tiistai 17. lokakuuta 2017

Viikkojen viikko

Tiedättehän sen tunteen kun elämä hymyilee, kaikki on seesteistä, aurinko paistaa ja, ja sitten se iskee. Takavasemmalta.

Minulla oli sellainen viikko viime viikolla. Viikkojen viikko. Ensin sain antibioottikuurin virtsatientulehdukseen. Noh, eipä siinä sen ihmeellisempää, hoituu läkkeillä, lämmöllä ja jäätelöllä. Pientä vatsakipua saattaisi ilmetä, mutta mitäpä ei raavas nainen kestäisi! No ensimmäisen pillerin otettuani järkyttävä vatsakipu sitten tulikin, voimalla. Ja paha olo. Ja pahempi olo. Ja ihan hirveän paha olo.  Kylläpäs oli ärhäkkä pilleri, ajattelin ensin, mutta hiljalleen olon pahennettua ymmärsin, ettei tuo yksi yksinäinen pilleri ollutkaan syynä kuolettavaan vatsan totaalityhjennykseen ja sairaankoviin kramppeihin ja maatessani siinä pyörtyneenä kellarin lattialla tajusin, että hei, mullahan taitaa olla vatsatauti. Tosin en todennut sitä noin pirteällä äänellä, vaan kuolemankalpealla örinällä se iskostui tajuntaani ja sitten isäntä tuli ja haki mut kotiin. Vällyjen alla jaffapullo ja mustikkatölkki käden ulottuvilla parantelin itseäni hyvää kirjaa lukien, Netflixin uusia sarjoja seuraten ja jäätelöä syöden. Sillä jäätelö auttaa kaikkiin vaivoihin (ja skumppa)!

Lauantaina menimme gospelkuoron kanssa Turkuun laulamaan ja kaikenmaailman kuolemantaudit olivat muisto vain. Ja hauskaa oli hyvässä seurassa ja konsertti Henrikin kirkossa oli mukava kokemus ja luulen, että kuulijatkin olivat hyvin tyytyväisiä!

Sunnuntai sarastui kauniin kuulaana, aurinko paistoi ja meidän suuri, ihana, koko vuoden jotain roskaa oksistaan syöksyvä vaahteramme oli kauniiden oranssien lehtien peitossa ja ajattelin tästä tulevan ihanan päivän noita kauniita lehtiä verkkaisesti haravoiden ja ulkoilmasta nauttien. Päätin siinä sitten kuitenkin juuri herättyäni ja tuota maisemaa ihastellessani nostaa pari villasukkaa lattialta ja viedä ne sinne minne kuuluivat ja niin teinkin. Mutta koska en ole enää nuori, vetreä tyttönen ja koska olin maannut ja istunut monta päivää tekemättä yhtään mitään ja koska pääni on tyhmä, tyhmempi tyhmin ei selkäni oikein tykännyt moisesta suorin-vartaloin-ja-mahdollisimman-nopeasti-alas-ylös koukkauksesta  vaan sanoutui irti. Äänekkäästi ja rusahtaen. Muutaman kirosanan jälkeen hivuttautuin hiljaa ja varoen keittiöön. Kirosin vielä lisää. Sanoin isännälle, ettei kannata sanoa mitään, hengittää vain hiljaa ja poistua ulkosalle. Niin tekikin hän.

Hiljalleen buranan antoisalla avulla sain vaatteet päälle, kengät jalkaan ja lähdin ulos hipsuttamaan ympäri korttelia. Suomalaisella sisulla. Ja näin jatketaan. Selkä toimii, voin istua, nukkua ja varovasti edetä eteenpäin tekemättä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Kipeä ja jäykkähän selkä on kuin heinäseiväs ja välähtikin tässä mielessäni sellainenkin ajatus, että olisiko pitänyt lähteä liikkeelle vähän ennen eikä vähän jälkeen. Siis noin niinkuin lenkkkipoluille tai ainakin pienen pienille virkistäville kävelyille.  Mutta eikös jo sananlaskussakin sanota, että kun on tyhmä pää niin koko muu kroppa saa kärsiä.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Tähtitaivaan alla

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä yksi yksinäinen tähti tuikki ja sulostutti iltaamme pilven raoista kurkkiessaan. Mutta, tietenkin, siellähän ne kaikki muutkin olivat, pilvien takana. Ja yksikin riittää tuomaan ihanaa tunnelmaa pimenevään, pimeään iltaan. Kahden lyhdyn lisäksi.

