Pikku-ukko

Tänään sain pikku mieheni tänne illaksi. Äitinsä kipeänä kotona ja isänsä töissä. Joten mikäs meidän täällä ollessa, pikku-ukko ja mummeli. Edestakaisin mentiin keittiö-olohuone-kodinhoitohuone raittia. Samat tutut kuviot. Mutta parasta tämän mummelin mielestä on kun meille tulee, tämä meidän kultajyvä, niin ensimmäisenä menee ja katsoo ja lukee kirjat, jotka ovat pinossa olohuoneen lelulaatikossa. Leluista ei oikeastaan välitä. Eipä niitä juurikaan ole.
Mutta kyllä tuo tiukka kaksituntinen vie mehut tällaisesta kokopäivätyöläisestä, enpä tiedä jaksaisiko joka ilta tuollaista rumbaa. Eri asia jos olisi lyhyempi työpäivä tai ei työpäivää ollenkaan. Hmmm... Pitäisikö laittaa harkintaan?
Mutta on aivan ihanaa, kun voi seurata tuollaisen pikkuisen kehitystä melkein päivittäin, uusia sanoja tulee koko ajan, välillä suomeksi välillä ruotsiksi. Kävellä töpöttelee ja mummia komentelee. On se vaan ihmeellinen, tuo meidän Andy.

Saatiin tuo ihana vanha kiikkutuoli viikonloppuna. Sekös oli mukava!

Eii... uusi kaappi!

No onhan se jo tullut todettua. Kaappihullu. Hulluna kaappeihin. Mikä ihme niissä oikein meikäläistä viehättää. No joka tapauksessa ostin tänään uuden kaapin. Siis uuden vanhan kaapin. Vanhat kaapit on vaan niin viehättäviä. Meille kun nyt ei olisi sopinut enää yhtäkään, mutta tulipahan nyt vielä tuo. Olkoon sen viimeinen. Paitsi jos. Mutta on se vaan niin hieno. Peili ja kaikki. Pienellä siirtelyllä sain sen sitten sopimaan tvhuoneeseen, joka jo ennestään oli aivan liian täynnä huonekaluja. No yksi kaappi sinne tai tänne.

Voihan... tabletti!!

Se ilo sitten loppui lyhyeen. Jeekelin laitteet!! Muutama viikko sitten se alkoi vihoittelemaan. Se mun ihana, uusi ystäväni. Tabletti. Eikä suostunut latautumaan. No siirsin sen kiltisti keittiöstä eteiseen kun ajattelin, naisena, että ehkä siellä on parempi sähköntuotto. No hahaa olikin. Latautui. Yhden kerran. Seuraavan kerran ei sitten latautunut keittiössä, ei eteisessä, ei edes kirouksia pelännyt. Mykkä mikä mykkä.
No mieheni sitten sen ostopaikkaan toimitti, eikä kyllä myyjäkään sitä ladattua saanut. No huoltoon meni. Ja takaisin tuli jo viikon kuluttua saatekirjeen kanssa, jossa kerrottiin että laite päivitetty, testi ok. Kuvat olivat hävinneet galleriasta (onneksi tietokonenörtti isäni oli ehdottanut dropboxia, ja siellähän ne!!), mutta tosi pätkivää oli facebookissakin olo, ja omaa blogiani en saanut sillä enää auki. Joten kone tuli huonompana takaisin. Testattu, juu, ja ok, juu. Väittävät. Hohhoijaa. No, sillä sitten kuitenkin sen verran surffailin että akku ilmoitti tarvitsevansa lisää virtaa ja eikun lataukseen. Se mitään virtaa saa! Ilmoittaa vaan, niinkuin ennen korjaustakin, kytke laturi! Niinpä. Tulistkohan se nille huoltomiehillekin helpommaksi ja halvemmaksi testailla noita korjattavia vähän enemmän ja kauemmin. Kuten myös meille kuluttajille!

Tässä tulee päivitys tuohon ylempään vuodatukseen. Meillä sattui käymään tietokoneista tietävä henkilö jolla samanlainen tabletti ja sai sen latatutumaan. Se pitääkin sammuttaa ensin, hahaa, eipä tuota tainnut tiedä myyjäkään, kun ei sitä käyntiin saanut. Eivät ainakaan vaivautuneet tyhmälle tuota selittämään! Tosin kyllä se alunperin latautui kun laittoi sen vaan lataukseen, oli sitten missä tilassa tahansa.
Just just, mutta tämä uusi päivitys on huonompi kuin vanha, samaa sanoi tämä kyseinen latausmestari. Jotta silleen.

Päivitysten päivitys... huoltoon meni... kuitenkin... ja taas!

Kauppakatu

Meillä on Hangossa kuulkaas hieno kauppakatu. Tarpeeksi lyhyt jotta sen jaksaa päästä päähän kulkea, ihan omilla jaloillaan. Tarpeeksi leveä jotta voi toisella puolen kulkea jos toisella puolen ei huvita. Ja tarpeeksi sopivasti kauppoja jotta jokaisessa ehtii käydä eikä kukkaron pohja vielä pilkistele.
Kauniskin se on, ainakin kesällä, kun ruusut puhkeavat kukkaan, puut viheriöivät ja kaupungin ahkerat kukkaistytöt ovat loihtineet kukkaistutuksia penkkien vierustoille ja lyhtypylväisiin. Ja kesäaurinko lämmittää! Kunhan vielä syksyksi saisimme ne pienen pienet valot puihin niin katuhan olisi täydellinen.
Ja harva se kaupunki jossa oikea lelukauppa, miettikääs vaan. Jyväskylässä oli kerran aikaa sitten,

mutta sekin lopetti. Mutta että meidän pienessä Hangossa! Puhumattakaan muista ihanista, pienistä kivijalkakaupoista joita kävelykatu ja Hanko on pullollaan. Palvelevine myyjineen, lahjapapereineen, huolella juuri asiakkaita varten valikoituine tavaroineen. Laadukkaita, persoonallisia, hassuja, hyödyllisiä. Kaikkea löytyy. Näin pienestä kaupungista. Ja miten upea urheilukauppa. Ajatelkaas!
Huolella floristin tekemä kukka-asetelma - löytyy! Kippoja, kuppeja, purkkeja ja purnukoita, kattiloita, kapustaa jos jonkinmoista - löytyy! Vaatteita lapsille, nuorille, varttuneemmille, keski-ikäisille ja iäkkäämmille - löytyy!
Kaunistu kampaajalla, hemmottele itseäsi kosmetologilla, hierotuta

huolesi taivaanrantaan taitavien osaavien käsissä! Mene leffaan katsomaan viimeisimpiä elokuvia. Osta aurinkolasit tai aurinkorasvaa matkalla rannalle. Tai asunto. Mene kihloihin tai kehitytä edes valokuva rakkaastasi sutjakkaasti tuossa kulmassa. Sisusta kotisi. Ja sitten kahville. Voisiko se helpompaa olla!
Ja kaiken tämän shoppailun ja itsensähemmottelun jälkeen voikin sitten valita jonkin kaupunkimme upeista ravintoloista, jotka kesää kohti vain lisääntyvät tuolla rannan tuntumassa.
Me ollaan täällä kuin herran kukkarossa, sitä vaan ei aina tule ajatelleeksi. Kuinka omasta pitää pitää huolta, vaalia sen olemassaoloa. Ja nauttia joka hetkestä!

Tulliniemi

Ollessani 8 vuotias ja jo koululainen muutimme Tulliniemen suuntaan. Tai oikeastaan melkein päähän asti, tosin tien väärälle puolelle, ei siis ihan rantatonteille. Siellä oli polku poikineen, uusia taloja tuloillaan. Pihapolkua, Kotipolkua, Aittapolkua. Ja yhdelle niistä poluista isämme rakensi talon. Ja sinne koko konkkaronkka muutti. Siihen aikaan meitä oli vain viisi lasta ja vanhemmat. Pahnan pohjimmainen, pellavapääpoika, syntyikin sitten siellä asuessamme.
Iso liuta lapsia, iso liuta naapurin lapsia. Sulassa sovussa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ulkona huitelimme päivät pitkät, Kappelisatamassa, Tulliniemen kallioilla, Gunnarsinrannassa, missä milloinkin.
Mutta parasta oli kesällä. Aamulla kun heräsi niin lipsukkaat jalkaan ja menoksi. Ensin piti vaan tarkistaa tuulen suunta, mennäkö Tullarinrantaan tai Slaktikseen. Jossei toisessa niin toisessa. Lämmin vesi! Tai ihanat aallot. Tullari tietenkin parempi rantana mutta Slaktiksessa oli taas laituri josta pystyi hyppelemään veteen.
Asuimme rannalla, hengitimme suolavettä, kylvimme hiekassa. En muista lapsuuskesistä mitään muuta kuin rannalla lötköttelyn, rannalla elämisen ja uimisen. Ja sen ihanan avaruuden tunteen. Kun seisot Tullinieman rannalla ja näet toiselle puolelle maailmaa. Melkein. Se oli meidän hiekkalaatikkomme. Meidän uima-altaamme. Meidän kesämökkimme. Rikkaita pentuja. Vaikkei oltukaan!

Kuvat Laila Suortti

Ford ´34

Mulla on mies. Ja sillä miehellä on iso autotalli. Jonne meidän auto ei mahdu. Jotenka sille piti rakentaa autokatos. Sille meidän autolle. Miehellekin oon kyllä välillä ehdottanut makuupussin ottoa mukaan sinne talliin ja yöksi jääntiä. Mutta ei ole toistaiseksi vielä.
No siellä isossa autotallissa se rakentaa autoa, tarkemmiten Ford ´34. Tuo onkin kaikki mitä siitä tiedän, paitsi että se oli kauhea romu kun se meille Ahvenanmaalta tuli joskus kauan, kauan aikaa sitten. Sellainen ruostekasa, vaikka mieheni näkikin sen varmasti ruusunpunaisten linssien läpi. No tuo ruostekasa piti autoksi, hotrodiksi, muuttuman kun mieheni täyttäisi 34 vuotta (´34 - 34, huomaatteks). Mutta se 34-vuotispäivä oli ja meni ja nyt mieskin on jo melkein antiikkia ja autonsa vielä vähän vanhempi.
Ja voitte uskoa että siellä autotallissa on vietetty monen monituista tuntia, siis ukko on, minä vaan sohvalla yksikseni lötköttelen ja tvtä kattelen. Ja muutaman rahalappusenkin se autonkurimus on syönyt. Turha sitäkään on ajatella, autot syö! Ja täytyyhän miehellä harrastus olla! Mutta vähän harmitti kun oikeen nahkasta tehtiin sille kaunokaiselle penkit ja ihan ompelijalla asti se nahka käytettiin. Meillä vaan olkkarissa samat  vanhat roisit sohvat ja virttyneet matot, korkeintaan Ikeasta joskus jonkun halvan romppeen sinne hankin. No mutta auto on auto ja autolle vaan parasta.
Mutta nyt on tämä autonrakennusprojekti tullut tiensä päähän ja vihdoin ja viimein tuo romukasa on muuttunut autoksi, punaiseksi sellaiseksi. Aika hienokin on, vaikka en haluaisikaan myöntää, kauhea kilpailija kun on. Rakas veljeni sen on maalannut, mieheni rakentanut, Eeva verhoillut ja vaimo kärsinyt hiljaa yksinäisistä illoista.
Pääsiäisenä pitäisi olla aivan valmis, menossa Helsinkiin näyttelyyn, mutta tässäpä muutama kuva autotallista ja melkein valmiista hotrodista. Tuolta pienestä ikkunasta sitten kainosta vinkkailen, jos joskus kyytiin huolitaan. Sen verran oon kyllä meteliä pitänyt että voi olla että jään tienvarteen ruikuttamaan!

Pullaa pullaa

No nyt voin sanoa että pullantuoksuinen mummi. Kuulostaa niin kodikkaalta. Ja mikään ei saa kotia tuoksumaan niin hyvältä kuin pulla. Siispä sitä tänään.
Sain Enidiltä uuden pullareseptin, uudenlaisen tavan alustaa taikina siis. Ensin tehdään kylmään maitoon alkutaikina, maitoa, hiiva, jauhoja ja ihan vähän sokeria. Ja kohotetaan. Sitten siihen lisätään muut ainekset, voi, suola, sokeri, kardemumma, muna ja loput jauhot. Ja vaivataan. Hercules pääsi kunnolla hommiin, kun vaivasi kymmenisen minuuttia tuota pullaklönttiä. Ja taas huilimaan. Nyyteiksi. Ja uuniin.
Olen luultavasti aina leiponut pullani liian löysästä taikinasta luullen että liika jauho tekee niistä kovia ja sitkeitä. Mutta tämä loistava resepti kumosi tuon luulon. Paljon enemmän jaunoja, todella helppo leipoa, ja pysyvät koossa ja kohoavat kauniisti. Ja hyviä ovat.

Leipäkääre

Ostin tuossa kuukausi sitten Mixannasta leipäkäärön. Silikonisen, ruskean, lötkön kupin. Sinne sen sitten kaapin päälle laittelin ja siellä se sitten tähän päivään asti pölyttyi. Mutta tänään otin itseäni niskasta kiinni ja ajattelin kokeilla tuota ihmelaitetta. Mikään laite kuitenkaan ole, itse ne aineet sinne laitettava, alustettava ja jopa se silikonipytty pestäväkin. Mutta. Oli se silti kätevä. 2 dl taikina, Mummon focaccia leipäkääreessä, alustui kädenkäänteessä, samassa pytyssä nostatetaan, laitetaan vaan läppä kiinni ja puoli tuntia uunissa - edelleen samassa käärössä. Voiko leivän teko helpompaa olla. Ei voi. Ja sitä paitsi leipä oli tosi hyvää, rapsakka kuori ja kuohkean kostea sisältä. Siinä on vain yksi vika. Sitä voisi syödä vaikka kuinka paljon!
Ehkä se tästä uusi ura urkenee, leivänleipoja Lindblom. Tai sitten laiskuus vie taas mennessään. Mutta kokeiltu on!

Ehdin napsaista tuosta leivästä jo palasen hetiheti ennenkuin muistin että piti valokuva ottaa, mutta tuo kuva nyt ei tee oikeutta tuolle maulle. Mutta näette tuon idean tuosta käärösestä.

Kaaos olohuoneessa

Meillä on totaalinen kaaos olohuoneessa. Se on suorastaan muuttunut verhoomoksi. Isoja nahkapalasia, pieniä nahkapalasia ja roskanahkapalasia sulassa sovussa tuoleilla, lattialla ja pöydällä. Tuolit täynnä liimapurkkeja, työkaluja - lattia jonkin valkoisen täytekankaan, mikälie, peitossa. Mun uudet matot vaan kasattu yhteen nurkkaan. Jep. Ja ruokapöytä toimii jonkin autonkatonjutun verhoomona. Jep jep.
Eihän mulla mennytkään kun muutama päivä ja hirveä kasa unettomia öitä kun sitä uutta olohuonetta suunnittelin ja toteutin. Eikä muuten ikinä tullut valmiiksi, matkallekin kun oli lähdettävä. Lamput on edelleen toisen huoneen nurkassa odottaen ripustajaansa, joka muuten on se sama joku joka noita autonsisustusjuttuja levittelee meidän olohuoneeseen. Joten ymmärtänette että ei sillä ole aikaa. Ja sitäpaitsi autot menee olohuoneen ohi mennen tullen. Ja sitten on vielä tuo deadline. Muutaman viikon kuluttua pitäisi olla valmista. Ja kiirus on! Parasta vaan pysytellä takavasemmalla hiljaa ja antaa tuon sotkea, ehkä pääsiäiseksi saamme siivottua - tai juhannukseksi.

Phi Phin pyörät

Thaimaassa ollessamme kävimme siis Phi Phin pienellä idyllisellä saarella katsastamassa tämän turistinähtävyyden kaikkien miljoonien muiden innokkaiden ohella. Saari oli täynnä pieniä kujia, teitä, kojuja, ruokapaikkoja. Mutta ei yhden yhtäkään mopoa, skootteria eikä mitään muutakaan moottorilla kulkevaa. Vain polkupyöriä. Sinisiä, vihreitä, uusia, ruosteisia, huonokuntoisia, kaikenmoisia ja mallisia. Ding dong kuului vähän väliä takaa kun paikalliseet viilettivät pyörillänsä huimaa vauhtia noilla muhkuraisilla kujilla ihmisvilinässä. Välillä lapsi takaistuimella. Tai iso vesisäiliö, kalalähetys, tyttöystävä, mitä milloinkin.

Kivoja kavereita mulla

On mulla kans kivoja kavereita - ja miehenretale! Iltapäivällä rannalla alkoi ramasemaan ja mikäpä siinä, puun alle varjoon pienet iltapäivätorkut ottamaan. Ensimmäistä kertaa. Kuitenkin lomalla oltiin. Ja silloinkos nämä hyväkkäät saivat loistavan idean! Omasta mielestään! Kauhea kuhina alkoi, etsittiin mun kameraa (huoneesta asti kävivät sitä hakemassa, hahaa oli kuitenkin mun kassissa, saittepas juosta!), oluttölkkejä kaivettiin roskiksesta! Siis roskisesta! Ja huom! En ole noita oluita juonut, en yhden yhtäkään. Siis juuri noita oluita, enkä juuri tuolloin! Naapuripuun alla makaavat tanskalaiset ihmetellen katselivat suomalaisten touhuilua. Kummaa kansaa! Mutta taisivat ymmärtää, lopulta.
Jotta sellaisia ystäviä mulla. Illalla kyselivät että saitko muuten hyviä kuvia tänään. Joo-o, miten niin? No, ymmärsin kun kameran kuvat latasin. Ihan hauskoja. Ne kuvat! Ja ystävät! Ja se retale mieheksi!

Aamun virkku

Kyllä aikaisin herätä voi, mutta että kello neljältä yöllä! Kuudelta sitten rupesin puuroa keittämään ja lukemaan hesaria sekä kasapäin viimeviikkoisia vanhoja uutisia. Ja siltikin kello vaan mateli. Viisi minuuttia oli pitkä kuin nälkävuosi. Miten voi olla? Te luojan luomat aamuvirkut, kertokaahan, onko aamulla kellonkäynti hitaampaa, vähän niinkuin se liisterissä eteenpäin tarpoisi, jotta kaikki töihin ehtisivät. Vai onko tää vaan aloittelijan tuuria, jotta näkisin miten paljon ehtisin aamusella puuhastella ennen töihin lähtöä!
Ehei, en mene tuohon lankaan, huomenna nukun pitkään, pitkään. Ja sitä paitsi nyt alkaa jo väsyttämään ja kohta oikeasti pitäisi töihin lähteä. Taitaa tulla pitkä päivä...

Rannalla

Päivät soljuvat toisistaan välittämättä, unenomaisesti toisiinsa takertuen, muistoja muodostaen kuin hämähäkinverkkoa, huomista varten.
Aurinko purkittaa raukeuden tunteen jäseniin kuin kannella purkitettu hillopurkki, kotiin vietäväksi, kotona nautittavaksi. Vielä pitkään tuon tunteen tunnistaa, muistaa ja aistii.
Ihanat, laiskat päivät lähestyvät loppuaan ja pikkuhiljaa sana koti hiipii puheisiimme, työkin välillä vilahtaa.
Mutta tänään saa vielä raukeus ottaa vallan, nukuttaa päiväunille kuumalla rantahiekalla, aaltojen liplatusta kuunnellen, viimeisistä lomapäivistä nauttien.

Phi Phi

Toiset ihmiset ovat vain luotuja seurallisiksi. Puheliaiksi. Maailmankansalaisiksi. Pärjäävät missä ja milloin vain, tilanteessa kuin tilanteessa ovat kotonaan. Sellaisen ihmisen näin aamulla. Nuoren tytön. Kun olin sulloutunut sardiinipurkkiin matkalla Saladasta Phi phi-saarelle päivää viettämään satojen muiden saarimatkaa odottavien kanssa.
Mutta tuo tyttö. Oli kuin kotonaan. Katseli hymyillen mihin istuisi ja istahti ranskalaisen ei-niin-hyvin-englantia-osaavan viereen. Ja sai tämän ujon, tumman ranskattaren huonolla englanninkielellä kertomaan elämästään ja tulevaisuudestaan ja toiveistaan. Tuo tyttö olisi varmasti puhunut kivellekin siivet. Kadehdin, ihannoin, ja toivoin osaavani.
Mutta jäyhänä suomalaisena istahdin nurkkaan, älä-tule-lähelle-aura suurimmilleen viritettynä. Kurkin kulmakarvojen alta salaa muita ihmisiä tuppisuuna. Ja tarkkailin, mietin, kuuntelin salaa, ihmettelin. Voikun olisin. Mutta ei. Tällainen olen ja ehkä hyvä niin.
Tällaisia ehdin miettiä reilun tunnin matkalla Saladasta Phi Phi saarelle, joka oli täpötäynnä ihmisiä, pienen pienillä kapeilla kujilla lämpö kohosi melkein sataan ja valkoiset hiekkarannat olivat täynnään turisteja. Mutta kaunis paikka ja

varmasti mielenkintoinen, jos olisi tarkemmin sitä ehtinyt tutkiskella.

Käärme

Siellä se sitten köllötteli, aamuvarhaisella. Kukkapuskan juurella. Käärme. Mikä lie, ruskeanharmaa, väittivät ne jotka sitä kurkkimassa kävivät. Itse en käärmeenluikeroista välitä, niitä ihmetellä, niitä nähdä. Joten jätin asian muiden huoleksi. Olimme mahantäyttömatkalla joten kameraa, puhelinta ei ollut mukana, jotta olisimme saaneet kuvaa siitä piileskelijästä. Hotellialueelle kuitenkin oli eksynyt. Ja täytyy sanoa että aikamoista vipinää se pieni veijari sai aikaiseksi naisväessä. Toinen seisoi ja se toinen Hamonen roikkui toisen kaulassa kalpeana ja jalkojaan nosteli ja hiljaa huusi, ei muuta uskaltanut.
Mutta poissa oli kun takaisin tulimme, muutaman ylimääräisen silmäyksen kyllä pusikoihin teimme visusti keskikäytävää kulkien.

Käärmettä mä metsästän

Käärmettä mä metsästän...

Enkä pelkää ollenkaan...

Monalla on viha-rakkaussuhde eläimiin, kaikkiin eliöihin, jotka ovat koppakuoriaista suurempia. Ja mitä lähemmäksi tulevat sitä viileämmäksi tuo suhde muuttuu, suorastaan pelonsekaiseksi vihaksi. Ja käärmeitä suorastaan rakastaa, kunhan vaan pysyvät kaukana, tositosi kaukana, mieluiten jossain toisessa maassa!
Ja kaikki eläimet rakastavat Monaa. Eilenkin sattui hauska esimerkki tästä molemminpuolisesta rakkaudesta. Mona oli uimassa kun kaksi koiraa juoksenteli rannalla ja toinen toistaan härnäten leikkivät kuumalla rantahietikolla jo kaukana menossa kun yhtäkkiä toinen niistä kääntyi yllättäen ja juosta vilisti kohti Monaa joka rantavedessä kalpeana ja pelonsekaisen viharakkaussuhteen kääntyessä vihasuhteeksi yritti tyynenä pysyä. Onneksi miehensä oli mukana muuten olisimme nähneet maailmanmestaruussarjaan kuuluvan pikasprintteriuimanäytöksen. Mikä sinänsä olisi kyllä ollut mielenkiintoista!
Mutta tuossa kuvassa Mona siis tarkastelee käärmetilannetta saarella. Sillä. Juuri tuossa samaisessa puussa JOKU, JOSKUS on nähnyt vihreän käärmeen. Tuskin myrkyllisen tai kuristajakäärmeen. Mutta käärmeen kuitenkin.
Nyt viikon täällä olleena emme ole nähneet sitä vihreätä, emmekä mitään muutakaan käärmeennäköistä luikertelijaa. Joten rauhallista on ollut. Käärmerintamalla.

Bu-Bu

Tänään (perjantaina) meillä oli ihkaoma pitkähäntävene. Koko päivän. Aamutaksin jälkeen vaihdoimme kulkuvälineettä jossain keskellä Koh Lantaa, kapean tien muuttuessa yhtäkkiä sillaksi ja vedeksi. Iso silta oli kunnon betonimöykky, mutta tuo pienempi, pidempi joka jatkui satoja metrejä mutaisen, rapuja täynnä olevan ojan viertä, oli aika, noh miten sen hienosti sanoisi, alkukantainen, naulat sojottivat sinne tänne ja suuria koloja täynnänsä. Mutta kyllä siinä käveli. Ja perille pääsi.
Päivä oli hieman tuulisempi joten hieman epäilytti tuo veneen kiikkeryys suhteessa aaltojen määrään, mutta alku oli rauhaisaa, lipuvaa menoa joenuumassa, ja koska vesi oli matalalla pystyimme ihmettelemään joen mutapengertä sen mutakaloineen ja moninen erivärisine rapuineen.

Päästyämme avoimemmille vesille merenkäynti oli kovempaa, mutta kohtuullista tuolle veneelle, jossa aika tarkkaan keskellä sai istua ja tasapainossa jottei liikaa ruvennut heilumaan.
Ensimmäinen kohteemme oli saari, joka oli täynnä pieniä, suuria luolia. Ja yhteen niistä pääsimme sisälle, muita luolia ja koko saaren jylhää jyrkkyyttä ja veden siihen tekemiä tatuointeja ja veistoksia ihailimme veneestä käsin.

Sitten nokka kohti Bu-bu saarta, joka oli viehättävä, idyllinen pieni saari, jossa asui paikallisia sekä myös turisteja pienissä majoissa.
Täydellinen paikka rauhaa rakastavalle, hiljaisuutta kaipaavalle sielulle. Aurinkoinen taivas kattona, santaa varpaissa ja ihana meri jonne pulahtaa vilvoittelemaan. Olipa saarelle  pystytetty jopa telttakin.

Bu-bulla oli myös pieni baari/ravintola, josta sai ruokaa ja virvokkeita janoisille ja nälkäisille päivämatkaajille. Ei varsinaisesti mikään gourmet-ravintola, mutta nälkä lähti. Ja jano.

Bu-bulla muutaman tunnin uituamme ja syötyämme suuntasimme takaisinpäin ja kävimme tervehtimässä apinoita matkalla takaisin.

Tiesivät tasan tarkkaan veneen suunnatessa pengertä kohti että kohta tulee ruokaa. Oppaalla oli suuri pussi banaaneja joilla apinoita ruokki. Ja silloin ne viilliintyivät. Neljä niistä jopa ui veneelle ja yhtäkkiä meillä oli vierailijoita pomppimassa kaiteilla ja kameran päällä, oppaan ruokalaatikonkin veivät mukanaan.

Sanoisinpa että oli todella miellyttävän mukava Tarjanpäivä merellä. 

Bananas are for monkeys!

Salada

Kuuma päivä. Kuumin. Keskipäivällä Saladaan tuctucilla. Edes pieni tuulenvire ei vilvoita. Markkinapaikat, kojujen käytävät melkein tyhjiä ihmisistä. On siestan aika.
Laiskasti joku myyjä jaksaa hymyillen kehoittaa astumaan sisään, saa katsella, saa katsella! Soljumme hitaasti katua pitkin ja etsimme ruokapaikan. Varjoisan ravintolan veden ääressä, veden päällä. 
Merituuli vilvoittaa ja tomaattisoppa virkistää ja saa taas jaksamaan.
Jaksamaan mitä? Laiskottelukin vaatii suuria ponnisteluja ihmiseltä!
On iltapäiväuinnin aika. Ostokset jäivät tälläkin kertaa tekemättä, ehkä huomenna, ehkä ei. Takaisin rannan kuumaan syleilyyn, takaisin kotiin.
Elämä on!

Simpukankuori

Tyttö löysi rannalta simpukankuoren, sitä vakavana katselee. Lauloi Anssi Kela.
Simpukankuoren löysin pyyhkeeltäni kun isäntä sen siihen viskasi (aikoinaan muuten aina väitti että kaikki mikä on pienempää kuin tiiliskivi on rakkautta. Siis kun sen toisen päälle nakkaa. Hmm.) Mutta kaunis oli ja valkoinen.
Mutta täällä on kuulkaas vakavuus kaukana! Ihmisen sielu on taiten tehty. Aina välillä se tarvitsee aurinkoa. Paljon aurinkoa. Sulattamaan kaiken stressin, työhuolet, huolet kuin huolet, ja ihan muuten vaan vaikkei huolia olisikaan. Vain sulattamaan. Ja ihan vain tuomaan iloa sydämeen. Muistamaan. Miltä tuntuu ihana raukeus. Päästä varpaisiin.