Kesätyöpaikoista

Eilen tässä kaupalla piipahti kaksi nuorta tyttöä kysymässä kesätyöpaikkoja. Vaikeatahan nuorten, ja varsinkin alle kahdeksantoistavuotiaiden, on saada kesätöitä, kun ei aikuisillekaan löydy hirveästi mitään.
No silloin ennen vanhaan (kun kaikki oli paremmin, voi keltaisempaa ja miehillä enemmän hiuksia) mentiin vain kesätöihin. Niinkuin mentiin, kaikkihan nyt töitä sai. Jostain. Jo tosi nuorena. Hoidettiin lapsia. Kauppoja, kioskeja, baareja oli joka nurkassa ja ne työllistivät monen monta hankolaista nuorta. Niinkuin postikin. Harva se nuori joka ei postia olisi jakanut, pyörällä polkenut tai mopolla kaahaillut täktomin raittia postisäkki selässään.
Oli myös pesula,  sielläkin monta kesää vietettiin kärräten, viikaten ja mankeloiden. Enkä siltikään osaa kunnolla vaatteita ripustaa, sanoisi tytär!
Porkkalan säilyke oli myös varma kesätyönantaja. Tosin ei ehkä se kaikkein mieluisin. Hajun takia. Mutta mitäpä sitä ei olisi rahan takia tehnyt, ainakaan siihen aikaan!
Ja jokaikiseen kauppaan, pikkuputiikkiin otettiin apulainen. Enää kenelläkään ei ole varaa palkata ketään, tai ei ainakaan kokopäiväiseksi. Toki mielellään sen tekisi. Ja työsarkaakin riittäisi. Mutta ennen ei liikuttu niin paljon, tavarat ostettiin oman kaupungin kaupoista, tilattiin korkeintaan Anttilan kataloogista, netistä tietoakaan, hyvä kun puhelin oli keksitty!  Näin se menee, kehitys menee eteenpäin, ajat paranevat vai paranevatko? Täytyy kyllä sanoa että koululaisilla oli siihen aikaan ainakin paremmat mahdollisuudet työllistyä, päästä kokeilemaan erilaisia töitä, ilo tehdä työtä oman taskurahansa eteen. Olla kesätyöläinen.

Amen

Luin eilen, niinkuin varmasti moni muukin, verkkokaupan hautausjulistuksen. Surullista, tietenkin, ihmisten käyttäytyminen. Itse kirjoitus oli hauska, sisällöstään huolimatta, ja veti suupieliä ylöspäin ja jätti kaikesta huolimatta hyvän mielen, positiivisesti eteenpäin. Mutta yksi sana teki koko jutusta jotenkin lopullisen, vähän vakavamman, havahduttavamman.
Amen.
Olin viime viikon keskiviikkona gospelharjoituksissa ja saimme uuden laulun harjoiteltavaksi. Richard Smallwoodin Total Praise. Ihana kappale ja varmasti kuulostaa kuoron laulamana mahtavalta, siinä lauletaan korkealta ja kovaa (kin). Melkein päässä pyöri ja pyörrytti ja olimme melkein kaikki jonkinlaisessa hurmoksessa harjoituksista lähtiessämme, niin laulu kosketti. Melkein puolet laulun sanoista koostui yhdestä sanasta.
Amen.
Ajatella minkälainen vaikutus yhdellä pienellä sanalla voi olla. Jopa meihin ei-niin-usein-kirkossa-käyviin.

Jaa-a kaikkea sitä ihminen ajattelemaan rupeaa kun vanhaksi tulee!

Puuseppää aina tarvitaan

Meillä on kotona puuseppä. Ei se oikeesti oikee oo, siis puuseppä, mutta varmasti yhtä hyvä, hyvässä opissa ollut. Isältä pojalle.
Se naulaa, maalaa, nikkaroi, hioo, välillä kiroilee, ja laulaa. Seiniä, lattioita, ovenpieliä, kattoja. Paitsi silloin  ei ehkä laula, ennemminkin kiroilee. Mut meidän puuseppäpäs osaa remontoinnin lisäksi nikkaroida huonekaluja: kitaratelineitä, pöytiä, kaappeja, hattuhyllyjä, jopa lamppuja. Ja silloin se laulaa. Ainakin sen sielu.

Äiti ja sen kaveri

Tuli eilen mieleeni miettiessäni syntejä syviä tapaus vuosien takaa, aikana jolloin lapsemme olivat vielä koulunpenkillä. Ruotsinkielisessä koulussa. Olin ystäväni luona parantamassa maailmaa kahvikupposella ja saattoi siinä mennä lasillinen viiniäkin, tai no ehkä parikin. Hänen tyttärensä, joka on täysin ruotsinkielinen, teki suomenkielen ainetta tai ehkä se oli käännös ruotsista suomeen. Ystäväni sitten hänelle että Seijahan voi sen lukaista ja korjata, kun kerran täällä on. Tytär meidät tuntien hieman empi, mutta antoi kuitenkin sen luettavaksi. Ei me naureta, sanoi ystäväni, äiti.
Kippurassa naurettiin. Ihan hervottomina.
En ole ikinä voinut kuvitellakaan  että suomenkieli voisi olla niin hauskaa, sen kun laittaa erilaisia päätteitä peräkkäin, taivuttaa ne sikinsokin niin saa huikean hauskan tekstin.
Ja kyllä, tyttärestä kasvoi ihana nuori, suomenkieltä taitava kelpo kansalainen. Meistäkin huolimatta. Ehkä vielä piirun parempi kuin äitinsä - ja sen kaveri.

