En ollut kummoinenkaan oppilas, menin kouluun ja tulin takas. Läksykirjat varmasti seilasi Kappelinsatamantietä edestakaisin kunnes ne keväällä luovutettiin takaisin kouluun. Luulisin. Ainakin nokkahuilu, jota alaluokilla soitettiin ja koulusta se taidettiin jopa saada, siihen aikaan sieltä vielä jotain saikin kumin ja kynän lisäksi. No niin siitä nokkahuilusta. Se kirjojen seassa painiskeli päivät pitkät, ja kun tuli harjoitusten vuoro koulussa niin katkihan se hyväkäs oli mennyt. Ihmekös tuo. Varmasti ainut oppilas koko historiassa joka katkaisi nokkahuilun, siihen edes koskematta. Urani muusikkona loppui lyhyeen.
Ei tullut minusta kieltentaitajaakaan, ei. Ruotsinkielen tunnit kansakoulussa olivat piinaa, mitään osannut, ymmärtänyt. Monet luokkalaiset tulivat kaksikielisestä perheestä, itse sellaista kieltä tiennyt olevankaan. Ja meillä oli tosi ankara, vanha opettaja, joka minut kerran hampaisiinsa kahmaisi (no, todennäköisesti en osannut mitään, en ollut lukenut läksyjä) ja antoi muistaakseni jälki-istuntoa. Olin niitä maan hiljaisia joten en olisi viitannut vaikka olisin osannutkin, yritin vain sulautua muiden selänvarjoihin, sinä päivänä siinä onnistumatta. Se oli traumaattinen kokemus, se. Mutta rakas ope, joka sieltä pilvenreunalta tirkistelet niin olet varmaankin huomannut että Seijapa puhuu ruotsia ja ihan sujuvasti vielä. Eikä kylläkään ole sen opettajan ansiota!
No mitään muutakaan uraa enkä edes johtolankaa mihinkään ammattiin sieltä koulusta noukkinut. Luulen että menin kouluun vain viettämään aikaa ja tapaamaan ystäviä. Ja pelaamaan hirsipuuta. Lukemista kylläkin rakastin, rakastan edelleen, mutta lukeminen tarkoitti romaaneja, ei faktaa. Mutta. Sisukkaasti kouluni loppuun kävin ja vieläpä kolme ylimääräistä vuotta, ihan ylioppilaaksi asti. Mutta siihen jäi ja tyssäsi. Jos nyt saisin miettiä uudelleen niin kondiittoriksi opiskelisin.
Joten Nuoret ja Nätit, opiskelkaa... muuten saatatte päätyä Yrittäjäksi!
Och jo, riktigt bra svenska pratar du ju :)
VastaaPoista