Tuli vaan mieleen, että jos jo viides meidän katraasta (yksi on vielä, se pahjanpohjimmainen, nuorin veli, kiipeämässä ikävuosien köyttä ylöspäin kohti puolta vuosisataa, mutta en nyt muista koska tuon virstanpylvään saavuttaa), on täyttänyt viisikymmentä ja minä olen vanhin niin pitäisikö tässä ruveta tuntemaan itsensä jotenkin - vanhaksi. Kun ei siltä yhtään tunnu! Yhtä ketterästi (no lapsilta ei ehkä kannata kysyä) hyppään pyörän selkään ja polkaisen pidempää reittiä rannan kautta töihin ihan niinkuin silloin ennenkin. Peilistä katsoo ihan se sama ihminen - ei rypyn ryppyä (noh, jos nyt ihan tarkkaan syynää niin ehkä muutama), piirun verran väsyneempi, mutta ah, paljon, paljon vapaampi kuin silloin muinoin.
Meillä on hyvät ja sisukkaat geenit - kiitos isän. Tuo meidän kaikkien viisikymppisten (ja sen yhden alaikäisen) isä, teräsvaari, huitelee pitkin maita ja mantuja milloin missäkin tapahtumassa, twistaa meidät kaikki kumoon, käy punttiksella, huoltaa ja korjaa meidän tietokoneet ja käy aina välillä hoitamassa veljeni lapsia. Ja täyttää kohta kahdeksankymmentä. Ja on ja saa olla ylpeä suuresta ja hyvinvoivasta lapsikatraastaan.
Mutta tänään on Maken päivä. Olkoon se iloinen ja mukava ja olkoon kakku superhyvää (hah, mä leivoin sen eilen ja täytin aamulla ennen töihin lähtöä, joten tietenkin se on superhyvää Seijan mansikkakakkua!).
ONNEKSI OLKOON MARKKU!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti