Herään joka narahdukseen, joka yskähdykseen, tuulenpuuskaan, kattojen rapinaan, kummitusten kolinaan - ihan kaikkeen. Kyllä mä sitten siinä välissä vähän nukunkin - silloin kun en ole hereillä. Ja jos oikein monta yötä valvoo ja heräilee niin jossain vaiheessa sitä sitten nukkuu - yliherkkäkin.
Huomaan kaiken - vaikka perhe toista väittääkin, mutta ne ei tiedä että mä tiedän. Kaiken. En vain ihan kaikkea niille kerro. Voi olla että tuo yliherkkyysoire on myös muotoutunut vuosien varrella työpaikalla, siellä kun on hyvä huomata kaikki ja olla niinkuin ei mitään huomais.
Olen myös yliherkkä kaikelle rumalle, kamalalle, hirveille vessapuheille, onnettomuuksille, verisille kuville. Meillä ei ruokapöydässä saa puhua mistään muusta kuin säästä, melkein. Muuten laitan kädet korville ja rallattelen. Tai sitten jää ruoka syömättä. Siis selvä yliherkkyyden oire.
Hirveätä meteliäkään en siedä. Sielu menee rullalle ja en voi keskittyä. Paitsi tietenkin jos itse soitan hyvää musiikkia täydellä teholla (poika tuli kerran pyytämään että eikös tuota voisi vähän hiljentää!) Mutta muu kova puheensorina ja lärpätys ei ole minua varten, ei vaan korvat kestä. Itsekin olen siksi maanhiljaisia, kysykää vaikka keneltä!
Joten kurja on ihmisen elämä ja vielä kurjempaa tällaisen yliherkän ihmispoloisen, joka ei oikein mitään siedä eikä milloinkaan nuku eikä melkein mitään voi syödä (esim. kamalaa kookosta, vuohenjuustoa tai broccolia) eikä tietenkään paljon mitään juodakaan. No ehkä ihan vähän kuohuviiniä. Kurjaa!
Tähän vaivaan ne ei edes anna pillereitä, ei sairaslomaa eikä eläkettä. Kohtaloon on tyydyttävä ja isännän on vain nyt hoivattava, tehtävä useammin ruokaa ja melkein sanoisin että jos aina viikonlopuksi kukkasia ostaisi, niin saattaisi hyvinkin oireet lieventyä.
Mutta hyvää viikonloppua kaikille - niin yliherkille kuin kovapintaisillekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti