Vapaapäivän kunniaksi pakotin itseni liikkeelle, aurinko paistaa porotti, ainakin vielä aamupäivällä, joten päätin lähteä pyöräillen Bellevuen rantaan ja jatkaa kävellen Neljän tuulen tuvalle. Ja olihan mulla uudet popot, hienot SkoDaysta ostetut tossut limenvihreine nauhoineen.
Siinä kulkiessani hiekkatietä auringon lämmittäessä selkääni mietin suuria syviä ja elämän ihmeellistä kulkua. Ja tätä nykytilannetta. Ja perhettä. Ja kurjaa rahatilannetta. Ja itse asiassa en nyt kauheasti edes huomannut ympäristöä enkä minkälaisessa kullanhohtoisessa auringonpaisteessa kävelin. Sen kun kävelin.
Neljän tuulen tuvalle saavuttuani päätin kävellä rantaa pitkin takaisin. Hiljalleen havahduin. Aurinko lämmitti, ei nyt bikineitä vielä päälle asti, mutta ihanasti kuitenkin. Rannalla ei näkynyt ristin sielua. Kirkko ja vesitorni pilkistivät horistontista, laineiden liplatus laski stressaantuneet olkapäät normaalille tasolle, suolainen merentuoksu ja muutama hassu kivellä kököttävä lokki sai typerät, synkät ajatukset vaihtumaan silkkaan iloon. Olisin kirmaillut, jos se suinkin olisi ollut mahdollista!
Taas kerran sai todeta ja itsekseen ihmetellä tuota maiseman kauneutta, tuhannen taalan rantaa ja maailman kauneinta näkymää!
Ja iltapäivällä hain puhua pulputtavan lapsenlapseni päiväkodista ja tuon touhuja katsellessa sydämen valtasi sellainen onni että viimeisetkin murheenryppyset kaikkosivat taivaan tuuliin.
Ja kamerahan oli tietenkin piirongin päällä eteisessä, eipä siitä kauheasti iloa ole. Onneksi oli sentään puhelin taskussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti