tiistai 7. helmikuuta 2017

Uimaan!

Mä olen aina inhonnut uimahalleja. Ne haisee (kloorille), niissä on kalsean kylmää, niissä kaikuu ja mun suhde niihin nyt on ollut mahdollisimman vähäinen. Lapsiparat. Eivät pienenä päässeet uimaan, ellei joku muu heitä sinne kuskannut.

Toisaalta - en pidä uimisesta enää ollenkaan. Koska vesihän on aina kylmää, kylmää ja vieläkin kylmempää. Ja märkää. Ja se on vaivalloista. Ja mitähän kaikkea olenkaan keksinyt ettei tarvitse polskahtaa veteen tai mennä uimahalleihin. Kylpylät ovat jotenkuten menetelleet - ehkä seuran takia tai sen drinkin, jonka on voinut altaan reunalla nautiskella. Vaikka niissäkin on ollut kylmänlaista!

Pienenä penskana asuin rannalla - aamulla juostiin Tullariin ja illalla tultiin nälkäisinä ja auringonpolttamina kotiin syömään ja lähdettiin ehkä uudelleen Slaktikseen. Päivästä toiseen. Joten voihan olla että olen kyllästetty merivedellä ja suolahitusilla ja hiekanjyvillä. Ja jossain muistojen kätköissä on vieläkin se ihana kesätunne auringonlämmittämistä kallioista ja tuulen piiskaamista koloista, jonne pystyi piiloutumaan auringon porottaessa, tietenkin, joka päivä. Ja ne ihanat Tulliniemen aallot - ja meduusat!

Mutta nyt, olen päättänyt, lopettaa tämän viharakkaussuhteen uimista kohtaan ja suunnata kulkuni niin usein kuin vaan mahdollista Hangon uuteen, pian avautuvaan kylpylään. Tiedättekö - ihan odotan sitä! Siellä sitten kellun ja ihailen Hangon upeaa merta ja luontoa ja tietenkin myös kaunista kylpylää. Ainakin kuvista päätellen siitä tulee hieno.

Uusi uimapuku on tilattu, joten nyt vain odotellaan uimahallin aukeamista ja tämän rouvan uutta aktiivista vesielämää. Nähdään altaalla!






keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ärsytyskynnys

Sormet ja aivot ovat olleet hiljaa jo pitkän aikaa, kaikki on varmastikin ollut kohdallaan, sillai tylsästi eikä mitään ole oikeasti tapahtunut, päivät ovat soljuneet tavalliseen tapaan ylös ulos ja töihin. Revi siitä sitten jutun juurta! Ja sitä paitsi mun pää on täynnä Gilmorin tyttöjen elämää, joten varmaan oma elämä on unenomaista, tasapaksua taapertamista eteenpäin.

No onneksi on facebook! Ihanaa, että joku herätti kuihtuneet aivosoluni taas elämään ja ajattelemaan. Ja näköjään siihen auttaa parhaiten ärsytys! Joten lisää ärsytyksen aiheita niin tämäkin tyttö pysyy hereillä. Muuten ihana sana toi tyttö!

No niin. Luin eilen erään postauksen huonosta asiakaspalvelusta omassa toisessa olohuoneessani eli Vuorikadulla. Että täällä myyjät kohtelevat asiakkaitaan eriarvoisesti, ei hymyillä hankolaisille eikä muutenkaan huomioida heitä. Kiitos siitä - ärsyttävästi heräsin! Ja jo oli aikakin.

Otin tuon kirjoituksen itseeni. Koska. Muut kauppiaat ovat täysipäisiä, palvelualttiita, kilttejä, aina iloisia ja yrittävät todellakin kaikkensa pitääkseen kaikki asiakkaansa tyytyväisinä ja kuuntelevat toiveitaan. Niinkuin myös minäkin, tietenkin.

Mutta minäpäs olenkin se hölöttäjä, höpöttäjä, kaikkien kanssa jutusteleva kauppias. Oli se sitten rakas ystävä, tuttava, sukulainen, asiakas tai asiakas, josta on tullut ihana kauppaystävä. Juttelen ja kuuntelen kaikkia ja kaikkea ja olen oikea höpötyskeskus. Päivällä - illalla sitten hiljenen! Ja siinä höpötyksen keskellä tämä vanha pää ei aina huomaa kaikkea, kuten ehkä kassalla odottavaa asiakasta, joka haluaa maksaa. Koska juttelin ehkä jonkun toisen asiakkaan tai ehkä jopa ystävän kanssa. Ja siitä olen kyllä pahoillani, koska näin on todellakin saattanut käydä, montakin kertaa. Sellainen olen. Höyrypää ja hajamielinen haaveksija. Poikani nuorempana huhuilikin aina: ´´Äiti, maa kutsuu!´´

Mutta meitä on moneksi. Yksi on yhdenlainen ja toinen hoitaa kauppansa, liiketoimintansa ja yrityksensä toisella tapaa. Asiallisesti tai höpsösti, jokainen omalla tavallaan, mutta eiköhän pääasia kuitenkin ole, että meillä on täällä toimivia, ihania, joka päivä avoinna olevia kauppoja, jonne jokainen on tervetullut yhtälailla ja jokaista todellakin kohdellaan samalla tavalla. Ja itse yritän antaa asiakkailleni myös tilaa olla ja katsella ilman että olen niskassa höyryämässä, koska ainakin itse haluan rauhan ajatella ja katsella jos jotain olen etsimässä ja pyydän apua jos tarvitsen. Olen nyt vain tämänsorttinen. Valitettavasti ja anteeksi!

Mutta koska voin jo todeta olevani aikuinen niin pahoin pelkään, että muodonmuutosta ei tule tapahtumaankaan enää tässä vaiheessa  ja tämä samainen höpsö kauppapuksu teitä palvelee täällä päivästä toiseen. Niin mielellään. Ja kiitos kun käytte höpöttämässä, juttelemassa niitä näitä ja kertomassa iloistanne ja suruistanne. Ilman sitä tämä työ olisi todellakin vain työtä - te teette siitä mielenkiintoisen. Mutta yritän parantaa tapani ja huomioida kaikki asiallisella tavalla, jos en sitä ole jostain syystä tehnyt.

Kiitos kuitenkin herätyksestä - pelkäsin jo vaipuneeni sohvan syövereihin ikuisiksi ajoiksi.





torstai 15. joulukuuta 2016

Viimeinen dinosaurus...


Siinä se on - tulevaisuuden toivo. Munakauppa! Oliko täynnä kananmunia kauniisti hyllyille aseteltuna vai myiköhän ne tuolla oikeasti jotain muutakin. Totta totisesti toivon että myivät. Yksi myi, toinen pakkasi ja kolmas otti markat talteen. Ja kaikilla oli töitä, vaikkakin varmasti pienellä ropopalkalla, sillä en voi uskoa että munakauppa oli mikään kultakaivos, vaikka kukas sen tietää vaikka olisi ollutkin!

Onko meillä nyt asiat yhtään paremmin? Palkat ovat huimat tuohon aikaan verrattuna, sosiaaliedut ovat suorastaan loistavia, palkattomia vapaapäiviä on yllin kyllin, sairastaa saa ja firma maksaa. Tosin firma tarvitsee voittoa ja kun kaikki rahat hupenevat palkkoihin ja saavutettuihin etuihin ja sairaslomapalkkoihin ja burnout-lepolomiin niin silloinhan firman pitää heittää muutama turhake pihalle ja säästää, että jää sitten niitä osinkoja niitä niin kovasti tarvitseville. Ja firman hymynaamat kiittelevät ja laskevat ja keksivät uusia tapoja säästää ja pistää turhakkeita pihalle ja kortistoon muiden turhakkeiden jonon jatkoksi. Ja valtio kiittää ja maksaa - niin kauan kuin rahaa riittää.  Joten valtionkin  täytyy kiristää vyötä ja ottaa köyhiltä, sillä  niiltähän se käy kaikkein varmimmin, ne kun ei paljon valittele, kun niiden kaikki energia menee työttömyyspapereiden täyttämiseen, elämiseen päivästä päivään miettien mistä saisi ruokaa ja rahat vuokraan. Ja lapsille vaatteita. Viedään niiltä vähän, ei ne huomaa. Ja taas hymynaamat loistavat ja taputtavat toisiansa selkään. Selvittiin taas yksi vuosi. Kyllä ne pärjää vähemmälläkin, menkööt leipäjonoon.

Ojasta allikkoon, sanoo sananlasku. Munakaupasta nettikauppaan paremminkin. Rahat ja verot virtaavat nettikauppojen myötä muille maille, työttömiä nuoria on valtaisa määrä, ihmiset voivat huonosti, pankki sulkee oviaan asiakkailta - ei edes enää vanhaan postiin voi luottaa. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Kauppa ei enää kannata - vaikka päällään seisoisi. Ei auta alet, ei auta tapahtumat, ei auta kauniit kaupat ja ikkunat ja somistukset. Ei seiso tämänpäivän munakaupan ovella kolmea nättiä likkaa odottamassa asiakkaitaan. Kyllä nykykaupoissa omistaja häärää aamusta iltaan ja jatkaa hääräämistään vielä kotona.

Pelottaa ajatus, että kun meidän viimeiset dinosauruksemme, ne meidän ihanat asiakkaamme, jotka meidänkin kauppakatuamme pystyssä pitävät, häviävät ja uupuvat, eivätkä enää käytä palvelujamme, niin mitä jää jäljelle.Osaako uusi sukupolvi ottaa katumme omakseen, huomata sen kauneuden, sen ainutlaatuisuuden, ostamisen helppouden ja sosiaalisen kanssakäymisen ihanuuden. Ja että ne munamarkat olisi parasta pitää kotokaupungissa tai edes kotosuomessa jos eläkkeelle halajaa ihan rahan kera. Ennenkuin on liian myöhäistä.

Toivon ja uskon vieläkin, sillä olen syntynyt luottavaiseksi ja aurinkoisen ikkunan alla, että havahdus tulee tapahtumaan ja sen tulisi mielellään tapahtua hyvin pian, sillä muuten moni pieni paikkakunta saa kokea karun kohtalon - tyhjän, autioituneen kauppakadun. Valitettavasti. Sitä ei sitten enää pelasta munakauppiaiden sisukkaat ponnistuksetkaan.

Mutta kaikeksi onneksi meillä on Hangossa elävä keskusta, ihania kauppoja katu pullollaan, kahviloita, kauniita istutuksia ja jouluvaloja. Tervetuloa ihanaan keskustaamme, josta olemme hyvin ylpeitä ja vaalimme sitä rakkaudella. Ja ensi vuonna, juhlavuotena, meillä on mukavia suunnitelmia. Joten pysykää kuulolla! Ja käykää kaupoilla!






keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Kilisee kilisee kulkunen


Olen jouluihminen, jos nyt ylipäätään voi sanoa olevansa jokin tietynsorttinen ihminen - itseasiassa en ole ikinä kenenkään kuullut sanovan olevansa Halloween- tai juhannusihminen! Mutta joka tapauksessa pidän joulusta ja jos olisin tunteellinen romantikko sanoisin suorastaan rakastavani joulua, mutta pitäydyn pidättyväisenä ihmisenä pitämisessä. Ja itse joulu nyt menee hujauksessa, juuri ehtii hengähtää niin pyhät ovat ohi, mutta pidän joulunodotuksesta ja näistä joulukuun hämyisistä illoista ja tunnelmasta.

Mutta tänä vuonna on täytynyt tapahtua jotain! Joulupöly ei ole laskeutunut Riilahdenkadulle, en ole saanut siitä ripaustakaan - muita pölyhiukkasia meidän talossa kyllä lentelee yllin kyllin. Yksikään joululaulu ei ole vielä sulostuttanut korviani ja keinuttanut lanteitani ja vienyt siihen ihanaan odottamisen tunnelmaan, yhtäkään joulukakkua en ole leiponut, en pikkuleipiä, en edes avannut joululehteä lukeakseni reseptejä. Huomasin kauhukseni eilen, että en ole edes laittanut keittiötä joulukuntoon, siis vaihtanut jouluisempaa ilmettä ja laittanut niitä muutamia koristeita esille. Mitä ihmettä on tapahtunut - jouluun on enää reilut kaksi viikkoa!

