Toscanan auringon alla

Viime vuonna esikkojen kukkiessa meidän sortin sakki lähti Toscanaan, viettämään sisareni täysi-ikäiseksi tuloa. Oli isää, vaimoa, elämänkumppania, ystävää ja pari aviomiestäkin. Ja Opas!
Serre di Rapolano, ihana, pieni keskiaikainen kukkulakylä Toscanan sydämessä, ei voisi mielenkiintoisemmassa paikassa asua! Ja se oli meidän, koko viikon! Ja mikä parasta, siellä oli
meneillään keskiaikaiset juhlat, johon meidät vieraat suomalaiset avosydämin otettiin vastaan! Ihania pukuja, ruokakojuja joka nurkassa, puhumattakaan viini- ja juustokojuista, joissa ahkerasti janomme sammutimme. Unohtumaton kokemus!

Olimme toivoneet yhden ohjelmattoman päivän, kylään ja ympäristöön tutustumista varten. Päätimme mennä auringon kirkkaasti paistaessa läheiseen baariin neuvoa antaville ja myös nauttimaan auringonsäteistä. Siinä sitten istuskellessamme joku fiksu rouva mietti josko tuon kukkulan, joka tuossa silmiemme edessä uljaana taivasta vasten kohoaa, voisi kiertää. Oppaamme sitä heti tietysti paikallisilta kyselemään. Tokihan sen nyt kiertää voi, matka eikä mikään! Ja eikun menoksi, sunnuntaikengissä, mutta tiehän on suora ja tasainen.


Aamu-usva vielä pehmitti kukkuloita kun lähdimme matkaamaan kaunista maisemaa, ihania taloja, aitoja, kukkasia; kamerat räpsivät satoja valokuvia kotimuistoiksi.
Suora ja tasainen tiemme kipusi ylöspäin kukkulan rinnettä, tunnelma oli suorastaan riehakas, liekö aamuhumpsujen syytä vai kauniin maiseman, tiedä häntä.

Suora ja tasainen tiemme muuttui pikkuhiljaa kapeammaksi, muhkuraiseksi poluksi joka vei meitä eteenpäin puiden katveeseen, ylöspäin kukkulan rinnettä ja pikkuhiljaa korkokenkäparkamme upposivat pehmeään mutaan ja varovaisesti hypimme kivien ja puunjuurien yli. Hihitellen. Seikkailu vuorilla! Mutta aika suuri tämä kukkula kun joka käänteen ja mutkan takaa paljastui lisää mutaista kulkutietä, mutta sisukkaasti jaksoimme jatkaa ja vihdoin tulimme viiniviljelyksille, vihreätä silmänkantamattomiin! Ja kas tuolla ylhäällä on sypressipuita ja talo!

Helpommin sanottu kuin tehty! Niinkuin isäni sanoi kiivettiin ylös peltoa, peruutettiin ja otettiin uudelleen vauhtia! Talo kyllä näkyi, mutta ei sinne mitään tietä vienyt, ei polun polkua. Viimein menimme kunnon suomalaisella sisulla räpeikön ja ojien yli ja pääsimme vihdoin talon muurin juurelle.

Melkein kuin viidakossa olisi ollut, yksi meni edellä ja teki tietä ja muut kahelit perässä ja sen talon pihallehan me vihdoin ja viimein pöllähdettiin, koko sortin sakki. Yksitoista jonossa talon takaa pihalle hiipi! Kyllä siinä oli engelsmannilla ihmettelemistä kun meidät huomasi. Italiaa ei puhunut vaikka oli siinä talossa montakymmentä vuotta perheineen asunut, mutta oppaamme kyllä, vaikka oli juuri sitä ruvennut opiskelemaan.
Siinä sitten jutuskeltiin ja riikinkukkoa ihasteltiin ja sitä tietä. Joka veisi meidät toiselle puolelle kukkulaa, sille oikealle puolelle.
Ja arvatkaapas vaan mikä jäi parhaiten mieleen Toscanasta ja joka on ollut suurin puheenaiheemme aina tavatessamme. Tietenkin tämä kolmentunnin kukkulakierros! Enkä usko että kukaan meistä olisi jättänyt sitä tekemättä mistään hinnasta, oli se vaan niin hauskaa!

Ja voitte vaan arvata mihin tiemme tuossa johtaa! Oluelle! Sen olimme ansainneet. Ja Umberton pizzeriaan oman kylämme laitamille. Olipahan ikimuistettava, ihanan hauska päivä!