Tänään olemme isännän kanssa testanneet uuden paljumme. Jonka minä ostin. Kun tarpeeksi kauan sitä olin ajatellut ja siitä haaveillut ja lapsiani kuunnellut. Jotka sanoivat, että kaksi kertaa te jaksatte sitä täyttää ja se on siinä. Ette ikinä viitsi lämmittää sitä uudelleen ja pestä ja puunata ja vaihtaa vettä. Ikinä! Noh, lapsikullat ja muutkin skeptikot. Oli muuten ihanaa!

Koska isäntä ei voi tehdä mitään yksinkertaisesti, tilasin meille tee-se-itse-paljun, jonka voi asentaa minne tahansa, tietenkin, ja päällystää miten tahtoo ja millä tahtoo. Itse toki piti porata myös kaikki reiät sun muut. Joten minä maksoin ja isäntä päätti paikan, joka oli huvimajamme vieressä kalliolla. Koska kalliopirulainen ei ollutkaan niin suora ja yhteistyöhaluinen kuin olimme ajatelleet, joutui isäntä menemään paukkuostoksille kauppaan ja poksauttaa osan kallionyppylöistä pois. Ja tasoittaa ja porata ja poksauttaa, viikon verran. Sitten se allas piti vuorata ja porata reikiä ja asetella paikoilleen ja kappas, puolentoista kuukauden kuluttua siitä kun saapui olikin jo valmis. No ne valmispaljut olisivat varmastikin olleet hetimiten käyttövalmiit. Tai ainakin vähän aikaisemmin. Mutta nyt meillä on joka tapauksessa kalliolla (jossa tein suuren pohjatyön: raivasin, leikkasin, sahasin ja karsin kolme kärryllistä oksia, multaa. vanhoja pensaita yms.) palju tähtitaivaan ja havupuunoksien alla.

Ensi keväänä maisemoidaan, istutetaan puskia, pensaita ja asennetaan lamppuja ja rakennetaan terassi ja terassirappuset. Mutta nyt syksyllä ajattelimme vain nauttia tuon paljun tuomasta rentouttavasta tunnelmasta ulkona taivasalla kun tuuli ulisee, sade ropisee ja joskus ehkä tähdet loistavat ja kuukin saattaa valaista iltaamme. Mikä ihana tunne lötkötellä lämpimässä vedessa (no okei, okei, skumppalasi kädessä) ja rentoutua veden syleilyssä ja kuunnella kuinka kamiina rätisee ja koivuklapit levittävät hurmaavaa tuoksua!

Oli muuten aivan ihanaa! Ja kyllä, jaksan täyttää sen uudelleen, pestä ja puunata ja hoivat kuin pientä lasta. Ja tietenkin järkevänä naisena tilasin myös suodattimen, joka putsaa veden. Ja sitä paitsi, isäntähän sen täyttää. Ja lämmittää. No voi, eihän mulle jääkään kuin lyhtyjen sytyttäminen ja katsoa että skumppa on hyvin jäähdytetty.

Voi pojjaat!



torstai 5. lokakuuta 2017

Menetetty menneisyys

Voi Tytöt!

Ensin menee kuulo! Ei voitu istua keittiön vieressä kun tiskit kolisee, ihmiset hyrisee ja tiskikone laulaa monotonista melodiaansa. Ei kuule omia ajatuksiaan saatikka sitten toisten viisaita huomioita  botoxhuulista ja niiden tuottamista vaikeuksista arkielämässä (esim. pillillä imeminen), Mister Trumpin toilauksista maailmalla tai muista tuikitärkeistä asioista, kuten kasvojen kohotuksesta. Joka tietenkin onkin ajankohtainen aihe meidän ikäisillemme leideille. Kokeilimme kaikki pikakohotusta ja hyvältä näytti. Ainoa haittapuoli oli käsien puutuminen, kun piti vetää aika napakasti poskia yläkulmiin. 40 v. luokkakokouksemme lähestyy huimaa vauhtia, joten emme voi muuta kuin ottaa järeät aseet käyttöön.  Kyllä ne sitten ihmettelevät - Jarit, Karit, Pertit ja muut!