Olenko vanhentunut ja hidastunut vuoden aikana? Olenko dementoitumassa - kenties unohtanut koko vuoden tärkeimmän viikonlopun tulon? Vaiko vain kyllästynyt koko touhuun - mikä olisi kaikista pahin vaihtoehto! Voihan tietenkin olla, että yksinkertaisesti ei ole kauheasti ylimääräistä aikaa eikä voimia tehdä mitään ylimääräistä työpäivän jälkeen. Ja vaikka peilistä katsoo se sama nuori ja kikattavainen tyttönen niin ehkä kuitenkin vuodet ovat hidastaneet ja rauhoittaneet jopa tämän yliliikkuvaisen ja ajattelevaisen tyllerön. Pakko ehkä myöntää ja myöntyä.

Huomenna aloitan raivauksen ja suunnittelun ja laitan joululauluja soimaan joka soppeen ja iloitsen kynttilöistä ja hämärästä ja nautin täysin siemauksin näistä viimeisistä joulunalusviikoista ja yritän myös rauhoittua ja tietenkin - syödä suklaata!

Ihanaa joulunodotusta kaikille ja erityisesti syksyiselle Hangon vieraalle, ystävälleni Annelle Mikkeliin!

tiistai 15. marraskuuta 2016

Valmis!!

Meidän kylpyhuone on valmis! Melkein pitäisi avata skumppapullo ja korkata se pöntöllä istuen tai ehkä kuitenkin suihkussa nauttien ihanien, kauniiden, omasta suihkusta tulevien märkien pisaroiden elähdyttävästä voimasta. Ja tunteesta, ettei tarvitse pakata kassia lähteäkseen jonnekin suihkuun. Ja siellä jossakin jotkut ovat varmasti yhtä iloisia, kun tämä rouva ei juokse siellä alvariinsa.

On se vaan niin ihanaa.

Saunan lattiakin on saanut jo uuden kaakelipäällyksen ja tarvittavat eristykset, joten valmistunee tässä piakkoin. Sitten ei olekaan enää jäljellä kuin lopputalo. Huokaus. Kun ostaa vanhan talon, ja vaikka ei ostaisikaan vaan rakentaisi uuden, niin tässä vaiheessa, sitä yli kolmekymmentä vuotta kuluttaneena, ovat tapetit kummasti haalistuneet, ruskistuneet ja katto saanut soman mustan patinoinnin kaakeliuunien ja miljoonien kynttilöiden vuosikymmenien tuprutuksen tuloksena.

Eli oikeasti, jos haluaa helpolla päästä ja vähän siteet silmillä kulkea, niin ei kannata aloittaa sitä ensimmäistäkään remontinpoikasta. Paitsi jos on ehdoton pakko, niinkuin meillä oli. Takaan, että kaikki muu, paitsi se remontoitu kohde, näyttää nuhjuiselta, vanhalta, likaiselta ja ah, niin masentavalta. Jostain pitäisi saada innostusta ja ennenkaikkea rahaa tähän uudisraivaukseen, joka varmasti toisaalta kestäisikin sitten loppuelämän.

Mutta toisaalta on hyvä pitää isäntä virkeänä ja sorvin ääressä, muuten se raahaa pihalle niitä autonrotiskojaan ja alkaa niistä väkertää ihmeellisiä malleja ja autonpuoliskoja, jos ei itselleen niin lapsenlapsillensa. Joten paras etsiä pinterestistä kaapin aihioita ja koristeellisia ovia, hyllyjä, naulakoita ja muita mahdollisia rakennuskohteita. Ja tehokkain keino on sanoa, että pitäis varmaan käydä hakemassa Ikeasta niin johan rupeaa kynä sauhuamaan!





maanantai 14. marraskuuta 2016

Smarttis

Rouva Lindblom on saanut uuden harrastuksen!