Ei osaa

Ärsyttävää, turhauttavaa kun ei osaa, ei ymmärrä!! Yritin muokata blogini ulkoasua, ehkäpä siitä saisi vähän paremman näköisen. Justiinsa niin! Lisää badgeteja ja gadgeteja sinne ja tänne. Häh? Jonkun ruudun tuohon ylös sain aikaiseksi, mutta en enää sitä pois saanut. Olkoon siinä sit! Nyt kyllä tarttis ammattiapua! Joku ihana tietokonetaitoinen saisi järjestää alkeiskurssin, heti ilmoittautuisin mukaan! Grrr.....

Yrittäjyydestä

Olen seuraillut lehdistä ja myös blogeista helsinkiläisen Palonin konkurssiuhkaa. Mitenkään ottamatta kantaa asiaan siellä koskaan edes käyneenä ajattelin muutaman rivisen kirjoittaa yrittäjyydestä. Sillä onhan sääli että vasta konkurssiuhan edessä lähdetään liikkeelle ja huomataan ja löydetään kyseinen liike, onhan Paloni siellä Eerikinkadulla ollut jo jonkin aikaa.
Olen ollut yrittäjänä kohta kolmekymmentä vuotta, se on pitkä aika. Niinkuin ihmiset, asiakkaat päättävät itse mistä tavaransa ostavat tai tilaavat tein myös minä aikoinaan tietoisen valinnan ja päätin ryhtyä yrittäjäksi. Kuitenkaan siinä vaiheessa tietämättä, edes arvaamatta työn määrää, loman vähyyttä, sairaslomista puhumattakaan. Mutta yrittäjän työ on antoisaa sosiaalista työtä, diplomaattistakin. Eikä voi laskea työtunteja, työt usein jatkuvat kotona laskujen maksulla tai kirjanpitoa tekemällä. Ja lauantait ovat nekin työpäiviä, joskus jopa sunnuntaitkin. Mutta siltikin. Ja työn raskain puoli on varmastikin huoli siitä saako vuokran, verot, liikevaihtoverot, mahdolliset lainat, sähköt, puhelimet ja muut oheislaitteet maksettua.  Tavaralaskuista puhumattakaan. Ajoissa. Ilman konkurssiuhkaa. Sillä vaikka olisi millainen lama tai myynti jostain syystä romahtaisi, kulut ovat joka tapauksessa samat.
En pidä mitään palopuhetta, sillä niinkuin mainitsin jokainen päättää mistä tavaransa ostaa tai tilaa. Mutta jo pienellä mietinnällä ja harkinnalla ja tietoisella valinnalla voi vaikuttaa oman kaupunkinsa keskustaan. Yksinkertaisesti käyttämällä sen palveluja. Vaikka vain silloin tällöin. Jokainen pienikin ostos merkitsee kaupalle paljon, ehkä juuri se mitä tarvitaan ensi kuun veroihin tai vuokraan.
Olen myös sitä mieltä että kaupunki ilman toimivaa keskustaa ei ole kaupunki, kyläpahanen vain. Itse ainakin metkustellessani etsin kauppakadun, mieluiten pieniä ihania kivijalkakauppoja. Joten luulen että myös Hankoon tulevat turistit arvostavat näitä meidän kauppojamme. Kuten tiedän myös hankolaisten tekevän.
Joten iloisin mielin kesää kohti, toivon Palonille hyviä myyntejä ja jatkuvuutta, toivotan hankolaiset tervetulleiksi katsastamaan meidän ihania pieniä liikeitämme Vuorikadulla ja Bulevardilla. Pidetään ihanan Hankomme keskusta elävänä!

Blogien luentaa

Siihen jää vähän niinkuin koukkuun, bloggailuun. JA niiden lukemiseen. Kun kerran aloittaa niin pakkohan niitä on seurata että tietää mitä tapahtuu, tuleeko uusia kuvia, reseptejä, sisustusvinkkejä. Ja sehän on vähän niinkuin sallittua tirkistelyä!
Miettikääs nyt vaikka Lailan kuvatuksia. Siellä se rämpii pitkin maita ja mantuja, rantoja ja kallioita aamuvarhaisella, kun järkevät ihmiset vielä nukkuvat yöuntaan tai yömyöhäisellä kun unimatti on muut jo peitellyt vällyjen alle. Sisukkaasti vaan valokuvaa eikä oo moksiskaan. Pakkohan niitä on seurata. Ja upeita ovat ne otokset! Jotta kyllä kai se rämpiminen kannattaa vaikka itse kyllä mielummin vällyjen alla!
Sitten on seurattava Kirjatoukan jutustelua ja tietenkin upeita valokuvia, mutta ehkä kuitenkin parasta on ne reseptit, joita olen jo montaa testannut ja hyväksi todennut. Mulle on vieläkin mysteeri ja ihmetyksen aihe että että otetaan tuosta noin vaan muutamia raaka-aineita ja väsätään niistä gourmetateria. Ilman reseptiä. Todennäköisesti multa puuttuu jokin muukin geeni kuin siivousgeeni! Mutta tuon puuttuminen kyllä vähän harmittaa!
Olen myös seurannut Meidän Harmoniaa. Ja jopa ihan vähän innostuinkin. Sisustamisesta. Taas. Siitä onkin aikaa! Vaikkakin sisustamiseni tällä hetkellä on kuin hidastetusta filmistä. Mutta jotenkin vain muiden kauniiden kotien katseleminen saa innostuksen heräämään ja sehän on varmasti tuon kaiken tarkoitus.
Montaa muutakin hankolaista blogia seurailen aina kun jotain ilmestyy, pieniä miehenalkuja leikeissään,  superenergistä yrittäjää, jolta ei ideat lopu millään ja tavallisia arkipäivän tapahtumia ja juhlan aiheita.

Tänään on jalkapäivä, elikkä jalkaparka on niin kipeä että sillä ei tänään kävellä kuin pakollinen. Purkamattomat laatikkopinot vain lisääntyvät, mutta tänään istutaan kyllästymiseen asti.

 Kuva by Laila Suortti

Laiskanlaista!

Tänään sain aikaiseksi roudata tulevan makuuhuoneen tyhjään kaappiin kasan laukkuja ja muutaman parin kenkiä! Hurraa! Kahdessa viikossa! Tätä vauhtia saan huoneen valmiiksi eläkepäiviksi. Ennen vanhaan olisin tehnyt ja sisustanut sen heti, heti! Ja mieluiten vielä nopeammin. Kärsivällisyys ei ole ollut hyveeni, mutta nyt se taitaa olla vaihtunut laiskaakin laiskempaan hitauteen. Mutta innostushan voi syttyä koska tahansa ja silloin alkaa tapahtua.
Sitä odotellessa!

Telepatiaa

Telepatia eli ajatuksensiirto on oletettu parapsykologinen ilmiö, jolla tarkoitetaan kykyä kommunikoida toisten kanssa ajatuksen välityksellä ja jota ei ole tieteellisesti todistettu olevan olemassa. Kertoo Wikipedia.
Tieteellisesti todistettu tai ei, mutta selvähän se että telepatiaa on. Viimeksi äsken kun tyttäreni kävi poikansa kanssa tässä kaupalla ja nostin pojan lattialta  ja mietin että koskahan Andy on ollut viimeksi neuvolassa ja siihen tyttäreni että me muuten mennään ens viikolla neuvolaan.
Parhaiten muistan tapahtuman kun vein tytärtäni aikoinaan päiväkotiin ja unohdin ottaa Puppen mukaan, hänen rakkaan riepupupunsa. Ajattelin ja kirosin mielessäni että voi ei Puppe unohtui, mitäs nyt,mutta tyttäreni katsoi minua ja sanoi ``ei se haittaa äiti vaikka Puppe jäi kotiin"!
Olen seurannut ja pääni muistilokeroihin tallentanut lukuisia tapahtumia, vaikkakaan en niitä enää edes mainitsemisen arvoisina pidä sillä niin usein ja niin tavallista telepatia on. Ainakin minun kohdallani. Johon poikani sanoisi joo joo äiti oo nyt jo hiljaa! Mutta minkäs teet, se on todistamaton tosiasia! Ja aika mielenkiintoista!
Syvällä mietteissäni, omassa maailmassani, silloin olen huomannut telepatian ´´toimivan´´ parhaiten. Huhuu, äiti, maa kutsuu! Sanoi poikani pienenä ollessaan, kun hävisin mietteisiini. Miettikääpäs vaan itse miten monta kertaa olette miettineet jotain ja joku toinen on vastannut kysymykseen. Ei se sen ihmeellisempää ole!
Joten jos teille joskus tulee pakottava tarve lähteä ostoksille, niin minä se vaan täällä lähettelen telepaattisia viestejä!

Sanasiilo

Marraskuussa sairaslomalla aloitin kirjoittamaan blogia, varovasti, sanoja etsien ja tarkkaan miettien miten nyt tuonkin kirjoittaisin ja voiko nyt näin sanoa ja kirjoittaa. Mitä sitten kun olen kirjoittanut tämän ´´Muistoja´´ valmiiksi. Eihän niitä muistojakaan paljon muista, ja jos muistaa niin eipä niistä nyt ole kirjoitettavaksi asti. En pahemmin sisusta, en harrasta oikeastaan paljon mitään, enää, enkä edes laita sen kummempaa ruokaa että siitäkään kirjoittaisi ja kuvia laittelisi.
Mutta yhtäkkiä se tapahtui. Muutamia viikkoja ensimmäisten juttujen jälkeen. Kuin jokin suuri korkki olisi ensin varovasti raostellut ja sanoja ulos päästänyt, kunnes se poksahti. Sanoja, lauseita, muistoja, tapahtumia. Yhtäkkiä voisin kirjoittaa mistä vaan, sanoja vaan pulppuaa. Aika ihanaa! Varmaankin kaikki ne sanat joita olen elämäni aikana kirjoista ahminut ja sanasiilossa säästellyt tulevat nyt sormien kautta ulos takaisin. Ja pääkin keventyy. Toivon mukaan!

Toscanan auringon alla

Viime vuonna esikkojen kukkiessa meidän sortin sakki lähti Toscanaan, viettämään sisareni täysi-ikäiseksi tuloa. Oli isää, vaimoa, elämänkumppania, ystävää ja pari aviomiestäkin. Ja Opas!
Serre di Rapolano, ihana, pieni keskiaikainen kukkulakylä Toscanan sydämessä, ei voisi mielenkiintoisemmassa paikassa asua! Ja se oli meidän, koko viikon! Ja mikä parasta, siellä oli
meneillään keskiaikaiset juhlat, johon meidät vieraat suomalaiset avosydämin otettiin vastaan! Ihania pukuja, ruokakojuja joka nurkassa, puhumattakaan viini- ja juustokojuista, joissa ahkerasti janomme sammutimme. Unohtumaton kokemus!

Olimme toivoneet yhden ohjelmattoman päivän, kylään ja ympäristöön tutustumista varten. Päätimme mennä auringon kirkkaasti paistaessa läheiseen baariin neuvoa antaville ja myös nauttimaan auringonsäteistä. Siinä sitten istuskellessamme joku fiksu rouva mietti josko tuon kukkulan, joka tuossa silmiemme edessä uljaana taivasta vasten kohoaa, voisi kiertää. Oppaamme sitä heti tietysti paikallisilta kyselemään. Tokihan sen nyt kiertää voi, matka eikä mikään! Ja eikun menoksi, sunnuntaikengissä, mutta tiehän on suora ja tasainen.


Aamu-usva vielä pehmitti kukkuloita kun lähdimme matkaamaan kaunista maisemaa, ihania taloja, aitoja, kukkasia; kamerat räpsivät satoja valokuvia kotimuistoiksi.
Suora ja tasainen tiemme kipusi ylöspäin kukkulan rinnettä, tunnelma oli suorastaan riehakas, liekö aamuhumpsujen syytä vai kauniin maiseman, tiedä häntä.

Suora ja tasainen tiemme muuttui pikkuhiljaa kapeammaksi, muhkuraiseksi poluksi joka vei meitä eteenpäin puiden katveeseen, ylöspäin kukkulan rinnettä ja pikkuhiljaa korkokenkäparkamme upposivat pehmeään mutaan ja varovaisesti hypimme kivien ja puunjuurien yli. Hihitellen. Seikkailu vuorilla! Mutta aika suuri tämä kukkula kun joka käänteen ja mutkan takaa paljastui lisää mutaista kulkutietä, mutta sisukkaasti jaksoimme jatkaa ja vihdoin tulimme viiniviljelyksille, vihreätä silmänkantamattomiin! Ja kas tuolla ylhäällä on sypressipuita ja talo!

Helpommin sanottu kuin tehty! Niinkuin isäni sanoi kiivettiin ylös peltoa, peruutettiin ja otettiin uudelleen vauhtia! Talo kyllä näkyi, mutta ei sinne mitään tietä vienyt, ei polun polkua. Viimein menimme kunnon suomalaisella sisulla räpeikön ja ojien yli ja pääsimme vihdoin talon muurin juurelle.

Melkein kuin viidakossa olisi ollut, yksi meni edellä ja teki tietä ja muut kahelit perässä ja sen talon pihallehan me vihdoin ja viimein pöllähdettiin, koko sortin sakki. Yksitoista jonossa talon takaa pihalle hiipi! Kyllä siinä oli engelsmannilla ihmettelemistä kun meidät huomasi. Italiaa ei puhunut vaikka oli siinä talossa montakymmentä vuotta perheineen asunut, mutta oppaamme kyllä, vaikka oli juuri sitä ruvennut opiskelemaan.
Siinä sitten jutuskeltiin ja riikinkukkoa ihasteltiin ja sitä tietä. Joka veisi meidät toiselle puolelle kukkulaa, sille oikealle puolelle.
Ja arvatkaapas vaan mikä jäi parhaiten mieleen Toscanasta ja joka on ollut suurin puheenaiheemme aina tavatessamme. Tietenkin tämä kolmentunnin kukkulakierros! Enkä usko että kukaan meistä olisi jättänyt sitä tekemättä mistään hinnasta, oli se vaan niin hauskaa!

Ja voitte vaan arvata mihin tiemme tuossa johtaa! Oluelle! Sen olimme ansainneet. Ja Umberton pizzeriaan oman kylämme laitamille. Olipahan ikimuistettava, ihanan hauska päivä!

Valkoinen pullo

Tänään aamulla aikaisin junassa Helsinkiin päin tuli mieleeni aika jolloin äitini meidän ollessa pieniä natiaisia lähti koko konkkaronkan kanssa junalla Hankasalmelle. Miettikää, ensin junalla Helsinkiin, siellä monen tunnin odotus pienien rasavillien kanssa (ne veljet) ja sieltä Jyväskylään, jossa en ole varma joutuiko myös vaihtamaan junaa Hankasalmen asemalle. Ja vielä taksikyyti Karankamäelle, jonne kymmenisen kilometriä, eikä siihen aikaa perille päässyt autolla, vaan loppumatka piti tarpoa polkua pitkin. On siinä ollut varmasti hermoja raastava matka.
Mutta tuosta matkasta en mitään muuta muista kuin sen junassa myytävän valkoisen pullon, jossa limsaa tai mehua oli! Sellainen kulmikas muovipullo, ehkä pehmeääkin muovia. Muistaako kukaaan sellaista nähneensä, juoneensa vai onko koko ihana nostalginen muisto valkoisesta pullosta harhaa vain?

Sanoja

Ihmeellisiä nuo sanat. Miten yhdellä sanalla voi sanoa pitkän lauseen yhdellä kielellä ja toisella kielellä sen sanomiseen tarvitaan lauseen mittainen ponnistus.
Kuten nyt esimerkiksi ruotsinkielinen sana sambo, joka on mielestäni loistava sana. Sana ihan henkii yhdessäoloa, raukeita iltoja tvn ääressä toinen toistansa tukien. Mutta suomeksi... sanopa se! Yhdessäelävä taikka veljeni ja veljen tyttöystävä, jotka asuvat yhdessä, mutta eivät ole naimisissa! (Menkää naimisiin! Olisi  paljon helpompi sanoa veljeni vaimo!!) Eli tuossa olisi jollekin sanasepolle oiva tehtävä, keksiä hyvä sana naimattomille yhdessäeläville. Yhtä hyvä kuin sambo!

Mutta toisaalta suomessa on ainakin yksi sana, joka ruotsinkielestä puuttuu! Tuliainen! Miettikääs miten ruottalainen sen sanoisi. Ei mitenkään, paitsi pitkällä lauseella että toinpas teille jotakin jostakin. Mutta! Eräs fiksu hankolainen rouva, kirjastostakin tuttu, käänsi sanan ruotsiksi ja siitähän tuli tietenkin tulian, monikossa tulianer! Siinä teille uusi sana sanakirjaan.

On myös sanoja jotka ovat kauniita, sulosointuja korvalle ja toisia ei niin kauniita... ´´Älä rääkkää sitä koiraa´´, sanoi isäni aikoinaan veljelleni. Johon veljeni ´´Émmä rääkkääkään!´´ Niinpä!

Kaappi

Hiljaa hyvä tulee, mutta kyllä täytyy sanoa että aika etanavauhtia  tuo huoneprojekti edistyy. Tilpehöörit ja kankaat ovat löytäneet paikkansa, roskat roskiksen, mutta paljon muuta en ole saanut aikaan!
Tänään tosin kaivoin vielä yhden kaapin kirjojen, paperipinojen ja kutomusten alta. Sekin täynnä turhaa tavaraa, enimmäkseen. Ja paikalleen saa jäädä, paljon muualle mahtuisikaan. Siinäpähän kaunistaa.

Kevät keikkuen tulevi

Tänään on niin kirkasta että ihan silmiä särkee. Mutta keväästä kyllä tietoakaan, niin kylmä viima aamulla oli kun töihin tulin, autolla kylläkin pääsin, mutta sormikkaat jätin kotiin, ihan niinkuin lapset, sanoi ystäväni, joten kyllä pakkanen puraisi!
Mutta vaatekauppaan esikevät tulee jo joulukuussa, ihan sama tuleeko taivaalta lunta, vettä vai pieniä kiviä. Värit muuttuvat heleämmiksi, pastellisävyinen värimaailma valtaa pikkuhiljaa tilaa hyllyistä ja tangoista. Mustat, harmaat, tummat talvivaatteet siirretään hiljalleen pienempään ja pienempään tilaan, aletankoihin.
Laitan tähän muutamia kevätvaatekuvia, ihanaa persikkaa, heleää harmaata, valkoista sen kaikissä sävyissä, rosaa, sinistä, lilaa. Ja ihan vähän mustaa.
Ja tämä on vasta alkua! Tervetuloa kevään värit! Ja kevätkin jossain vaiheessa. Vaikkakin vielä vähän keikkuen.

Mona ja varaani

Olimme viime talvena Thaimaassa ystäviemme kanssa, Koh Lantassa, tarkalleen ottaen. Ja kuten tiedätte, Thaimaassa on kuuma. Ja maaliskuussa vielä kuumempi! Joten varauduimme tähän ostamalla lentokoneesta muutaman viinipönikän iltojemme iloksi.
Asuimme aivan altaiden vieressä, joten kun altaalla auringon paahteessa tuli liian kuuma, menimme bungalowin  terassille virkistäytymään kylmällä viinillä. Aina silloin tällöin vain, ei siis joka tunti. Mutta yhtenä kauniina päivänä pohja tuli vastaan ja viimeiset viininlirut puserrettiin mukeihin.  Lähikaupasta saa viiden litran pöniköitä, tiesivät ystävämme kertoa, paikka kun oli jo heille tuttu.  Selvä. Mutta kuka tekee tuon rasittavan puolen kilometrin matkan kauppaan, keskipäivällä, sehän on melkein kuin Saharaa ylittäisi. Pienen neuvonpidon jälkeen Mona vastaan kaksi raavasta miestä, miehet voittivat, Mona sisuuntui ja lähti matkaan vesipullo kainalossa.
Ja tuli takaisin. Juosten. Posket punaisina ja hikeä valuen änkytti... tuolla tiellä oli sellainen iso... lisko! Siis varaani, sanoi miehensä. Ja se oli ihan hirveän iso ja silmät kiiluen tuli rapisten pusikosta, liekö nälkä ollut, änkytti Mona, joka yritti toipua tästä karmaisevasta tapaamisesta suuren, ilkeän varaaniparan kanssa, joka todennäköisesti oli auringonkangistama, jäykkä, hitaastilöntystelevä vanha herra tai rouva, eikä olisi saanut kiinni etanaakaan.
Siinä se sitten istui tuolilla ja puuskutti, vettä vähän sille annettiin vaivan palkaksi. Monalle siis. Mutta viinin toi perille ehjänä ja hyvissä voimissa. Ja nopeasti! Mahtoi ne muut asukkaat ja paikalliset ihmetellä suomitytön janon voimaa, joka pakotti tuollaiseen spurttiin  keskellä päivää.

Kyllä elämä on sitten välillä mukavaa!

Ja pian menemme Thaimaaseen

katsastamaan onko se varaaniparka toipunut kohtaamisesta hurjan viinipönikkää heiluttelevan käkkäräpään kanssa.

Keittiön kaappeja

Vähemmän tilaa veisi jos postimerkkejä keräis, tai perhosia, kolikoita, ilon hetkiä! Mutta kaappeja!
No joka tapauksessa keittiöönkin olen, en voi sanoa olemme koska minähän se niitä kotio raahaan, saanut tungettua kaksi irtokaappia, uunin molemmin puolin. Ja nämä kaapit eivät ole mitenkään hirveän käytännöllisiä, pieniä, kapeita hyllyjä täynnään. Joten niihin sullotaan kaikki se tarpeellinen tarpeeton, jolle ei löydy muualta paikkaa. Kuten esimerkiksi vanhoja posliinimaalauksessa maalattuja laattoja, joita ei raaski heittää pois, vaikka ei mitään taiteellisia aarteita olekaan tai vanhoja cd-levyjä, joita ei kuunaan päivänä enää kunntele. Siellä ne kaikki lojuu. Ja jouluksi pölyt pyyhitään. Jos edes.

Tämä ensimmäinen ja vanhempi keittiön piironki on ollut meillä kauan, siitä samaisesta antiikkiliikkeestä ostin kuin eteisen peilipiironginkin. Tästä meidän kaapista pidän ehkä kaikkein eniten. Sitä voisi melkein halata. Kaapinhalaaja. Siinäkin harrastus!

 

 

Tämän toisen kaapin ostin Vuorikadulta muutama vuosi sitten silloisesta antiikkiliikkeestä, joka on jo lopettanut aikaa sitten. Oli vaan pakko ostaa kun halvalla sai niinkuin Sulo Vilen. Ja kaappi mikä kaappi, pakko saada!! Ja keittiöön joutui. Tosin tuo luukku on kylläkin yleensä kiinni, muuten meillä olisi kyllä mustelmilla kylki tai kaksi.

Koristeiden alta paljastunut

Raivasin tämän kaapin kuvattavaksi joulukoristeiden alta. Mieheni poltti joulukuusen ja lätkäisi joulukoristeet tuon piirongin päälle,  joulutähden sekaan. Sekin muuten sai kenkää. Siis se kukka.
Ja tämä tapahtui kohta jo viikko sitten ja vieläkin ne koristeet hujan hajan levällään siinä piirongin päällä. Mutta katsokaas kun itse itseäni voin huijata mennen tullen ja nyt suureen huijaukseen riitti vain että päätin kuvata tuon kaapin. Joten sainpas senkin siivottua.
Tuosta kaapista en paljon osaa sanoa, ostin sen eräästä antiikkiliikkeestä kauan aikaa sitten, markka-aikaan. Eikä se mikään kallis varmaankaan ollut, muuten se ei meillä kököttäis.
Mutta tuohon eteistilaan se on kuin nakutettu ja siinä se on kaunistanut kotia ja toiminut föönaus, meikkaus, pukeutumis- ja muuten vain  ´´katsonpas peiliin´´ piironkina. Ja siinä pysyy.

Hulluna kaappeihin

 Ajattelin laittaa otsikoksi Kaappihulluus, mutta huomasin ajoissa sen todennäköisesti tarkoittavan jotain muuta, niinkuin kaappijuoppo, elikkä siis salaa hullu. Jota siis en ole, ja jos olen niin ihan julkisesti. Ainakin tämän jälkeen!
Mutta asiaan! Meillä on kaappeja, enkä tarkoita kiinteitä keittiönkaappeja saatikka vaatekomeroita, vaan vanhoja (ei antiikkisia, joten pitkäkyntiset ei kannata vaivautua) ja vähän uudempia piironkeja, kaappeja mitä lie. Ja niitä on joka huoneessa, monta. Jopa pienimpään, vanhaan lastenhuoneeseen, olemme tunkeneet kaksi.
Tiedostin tämän hulluuden hulluudeksi  kun minulle tarjottiin uutta kaappia, hikihän siinä tuli ja pakkohan sitä on mennä katsomaan ja sitä paitsi olen uudelle todennäköiselle tulokkaalle jo paikankin katsonut. Miksikäs tässä muutoin hulluna olen raatanut ja paikkoja siivoillut!

 Tämän kaapin on tehnyt mieheni mofa, siis äidinisä, Edvin Kallström. Oven sisäpuolella on signeeraus, ei vuosilukua, mutta tokihan siitä jo aikaa on.

Tässähän tämä tammikuu vierähtääkin kun kaapeista kuvia laittelen, kaappi kerrallaan. No ei niitä oikeasti niin montaa ole, mutta jokunen kuitenkin. Eli huomenna saan siis siivottua seuraavan että siitä kehtaa kuvan ottaa! Siivouksessa kaikki keinot ovat sallittuja!

Andy&mofa

Aina tulee hehkutettua tätä mummoutta ja kuinka ihanaa se on ja kuinka ylpeä onkaan mummi!
Andylläpäs on kuulkaas myös mofa, joka on varmasti yhtä ylpeä ja onnessaan kuin tämä mummikin, ei sitä vaan miehenä samalla tavalla kehuskele eikä asiasta jutustele joka käänteessä!
Mutta tässä on jouluinen kuva noista kahdesta kaveruksesta!

Operaatio huone tiedävielämikä

Niinpä! Masentavaa kuin mikä! Ja tuossa kohtaa inspiraatio loppui totaalisesti. Sain kankaat siirrettyä uuteen osoitteeseensa, mutta tuo loppu sälä. Helpointa olisi laittaa mustaan roskasäkkiin, mutta mitäs jos joskus vielä tarvitsisi tuota  vaaleanpunaista nauhaa tai tuota vanhaa ruostunutta nappia? Sen kun tietäis! No joka tapauksessa siivottava tuo sotku on... jonakin kauniina päivänä.
Mutta palkintona on kyllä ainakin yksi tyhjä kaappi, sen kun pölyiltä vielä putsaa ja kiillottaa niin oivan kaapin siitä saa!

Kankaita

Tänään olen tyhjentänyt kaapin täynnä kankaita. Niitä on nyt huoneen lattia ja pöydät täynnä. Punaisia, sinisiä, vihreitä, ruskeita, kauniisti pinoihin aseteltuina. Lattialla. Nyt ne pitäisi vielä siirtää toisen huoneen kaappiin joka ammottaa tyhjillään niitä odottaen. Mutta inspiraatio loppui kankaiden taittelun jälkeen ja varsinkin kaikkien niiden pussukoiden ja laatikoiden jälkeen, joita sieltä kaapista paljastui. Kauheasti ihmisellä turhaa tavaraa. Mutta täytyy sanoa että kankaat on kyllä kauniita.

Olen joskus vuosia sitten ommellut tilkkutöitä, nyt se on vain jäänyt. Ehkäpä vielä joskus...
Kaapista löytyi myös tällainen keskeneräinen tilkkutäkki, jonka olen ommellut pelkästään Marimekon kangastilkuista. Ei puutu kuin reunanlaitto niin olisi valmis, mutta tuolla se kaapin perukoilla on lojunut monen monta vuotta! Pitänee varmasti  viimeistellä se valmiiksi!

Ja melkein valmis piknikpeittokin kätköistä löytyi. Suorastaan voisi laittaa tavoitteeksi saada ne tänä vuonna vaolmiiksi!

Takuulla mureeta!

Tänään meillä syödään takuuvarmasti mureata lihaa, no sitä kassleria!
Sain tämän reseptin hyvältä ystävältä ja nyt oli aikaa kokeilla.
Kassler kääritään folioon uunipannulle ja laitetaan uuniin 10 tuntia 110 astetta. Liha on haarukalla syötävää, todella mureata. Lisäksi lohkoperunoita ja uunivihanneksia. Lihan kun laittaa yöksi uuniin niin aamulla on valmista, vaikka leivän päälle!

