Ollessani 8 vuotias ja jo koululainen muutimme Tulliniemen suuntaan. Tai oikeastaan melkein päähän asti, tosin tien väärälle puolelle, ei siis ihan rantatonteille. Siellä oli polku poikineen, uusia taloja tuloillaan. Pihapolkua, Kotipolkua, Aittapolkua. Ja yhdelle niistä poluista isämme rakensi talon. Ja sinne koko konkkaronkka muutti. Siihen aikaan meitä oli vain viisi lasta ja vanhemmat. Pahnan pohjimmainen, pellavapääpoika, syntyikin sitten siellä asuessamme.
Iso liuta lapsia, iso liuta naapurin lapsia. Sulassa sovussa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ulkona huitelimme päivät pitkät, Kappelisatamassa, Tulliniemen kallioilla, Gunnarsinrannassa, missä milloinkin.
Mutta parasta oli kesällä. Aamulla kun heräsi niin lipsukkaat jalkaan ja menoksi. Ensin piti vaan tarkistaa tuulen suunta, mennäkö Tullarinrantaan tai Slaktikseen. Jossei toisessa niin toisessa. Lämmin vesi! Tai ihanat aallot. Tullari tietenkin parempi rantana mutta Slaktiksessa oli taas laituri josta pystyi hyppelemään veteen.
Asuimme rannalla, hengitimme suolavettä, kylvimme hiekassa. En muista lapsuuskesistä mitään muuta kuin rannalla lötköttelyn, rannalla elämisen ja uimisen. Ja sen ihanan avaruuden tunteen. Kun seisot Tullinieman rannalla ja näet toiselle puolelle maailmaa. Melkein. Se oli meidän hiekkalaatikkomme. Meidän uima-altaamme. Meidän kesämökkimme. Rikkaita pentuja. Vaikkei oltukaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti