Mona ja varaani

Olimme viime talvena Thaimaassa ystäviemme kanssa, Koh Lantassa, tarkalleen ottaen. Ja kuten tiedätte, Thaimaassa on kuuma. Ja maaliskuussa vielä kuumempi! Joten varauduimme tähän ostamalla lentokoneesta muutaman viinipönikän iltojemme iloksi.
Asuimme aivan altaiden vieressä, joten kun altaalla auringon paahteessa tuli liian kuuma, menimme bungalowin  terassille virkistäytymään kylmällä viinillä. Aina silloin tällöin vain, ei siis joka tunti. Mutta yhtenä kauniina päivänä pohja tuli vastaan ja viimeiset viininlirut puserrettiin mukeihin.  Lähikaupasta saa viiden litran pöniköitä, tiesivät ystävämme kertoa, paikka kun oli jo heille tuttu.  Selvä. Mutta kuka tekee tuon rasittavan puolen kilometrin matkan kauppaan, keskipäivällä, sehän on melkein kuin Saharaa ylittäisi. Pienen neuvonpidon jälkeen Mona vastaan kaksi raavasta miestä, miehet voittivat, Mona sisuuntui ja lähti matkaan vesipullo kainalossa.
Ja tuli takaisin. Juosten. Posket punaisina ja hikeä valuen änkytti... tuolla tiellä oli sellainen iso... lisko! Siis varaani, sanoi miehensä. Ja se oli ihan hirveän iso ja silmät kiiluen tuli rapisten pusikosta, liekö nälkä ollut, änkytti Mona, joka yritti toipua tästä karmaisevasta tapaamisesta suuren, ilkeän varaaniparan kanssa, joka todennäköisesti oli auringonkangistama, jäykkä, hitaastilöntystelevä vanha herra tai rouva, eikä olisi saanut kiinni etanaakaan.
Siinä se sitten istui tuolilla ja puuskutti, vettä vähän sille annettiin vaivan palkaksi. Monalle siis. Mutta viinin toi perille ehjänä ja hyvissä voimissa. Ja nopeasti! Mahtoi ne muut asukkaat ja paikalliset ihmetellä suomitytön janon voimaa, joka pakotti tuollaiseen spurttiin  keskellä päivää.

Kyllä elämä on sitten välillä mukavaa!

Ja pian menemme Thaimaaseen

katsastamaan onko se varaaniparka toipunut kohtaamisesta hurjan viinipönikkää heiluttelevan käkkäräpään kanssa.