Parasta ennen

Nyt kävi kuulkaas niin, että eilen meni mun polvien parasta ennen aika umpeen, noin niinkuin ihan virallisesti. Aamulla menin Tammisaareen röntgeniin (ihan tavalliseen) ja sen jälkeen ortopedin puheille. Sisälle kun astuin niin siellä sillä oli mun polvet kuvaruudulla, ihan hieno kuva, vaikkakin molemmissa polvissa näkyi kauan asti neliskanttiset vaaleat läikät ja luu oli luuta vasten. Joten kuluma molemmissa, toisessa vähän pahempi kuin toisessa.

Ja koska heräsin eilen tien valoisammalla puolella otin uutisen positiivisena. Ensinnäkin, nyt molemmat polvet ovat niin huonoja kuin voi olla, joten en voi niitä kauheesti huonontaa esim. kevyellä lenkkeilyllä tai pyöräilyllä. Jos särkee niin särkee, buranaa napaan. Mutta voin liikkua, sisulla. Ja sitä paitsi, niinkuin ortopedi viisaana miehenä huomautti, tämä ei ole kuolemaan johtava sairaus. Polvet vaan täytyy vaihtaa. Jossain vaiheessa.

Jossain vaiheessa menen takaisin Tammisaaren aluesairaalaan ja sanon maagiset sanat: polvet vaihtoon, ja saan hienot rautapinnoitteiset polvet, jotka toivon mukaan kestävät kymmenisen vuotta. Joten siitäkin syystä sinnittelen näiden vanhojen, turvallisten kanssa vielä vähän aikaa. Ja leikkausta puolsi vielä kaksi tärkeää asiaa: en ole ylipainoinen (lääkäri huomasi sorjan varteni...) enkä polta (...ja siloiset poskeni), joten en voi itse tehdä sen kummempaa kuin hellästi hoitaa noita lumpioita!

Kättelin ortopedin lähtiessäni ja sanoin hymyillen että illalla menen lenkille. Hyvä, sanoi hän ja nauroi. Ajatteli varmaan, että hullu akka, ihan kun olisi saanut hyvän uutisen. Jonka tavallaan sainkin.

Hui hai polvet, illalla meditoin ne kuntoon!