Ford ´34

Mulla on mies. Ja sillä miehellä on iso autotalli. Jonne meidän auto ei mahdu. Jotenka sille piti rakentaa autokatos. Sille meidän autolle. Miehellekin oon kyllä välillä ehdottanut makuupussin ottoa mukaan sinne talliin ja yöksi jääntiä. Mutta ei ole toistaiseksi vielä.
No siellä isossa autotallissa se rakentaa autoa, tarkemmiten Ford ´34. Tuo onkin kaikki mitä siitä tiedän, paitsi että se oli kauhea romu kun se meille Ahvenanmaalta tuli joskus kauan, kauan aikaa sitten. Sellainen ruostekasa, vaikka mieheni näkikin sen varmasti ruusunpunaisten linssien läpi. No tuo ruostekasa piti autoksi, hotrodiksi, muuttuman kun mieheni täyttäisi 34 vuotta (´34 - 34, huomaatteks). Mutta se 34-vuotispäivä oli ja meni ja nyt mieskin on jo melkein antiikkia ja autonsa vielä vähän vanhempi.
Ja voitte uskoa että siellä autotallissa on vietetty monen monituista tuntia, siis ukko on, minä vaan sohvalla yksikseni lötköttelen ja tvtä kattelen. Ja muutaman rahalappusenkin se autonkurimus on syönyt. Turha sitäkään on ajatella, autot syö! Ja täytyyhän miehellä harrastus olla! Mutta vähän harmitti kun oikeen nahkasta tehtiin sille kaunokaiselle penkit ja ihan ompelijalla asti se nahka käytettiin. Meillä vaan olkkarissa samat  vanhat roisit sohvat ja virttyneet matot, korkeintaan Ikeasta joskus jonkun halvan romppeen sinne hankin. No mutta auto on auto ja autolle vaan parasta.
Mutta nyt on tämä autonrakennusprojekti tullut tiensä päähän ja vihdoin ja viimein tuo romukasa on muuttunut autoksi, punaiseksi sellaiseksi. Aika hienokin on, vaikka en haluaisikaan myöntää, kauhea kilpailija kun on. Rakas veljeni sen on maalannut, mieheni rakentanut, Eeva verhoillut ja vaimo kärsinyt hiljaa yksinäisistä illoista.
Pääsiäisenä pitäisi olla aivan valmis, menossa Helsinkiin näyttelyyn, mutta tässäpä muutama kuva autotallista ja melkein valmiista hotrodista. Tuolta pienestä ikkunasta sitten kainosta vinkkailen, jos joskus kyytiin huolitaan. Sen verran oon kyllä meteliä pitänyt että voi olla että jään tienvarteen ruikuttamaan!