Noh. Sitten menee näkö. Ruokalistan (menun) lukemiseen ei riitä enää kynttilän valo; ei edes se pienen pieni lamppu, joka siinä pöydän päässä nököttää, tuo minkäänlaista valaistusta asiaan ja saimme oikein yhteistuumin pähkäillä pienten tekstiklumeruurien merkitystä. Onneksi yhdellä meistä oli melkein otsalamppu mukana, mutta oli sitten kuitenkin unohtanut sen matkasta. Ja sitten vielä pitää tarkistaa ruokien sopivuus: laktoosi, valkosipuli, gluteeni, rasva, isot kokkareet ja vatsaystävällisyys. Melkein päädyimme sosekeittoon, mutta loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin  hyvää ja maittavaa ruokaa. Oluen tilaaminen sentään onnistui ulkomuistista!

No kuulkaas, kun juo olutta täytyy sen seurauksena nousta ja suunnata pikkulaan. Nousta ja nousta! Nouse nyt sitten kun se kaikki ruoka ja olut on turvottanut jokaisen nivelen ja suonen ja vatsan ja pakarat ja jalkaterät. Joten ensimmäiset askeleet ovat tuskaa! Mutta tuskasta viis kun joku ehdotti jälkiruokaa ja paikan vaihtoa ja jälkiruoaksi nautimmekin hyvää, edullista viiniä hyvässä seurassa ja harrastimme koko kuukauden edestä naurujoogaa!

Ihanan kaunis nauruntäyteinen päivä ystävien ja siskon kera. Ja tietoisuus siitä, että tuolla jossain on neljä kaunista ihmistä, joihin voi luottaa niin hyvässä kuin pahassa, saa jaksamaan taas eteenpäin kohti ihanaa syksyä ja kevättä, jolloin taas tapaamme!

Kiitos Typykät!



keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Seilaillen

Lomaviikko meni verkkaisesti. Eteni tuulen tahdissa hiljalleen ja välillä vähän nopeammin, auringon paisteessa, sumussa, pilvisessä säässä niinkuin Suomen suvi myöten antaa. Kaikkea vähäsen, mitään ei liikaa. Ja kun matkaa purjeveneessä voi olla varma että sielu lepää: joko moottorin hiljaa huristessa tai purjeiden lepatusta kuunnellessa. Jälkimmäinen toki mukavampaa.

Purjematkamme ystäviemme purjeveneellä (vieläkin meidät huolivat mukaan, siitä olemme isännän kanssa kiitollisia ja syvään kumarramme) suuntasi kulkunsa Helsingholman kautta Naguun ja kaikkea siitä väliltä. Joka päivä vaihdoimme satamaa, hieman suuremmista vähän pienempiin ja idyllisempiin, mutta kaikissa satamissa meillä oli yhtä hauskaa. Naurettavan hauskaa.

Ja tiedättekö, eräässä satamassa (nimeäisin, jos muistaisin, valitan) saimme sauraksemme Harrietin. Harriet se laittoi tiskikoneen päälle (juu, juu, tiedän, purjeveneessä, mutta se halusi), tiskasi, kokkasi ja siivosi. Ihana emäntä. Tuo Harriet. Ja toi meille drinkkejä, mutta pysyi visusti piilossa. Vaikka kuinka käskytettiin ei mitään virkannut. Kaikkea voi sattua purjeveneessä.

Käytiin myös tanssimassa. Nagussa. Oli kivaa. Liiankin kanssa. Ei mennä uudelleen - vähään aikaan!

Meille maakravuille, siis isännälle ja minulle, viikon mittainen purjehdusreissu hyvässä seurassa on elämys, kunnon loma ja sielun ja mielen pysäytyksen paikka. On vaan oltava hiljakseen ja nautittava olemassaolostaan, maisemista, luonnosta ja laineiden liplatuksesta. Mikä voisikaan olla sen parempaa hektisen kevään työrupeaman jälkeen.

Jalat kiittää, sielu lepää ja pää alkaa taas muodostamaan uusia ajatuksia tulevaan ja ehkä myös muistamaan elämän tarkoituksen, elämän työn ulkopuolella. Ja se kuulkaas on yrittäjälle todella vaikeaa.