Jaahas

Jaahas, sanon vaan! Ei olisi kannattanut ruveta lukemaan noita sisustusblogeja! Riesaa vaan laiskalle! Yhtäkkiä pitää laiskana sunnuntai-iltana ruveta vaatekaappia siivoamaan, siis vaatekaappia, siitähän tulee kahta kauheempi sotku kun niitä lajittelee - komeroon, kirppikselle, kaatikselle! Ja kai sen komeron nyt tietenkin voisi siirtää tuonne isompaan huoneeseen, siellä olisi enemmän tilaa, 2 ikkunaa ja ihan oikia nunnauunikin. No sitten pitää tietenkin siirtää sänky perässä, kun kerran vaatekomerokin muuttaa, täytyyhän niiden samassa tilassa asua. Ja siinä on jo ihan kamalasti työtä! Kamalasti! Ja kantajat pitää hankkia! Ja ne kaikki kaapit ja sohva ja kirjat pitää kantaa pois sieltä isosta huoneesta pikkuhuoneeseen ja ostaa uusia lamppuja ja ehkä mattokin. Ja verhot. Ja sälekaihtimet että pilkkopimeessä saa nukkua.
Hohhoijaa. Olin jo totutellut elämään joutilaisuuden kuplassa, mutta nyt siihen on tullut pieni särö, kirotut sisustajat! Ja nyt on sisustuksen siemen istutettu tuonne takaraivoon ja pelkään pahoin että paluuta ei enää ole, tuo komeron siivous oli vasta alkua.
Nyt menen kuitenkin nukkumaan ja toivon että yön aikana tämä kohtaus menee ohitse ja pääsen takaisin lötköttelyelämääni keittiön sohvalle!

Tässä vielä kuva tuosta kaapista joka ei tiedä missä sen paikka on! 

Gospel

Syksyllä, vielä sairaslomalla ollessani, päätin aloittaa uuden harrastuksen, kun ei tuo jalkakulta oikein vielä jumppa- eikä lenkkeilykunnossa ollut, eikä sen puoleen ole vieläkään. Mutta kuitenkin. Siispä päätin mennä mukaan laulamaan gospelkuoroon. Kaksi ystävääni ovat laulaneet siinä aikojen alusta asti, eli noin neljä vuotta, joten kynnys lähteä mukaan oli pienempi.
Jännittävää. Varsinkin se ensimmäinen kerta kun yritin vain pysyä toisten mukana ja avata suutani oikeaan aikaan! Välillä kuiskuttelin ystävälleni että mitäs me nyt oltiinkaan. Alttoja!
Mutta opinpas oman stemmani jouluun mennessä ystävieni avustuksella ja pääsin mukaan kirkkoon tunnelmalliseen joulukonserttiin!
Nyt vain innolla odotan että harjoitukset taas alkavat keskiviikkoisin Seurakuntatalolla. Ja kaikki laulamisesta innostuneet rohkeasti vain mukaan iloiseen joukkoomme!

Raidallinen pyyhe

Muutama vuosi sitten kävimme ystäväpariskunnan kanssa Thaimaassa, Krabissa tarkalleen ottaen.
Joka aamu lähdimme sitten käristämään itseämme pitkähäntäveneillä lähirannoille, joihin tosiaan piti veneellä mennä vaikka lähellä olivatkin. Ja iltapäivällä takaisin. Ja matka rannalta hotellille oli kuuma kymmenminuuttinen, korkeintaan, joten hikihän siinä jo tuli. Joten eikun altaalle polskuttelemaan.
Allasalueella oli pieni muurintynkä jossa oli pyyhkeitä pinossa allasuimareita varten. Ja sellaisen sitten nappasin, viimeisen. Ystävättäreni sitten nappasi pyyhkeen toisesta pinosta, liekö edes pino ollutkaan.
Siinä sitten nautimme auringonpaisteesta Singhaa siemaillen ja jutustellen niitä näitä rantapyyhkeet ympärillämme solmittuina, minulla yksivärinen ja ystävättärelläni epämääräisen ruudullinen, vähän niukempi.
Yhtäkkiä ystävättäreni, joka ei todellakaan ole niitä maan hiljaisia, meni aivan hiljaiseksi, pienet punaiset häpeänpunat poskillaan ja tokaisi hiljaa kuiskaten: ´´Mä luulen että mä otin niiden keittiöpyyhkeen!``
En ole varmaan eläessäni nauranut niin paljon ja vieläkin tuo muisto saa naurunystyrät väpättämään, ajatella siellä ne thaimaalaiset poika ja tyttö istuivat muurin vieressä kuivaten haarukoita ja veitsiä ja kohteliaasti kumartaen antoivat ystävni ottaa pyyhkeensä.
Mutta aika vikkelästi tuo ystäväni sai sen pyyhkeen vaihdettua oikeanlaiseen, tosin en ikinä kylläkään katsonut keneltä se sen vei!!

Puistola

Ollessani hyvin hyvin pieni, asuessamme vielä Sonkilla, kävimme kyläilemässä useasti tuttavaperheen luona Puistolassa.  He asuivat muistaakseni talon toista puolta, suuria huoneita ja paljon ikkunoita. Ja valoa. Paljon en itse huoneista enkä talosta muista, mutta se erityinen tunnelma vieläkin läikähtää rinnassa kun sitä muistelen ja kun siitä ohi ajelen. Olisi tosi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa ja seurailla kuka siellä nykyään asuu ja minkälainen talo tänään on.

Puistolahan ei enää ole Puistola, varmaan enää aikoihin ollut. Mutta samannäköinen edelleen ulkoapäin kuin silloinkin ja siellä se Appelgrenintiellä komeana nököttää.

Onnea Andy 1 vuotta

Tasan  vuosi sitten saimme mieheni kanssa maailman parhaan uudenvuodenlahjan - lapsenlapsen. Tyttäremme synnytti pienen tummahiuksisen, nappisilmäisen pojanpulleron. