Lukuhaaste

Nuorena tyttönä (vain muutama ryppy sitten, tuntuu melkein eiliseltä), luin, luin, luin - varmaan kaikki kirjaston sarjat läpi, muutamat parhaat varmaan kahteenkin kertaan. Kuten Runotyttö, Anna ystävämme ja tietenkin Pieni talo preerialla-sarja. Kaikenmaailman hevoskirjasarjat vaikken ollut pätkääkään kiinnostunut hevosista (hirveän pelottavia eläimiä, kauniita kylläkin), Kitty-sarjat, Enid Blytonin kaikki kirjat (ajatella, että luulin aina että Enid oli mies, mutta kyllä tuo naapurikaupan Enid on elävä todiste nimen aitoudesta). Vähän vanhempana tilasin jostain koko Angelika-sarjan, koska sitä ei kirjastossa ollut ja vieläkin tuo sarja täyttää kirjakaappiani.

Kirjat ovat ihmeellisen kummallisia. Niitä on pakko sivellä, hivellä, paijata. Omistaakin, vaikka ei välttämättä. Vain joitakin. Paljastin tässä yhtenä aamuna aamukahvilla, että joskus istun kirjakaapin edessä ja halailen niitä, saatan antaa pusunkin. Katsoivat vähän kummissaan, totesivat vain että ovat aina tienneet että olen vähän kummallinen. En voi ikinä missään sivuuttaa kirjoja edes vähän vilkuilematta niitä. Ja aina pitää olla kasa kirjoja odottamassa, kasa josta voi vain nappaista yhden uuden seikkailun, kohtalon, elämänkerran.

Tällä hetkellä luen Paulo Coelhon Portobellon noitaa ja hyllyssä on myös muutama muukin lukematon Coelho. Syntymäpäivälahjaksi sain pojaltani Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ja sitä vähän säästelen, joten se on lukemattomien kasassa vielä niinkuin Karl Lagercrantzin Se mikä ei tapa. Luin tässä syksyllä Tiklin, joka oli aikamoinen tiiliskivi (ostin sen vielä tyhmyyksissäni, tai nuukuuttani, pokkarina, joten teksti oli pienen pientä pränttiä, tosi rasittavaa lukea), mutta loistavaa kerrontaa ja upeata kielenkäyttöä vaikkakin aihe oli jotenkin raskas ja ahdistava. Mutta kannattaa lukea.

Dekkareita olen lukenut aina ja Agatha Christie-fanina tietenkin tuotantonsa kokonaan ja moneen kertaan (olen jopa ostellut vanhoja Agathan kirjoja huutonetistä, kellastuneita, ihanakantisia pokkareita). Tässä muutama vuosi sitten tutustuin Fred Vargasin Pariisin omalaatuisimpaan etsivään Jean-Baptiste Adamsbergiin ja täytyy sanoa, että nuo kirjat ovat erilaisia dekkareita, vähän outojakin, mutta kannattaa tutustua.

Oudosta puheenollen - oudoin kirja, jonka olen lukenut on aivan varmasti Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Ihan kreisi! Mutta en jättänyt kesken (oli kuitenkin aika kiehtova), niinkuin en yleensäkään jätä kirjoja kesken, sinnittelen vain loppuun asti - no melkein aina. Viime viikolla tosin jätin Anna Janssonin dekkarin (ensimmäinen osa, ehkä siinä syy) kesken, teksti oli töksähtelevää ja lauseet ärsyttävän lyhyitä, joten koko lukuenergiani meni niiden uudelleen muotoiluun (ihan älytöntä, tiedän), mutta en loppujen lopuksi enää tiennyt mitä siinä kirjassa tapahtui, joten enpä taida lukea niitä seuraaviakaan osia. Sorry, Anna Jansson! Ja keskeytysennätyksen voittaa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, peräti kaksi kertaa olen sen aloittanut - ja lopettanut.

Ja jos ette vielä ole lukeneet Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomusta, niin lukekaa ihmeessä! En voi kertoa mitä siinä tapahtui, kun ei siinä tapahtunut varmaan kauheasti mitään, mutta hyvä se oli ja mieleenpainuva. Niinkuin tietenkin rakas, rakas Edith Piaf, jonka elämänkerran olen lukenut miljoona kertaa, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi.

Ja joskus - joskus vielä kahlaan (kahlaan siksi että kirja on englanniksi ja marginaalit täynnä käsinkirjoitettua kahden ihmisen vuoropuhelua kirjasta) Doug Dorstin Ship of Theseus-kirjan, joka on täynnä kortteja, valokuvia, kuitteja, karttoja! Pelkästään tuon omistaminen tuottaa silkkaa iloa! Mutta lupaan myös lukea sen - kun sen aika tulee!

Ja voih, vieläkin vähän harmittaa ettei Harry Potterin maailma oikeasti olekaan oikea - vai onko?