Phi Phi

Toiset ihmiset ovat vain luotuja seurallisiksi. Puheliaiksi. Maailmankansalaisiksi. Pärjäävät missä ja milloin vain, tilanteessa kuin tilanteessa ovat kotonaan. Sellaisen ihmisen näin aamulla. Nuoren tytön. Kun olin sulloutunut sardiinipurkkiin matkalla Saladasta Phi phi-saarelle päivää viettämään satojen muiden saarimatkaa odottavien kanssa.
Mutta tuo tyttö. Oli kuin kotonaan. Katseli hymyillen mihin istuisi ja istahti ranskalaisen ei-niin-hyvin-englantia-osaavan viereen. Ja sai tämän ujon, tumman ranskattaren huonolla englanninkielellä kertomaan elämästään ja tulevaisuudestaan ja toiveistaan. Tuo tyttö olisi varmasti puhunut kivellekin siivet. Kadehdin, ihannoin, ja toivoin osaavani.
Mutta jäyhänä suomalaisena istahdin nurkkaan, älä-tule-lähelle-aura suurimmilleen viritettynä. Kurkin kulmakarvojen alta salaa muita ihmisiä tuppisuuna. Ja tarkkailin, mietin, kuuntelin salaa, ihmettelin. Voikun olisin. Mutta ei. Tällainen olen ja ehkä hyvä niin.
Tällaisia ehdin miettiä reilun tunnin matkalla Saladasta Phi Phi saarelle, joka oli täpötäynnä ihmisiä, pienen pienillä kapeilla kujilla lämpö kohosi melkein sataan ja valkoiset hiekkarannat olivat täynnään turisteja. Mutta kaunis paikka ja

varmasti mielenkintoinen, jos olisi tarkemmin sitä ehtinyt tutkiskella.