Ei enää notkuta tietokoneen ääressä silmät sikkurassa odottaen jännittäviä päivityksiä tai pelaten Mahjongia. Ei, ei, ei. Nyt on koittanut uusi aikakausi ja uusi terveellinen tai ainakin  polviystävällinen harrastus on hurahduttanut tai oikeammin jämähdyttänyt rouvan totaalisesti sohvanpohjalle.

Päivän sana on Netflix. Ja uusi televisio.

Vuosikausia olen tihruttanut pientä, särisevää, värisevää, tummakuvaista laatikkoa ja kironnut kuvan ja ohjelmat huitsin nevadaan. Eihän sieltä telkkarista melkein ikinä mitään tule eikä vanhat telkkarit, joita olen omistanut ja jotka olen perinyt lapsiltani, ole olleet enää vuosikausiin tätä päivää. Kunnes sain tarpeekseni ja päätin vihdoin ja viimein ostaa uuden television. Ihan ihkauuden ja juuri sellaisen, josta olen haaveillut.

Tosin suunnitellessani tätä suurta hankintaa soitin tyttärelleni ja kyselin, että mikä se smarttv on ja pitääkö olla kannettava ja miten se toimii ja minkälainen pitäisi hankkia. Nauroivat kippurassa. Vävypoika vielä vannotti tytärtäni lähtemään mukaan, meitä ei saa päästää yksin tvtä ostamaan. Nauravat meidät ulos kaupasta. Mutta hah - sain kuin sainkin ostettua ja kehtasin kysyä kaikki tyhmät kysymykset myyjäpoloiselta. Kyselivät vielä lähtiessämme, että onko teillä nyt joku joka asentaa tämän teille. No olihan meillä - poikamme hälyytettiin paikalle.

Ihanaa käpertyä talvi-iltoina sohvan nurkkaan kutomaan ja katsomaan hyviä sarjoja ja ohjelmia - tai no hyviä ja hyviä - mutta ainakin voin ne itse valita ja katsoa juuri sitä mitä haluan.

Ja kaikki tietävät mistä mamma löytyy - sillä hirveä kasa sarjoja ja elokuvia, uusia ja vanhoja, odottaa katsojaansa.


maanantai 10. lokakuuta 2016

Kiitos Hyvät Ystävät!

Kiitos kaikista ihanista onnitteluista, en tiennytkään että teitä on noin monta. Ystävää. Ihana sana ja ja ihanaa että on. Lämmittää kummasti mieltä.

Mutta voi juukeli kun saatte vielä vuosien saatossa onnitella, sillä laskeskelin tässä, että olen vasta puolivälissä taivalta. Joten pitkä loppurutistus on vielä jäljellä. Viimeiset seitsemän vuotta saattavat vierähtää jo hieman hiljaisemmassa tempossa, lukien ja nukkuen, sillä olen todennäköisesti jo lopettanut työt. Ja täytyyhän vähän ehtiä pitää hauskaa ja nauttia elämästäkin. Mutta todella mielenkiintoista nähdä minkälaista muoti on vuonna 2073 - ehkä ollaan palattu krinoliineihin tai ehkäpä joku vaaterobotti pukee meille ylle mitä nyt napista valitsemmekaan. Huisin jännittävää. Miettikääs!

Tässä matkalla kohti tuota viimeistä seitsenvuotista hiljaiseloa olen ajatellut (tämä on nyt se toivomus, täytyy tarkasti valita sanansa) matkustella, kirjoittaa, lukea, juoda skumppaa kera iloisten ystävien, nauttia lapsenlapsieni seurasta (ja vuonna -73 ovatkin jo sopivasti täysi-ikäisiä liittyäkseen viini-iltoihini), ja tietenkin toivon jo ikääntyneiden lasteni vielä jaksavan juosta asioillani ja käydä alkossa  ja kuunnella juttujani.  Sorry, muksut!

Ah, tästä loppuelämästä tuleekin ihanaa ja mukavaa ja tänään on juuri sellainen ihana syksyinen ilma, jota rakastan. Tuuli tuivertaa ja myrskytuuli lennättelee lehtiä ja saa ilman kipakasti puremaan sormia ja nenänpäätä. Ah.

Ja Kiitos!