Carpe diem

Piipahdimme siis Lahdessa, autonäyttelyssä. Ja perjantain tietenkin rilluttelimme hunningolla Lahden anniskelupaikoissa. Luulitte, tietenkin. Mutta ehei, me vanhat, väsyneet, illallisesta puutuneet huomasimme kellon olevan kahdeksan, joten ryntäsimme lähimpään kauppaan, ostimme muutaman (4) oluen ja pussillisen irtokarkkeja, juoksujalkaa takaisin hotellihuoneeseen ja Vain elämää kuvaruutuun. Jaoimme 1 (siis luitte oikein, yhden) oluen ja mussutimme karkkeja ja menimme kiltisti ajoissa nukkumaan.
No lauantaina ajattelimme että nyt riittää vanhainelo ja illalla tuunasimme itsemme rockuskottaviksi ja suunnistimme kohti näyttelyhallia, sillä siellä oli jos jonkinmoista ohjelmaa. Ja lauantainahan satoi koko päivän, joten mun säätutkajalka oli nilkutettavan kipeä ja säätutkakulumapolvi paksun pallero ja vielä kipeämpi.
Rockabilly! Ensin se meni varpaisiin ja jalat rupes vippaamaan, nousi sitten lanteille ja keinutteli ja pääkin rupesi heilumaan tahdissa. Miksei nuo tanssi? Ihan mahtavan upeaa musiikkia. Onneksi sitten yksi rohkea kaunokainen yritti saada väkeä liikkeelle ja minähän tietenkin läksin, ei muuta voinut, musiikki vei jo mukanaan. Ja en miettinyt sadasosasekuntiakaan paksua pulleropolveani eikä se sitä paitsi enää ollut yhtään kipeä (Kukko-oluellakin saattoi olla pienen pieni parantava vaikutus), hyvin taipui rockabillyn tahdissa ja heilutteli koko keski-ikäisen naisen vaivalla saavuttamaa pyöreähköä vartaloa. Ja isäntä heilui messissä!
Kotimatka hotellille kävellen oli täyttä tuskaa. Tulipahan taas  todistettua - tyhmä pää tyhmässä varressa, mutta hauskaa oli - sen hetken kun sitä kesti. Ja sitä paitsi, pienet onnenlykähdykset, hetkelliset hauskat tapahtumat ja teot, ne ovat niitä elämän pieniä iloja!

Ja Ps. Autonäyttelyssä kun nyt kuitenkin kävimme niin tuliaisena isäntä toi autonväriin sointuvan pokaalin muodossa Top 10.