Me, isäntä ja minä, kiitämme ja kumarramme tuhannesti ja toivotamme suotuisia tuulia ja mukavia loppuloman purjehduksia ystävillemme, Monalle ja Andersille, ja toivomme että myös jatkossakin pääsemme lepuuttamaan vanhoja aivojamme seuraanne.

Ja juu kuulkaas, sanotaan, että nauru pidentää ikää. Taidan elää ikuisesti.





torstai 6. heinäkuuta 2017

Loma Lomempi Lomin

Toppatakki, pipo, varma vanttar, villasukat ja kaulaliina. Ei kai sitä ihminen muuta tarvitse kun lomalle lähtee. No vähän rahaa ehkä kuumaan rommitotiin ja jääkaira voisi olla myös tarpeellinen, koska merelle olemme suuntautumassa. Lumilapion jätän uhallakin kotiin. Mutta satoi tai paistoi, lomalle lähdetään ja uhmataan säähaltioita ja otetaan vielä simpparitkin mukaan ja hellehattu. Hah. Siitäs saa! Istun se päässä vaikka räntäsateessa jos niikseen tulee. Mutta loma on loma, olkoon sää mitä on.

Noh, kyllä totuuden sanoakseni on aika vilpoisaa vielä. Olimme tänään yrittäjäillallisella Makanassa ja istuimme kuin istuimme ulkona lämpölamppujen alla. Ruoka oli tietenkin hyvää, mutta vielä paremmalta olisi varmaan naapurikauppiaan jälkiruokajäätelö maistunut jos ei olisi kieli melkein siihen kiinni jäätynyt. Vähän kyllä siinä yhdessä ihmeteltiin, että mitäs pahaa me suomalaiset ollaan oikein tehty kun meitä tällaisella viileydellä rangaistaan. Ihan pieni lämpöaalto olisi kyllä nyt paikallaan ja kaikille hyväksi. Muuten meillä on pitkän pitkä raskas talvi edessä.

Viimeksi mulla oli viikon loma helmikuussa ja sen kyllä huomaa. Ärsytyskynnys kasvaa, aivot lakkaavat toimimasta (niin, niin lapset - tiedän!) ja kehon pienet lihakset toimivat hidastetulla teholla. Mutta tänään tuli yhtäkkiä virkeä olo kun muistin tulevan loman ja viikon rentoutusputken, sillä purjeveneessä matkataan verkalleen ja aikaa on vaikka kuinka paljon. Ja on pakko istua, ihmetellä, rentoutua, jutustella ja vain ottaa rennosti ja välillä on vain pakko juoda skumppaa. (Tulihan se sieltä, se totuus).

Joten toivotankin itselleni hyvää lomaa ja toivottavasti isäntä ja ystävämme kestävät hiljalleen mörököllistä kaivautuvan käkättäjän ja ovat armollisia ja kärsivällisiä ja leikkivät mukana!


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kevätväsymystä!

Mun piti ruveta kirjoittamaan positiivisia kirjoituksia, ihanasta keväästä ja kukkasista ja vihertävästä nurmikosta, laineiden liplatuksesta kevätauringossa kärpästen suristessa ja odottaessa kesävieraita ja uimareita rantahietikolle.

Mutta kun en mä jaksa. Mulla on kevätväsymys. Paha sellainen. Saattaa pienen pieni syy olla kuuden päivän viikoissa, tällä viikolla tosin seitsemän, kun sunnuntainakin oltiin töissä. Aika turhaan, mutta oltiin kuitenkin. Muutama ihana asiakas kyllä lämmitti mieltä! No, joka tapauksessa, töissä tai ei, niin väsynyt olen kuitenkin. Totaalisen lamaantunut. Tänäänkään (mikä sana - kattokaas sitä!) en tehnyt mitään - en yhtikäs mitään. Otin paketit jotka söpö lähettipoika toi, avasin ne juuri ja juuri ja laitoin pinon ylimmäksi. Sukkahousut, jotka jo perjantaina tulivat, ovat levällään kaupassa, koska myin niitä, mutten tietenkään jaksanut niitä hyllyyn laittaa. Ihan järkyttävää. Ja joka kerran kun Enid, joka alakerrassa ompelee (vink, vink... tuokaa vaan sille töitä, että edes joku jotain tekee) tuli ylös olin samassa paikassa: rötkötin tietokoneen ääressä ja odotin ihmettä tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Ei energiaa, ei mullistavia uutisia, ei uutta työpaikka (no en ole kyllä sellaista etsinyt, mutta ei sitä koskaan tiedä kuka mut haluaa ja minne!), ei mitään! Tylsää täynnä koko päivä.

Ja tylsyys ja saamattomuus jatkuu täällä kotonakin. Yhden jakson Chef's Table-sarjaa katsoin ja eipä sitten muuta (jaa, löysin pääsiäiskarkkipussin kaapista ja se toi kymmenen minuutin lohdutuksen ja jonkinnäköisen piristysruiskeen niin että pääsin soffalta tänne tietokoneen ääreen). Miten voi näin väsynyt pieni ihminen olla. Syynä täytyy olla tuo kellojen rustaus!

Ajatella, ulkonakin olisi ollut upea kevätilma ja valoisaa, mutta kun masennuksen mörökölli iskee niin ei auta edes ulos mennä - voisi vaikka piristyä ja se ei sopinut tämän päivän mielialaan. Huomenna sitten.

No niin, ihmiset, sainpas edes pari sanaa sanottua ja sormet vetristyivät kunnolla. Huomenna olen jo tiistaipirteä ja ahkera ja aktiiviranneke näyttää hurjia lukemia. Tänään se vaan herjaa: It´s time to move! Tekopirteä!




Toi ensimmäinen luurankokuva tuli vahingossa kun selailin kuvia, mutta hei, sehän kuvaa mua tosi hyvin tällä hetkellä, tosin ei painovoimaltaan, sillä tuo kuvan herra on kyllä, mun onneksi, vähän kevyempi. Mutta kevään korvilla meidän pihaan varmastikin, toivon mukaan, puhkeaa tuollainen kaunis valkoinen nimeä-tiedä-en kukka, joka peittää kallion kauneudellaan.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kevään korvilla

Aloitin jo valitusvirren kirjoittamisen ja kamalan negatiivisen huudelman elämän kurjuudesta ja köyhyydestä, joka oikeasti ei ole kunnon köyhyyttä, koska meillä on katto päällä ja ruokaa joka päivä. Mutta ensimmäisen maksavan asiakkaan myötä (vaikkakin vasta kolmelta iltapäivällä) olo heti keveni. Positiivisuus nosti päätään ja puski tiensä kuin rikkaruohot kivetyksellä. Ajatella miten yksikin ihminen voi pelastaa päiväsi. Joten en nyt sitten valitakaan, vaan käännän tämän positiiviseksi kevään odotukseksi.

No sen verran voin todeta, ei negatiivisessa mielessä, kunhan vain totean. On ollut paska kevät. Paska helmikuu. Ihan kauhea. Justiinsa hengissä selvisin. Noin niinkuin rahallisesti. Mutta kukaan ei ole vielä konkurssiin laittanut. Se on sentäs positiivista!

Mutta nyt on kevät. Aurinko paistaa ja mielet kirpoavat katsomaan ja odottamaan kunnon kesää, kunnon kevättä ja ihania auringonsäteitä lämmittämään mielen iloiseksi. Manukahunajan voimalla odotan kovasti jotakin tapahtuvaksi, jotakin innoituksen aihetta, jotakin josta voisi ottaa kiinni ja nostaa itsensä taas elävien kirjoihin. Sillä jotenkin tuntuu, että ilo puuttuu ja väsymys on vallannut ilolle tarkoitetun kolon. Ehkä päivien nyt pidetessä mieli halajaa ulos lenkille eikä Netflixin ääreen toljottamaan tylsistyneenä kaikenmaailman höpöohjelmia.

Vielä jaksan uskoa ja katsoa tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, jossa Vuorikadulla on kivijalkakauppoja vieri vieren, asiakkaita, jotka haluavat henkilökohtaista palvelua ja opastusta ja juttuseuraa. Ja ihmisiin, jotka uskovat unelmiin ja uskaltavat lähteä tälle yrittäjän kiviselle, mutta myös niin antoisalle, tielle.

Koitetaan jaksaa, me yrittäjät. Koittakaa te myös, te asiakkaat, uskoa meihin ja käyttää meidän palveluitamme. Pienikin ostos Vuorikadulta voi pelastaa jonkin kaupan. Sillä pienistä puroista...


Tässä muutama kevätkuva sumuineen mutta myös ilonaiheineen!