saatikka sitten toisten viisaita huomioita  botoxhuulista ja niiden tuottamista vaikeuksista arkielämässä (esim. pillillä imeminen), Mister Trumpin toilauksista maailmalla tai muista tuikitärkeistä asioista, kuten kasvojen kohotuksesta. Joka tietenkin onkin ajankohtainen aihe meidän ikäisillemme leideille. Kokeilimme kaikki pikakohotusta ja hyvältä näytti. Ainoa haittapuoli oli käsien puutuminen, kun piti vetää aika napakasti poskia yläkulmiin. 40 v. luokkakokouksemme lähestyy huimaa vauhtia, joten emme voi muuta kuin ottaa järeät aseet käyttöön.  Kyllä ne sitten ihmettelevät - Jarit, Karit, Pertit ja muut!

Noh. Sitten menee näkö. Ruokalistan (menun) lukemiseen ei riitä enää kynttilän valo; ei edes se pienen pieni lamppu, joka siinä pöydän päässä nököttää, tuo minkäänlaista valaistusta asiaan ja saimme oikein yhteistuumin pähkäillä pienten tekstiklumeruurien merkitystä. Onneksi yhdellä meistä oli melkein otsalamppu mukana, mutta oli sitten kuitenkin unohtanut sen matkasta. Ja sitten vielä pitää tarkistaa ruokien sopivuus: laktoosi, valkosipuli, gluteeni, rasva, isot kokkareet ja vatsaystävällisyys. Melkein päädyimme sosekeittoon, mutta loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin  hyvää ja maittavaa ruokaa. Oluen tilaaminen sentään onnistui ulkomuistista!

No kuulkaas, kun juo olutta täytyy sen seurauksena nousta ja suunnata pikkulaan. Nousta ja nousta! Nouse nyt sitten kun se kaikki ruoka ja olut on turvottanut jokaisen nivelen ja suonen ja vatsan ja pakarat ja jalkaterät. Joten ensimmäiset askeleet ovat tuskaa! Mutta tuskasta viis kun joku ehdotti jälkiruokaa ja paikan vaihtoa ja jälkiruoaksi nautimmekin hyvää, edullista viiniä hyvässä seurassa ja harrastimme koko kuukauden edestä naurujoogaa!

Ihanan kaunis nauruntäyteinen päivä ystävien ja siskon kera. Ja tietoisuus siitä, että tuolla jossain on neljä kaunista ihmistä, joihin voi luottaa niin hyvässä kuin pahassa, saa jaksamaan taas eteenpäin kohti ihanaa syksyä ja kevättä, jolloin taas tapaamme!

Kiitos Typykät!



keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Seilaillen

Lomaviikko meni verkkaisesti. Eteni tuulen tahdissa hiljalleen ja välillä vähän nopeammin, auringon paisteessa, sumussa, pilvisessä säässä niinkuin Suomen suvi myöten antaa. Kaikkea vähäsen, mitään ei liikaa. Ja kun matkaa purjeveneessä voi olla varma että sielu lepää: joko moottorin hiljaa huristessa tai purjeiden lepatusta kuunnellessa. Jälkimmäinen toki mukavampaa.

Purjematkamme ystäviemme purjeveneellä (vieläkin meidät huolivat mukaan, siitä olemme isännän kanssa kiitollisia ja syvään kumarramme) suuntasi kulkunsa Helsingholman kautta Naguun ja kaikkea siitä väliltä. Joka päivä vaihdoimme satamaa, hieman suuremmista vähän pienempiin ja idyllisempiin, mutta kaikissa satamissa meillä oli yhtä hauskaa. Naurettavan hauskaa.

Ja tiedättekö, eräässä satamassa (nimeäisin, jos muistaisin, valitan) saimme sauraksemme Harrietin. Harriet se laittoi tiskikoneen päälle (juu, juu, tiedän, purjeveneessä, mutta se halusi), tiskasi, kokkasi ja siivosi. Ihana emäntä. Tuo Harriet. Ja toi meille drinkkejä, mutta pysyi visusti piilossa. Vaikka kuinka käskytettiin ei mitään virkannut. Kaikkea voi sattua purjeveneessä.

Käytiin myös tanssimassa. Nagussa. Oli kivaa. Liiankin kanssa. Ei mennä uudelleen - vähään aikaan!

Meille maakravuille, siis isännälle ja minulle, viikon mittainen purjehdusreissu hyvässä seurassa on elämys, kunnon loma ja sielun ja mielen pysäytyksen paikka. On vaan oltava hiljakseen ja nautittava olemassaolostaan, maisemista, luonnosta ja laineiden liplatuksesta. Mikä voisikaan olla sen parempaa hektisen kevään työrupeaman jälkeen.

Jalat kiittää, sielu lepää ja pää alkaa taas muodostamaan uusia ajatuksia tulevaan ja ehkä myös muistamaan elämän tarkoituksen, elämän työn ulkopuolella. Ja se kuulkaas on yrittäjälle todella vaikeaa.

Me, isäntä ja minä, kiitämme ja kumarramme tuhannesti ja toivotamme suotuisia tuulia ja mukavia loppuloman purjehduksia ystävillemme, Monalle ja Andersille, ja toivomme että myös jatkossakin pääsemme lepuuttamaan vanhoja aivojamme seuraanne.

Ja juu kuulkaas, sanotaan, että nauru pidentää ikää. Taidan elää ikuisesti.