Mutta tuosta puron solinasta. Se on totta. Olemme vaakaystäväni (siis itsekin olen vaaka) kanssa tallustaneet monen monta vuotta Hangon katuja ja samalla on poskilihakset ja kielenkärjet saaneet myös jumppatuokion. Olemme vuosien varrella käyneet läpi sukulaiset, lapset, joulut, juhannukset, kissat, koirat ja pienet kivet. Sillä kun kaksi vaakaa keskustelee keskenään on se todellakin solisevaa, toinen kertoo ja toinen myötäilee, oli tapaus tai asia minkämoinen. Toinen juttelee ja toinen kiinnostuneena kuuntelee, ja päinvastoin. Ei riitasointuja, ei vastaanväittelyä, ainoastaan harmoonista keskustelua puolin toisin. Ja koko ajan. Ja ihan mistä tahansa. Siis vaikka pienistä kivistä. Juttua riittää ja ideoita ja suunnitelmia, jotka heti päivän päättyessä vaipuvat unholaan. Ja sinne jäävät.
Ajattelin aina että harmooniset, tasapainottelevat vaaat (missä helskutissa on heittomerkki??) ovat helppoja ja hyviä ja muutenkin vaan niitä parhaita, merkkinsä puolesta. Ja usein mietimme että kylläpä ihmiset ajattelevat kummallisesti, onneksi me olemme olemassa!
Juttelin kerran tästä sitten veljeni kumppanin kanssa ja hän totesi kertoessani olevani vaaka että juu, niin on mun siskokin. ja se on kyllä vähän outo. Hups! Sinne romahti se kuvitelma erinomaisuudesta. Ketkäs ne niitä outoja olivatkaan! No, kestän tämän mullistavan totuuden kuin vaakaihminen vain voi. Punnitsen, tasapainottelen, hyväksyn sellaisenaan. Ja unohdan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti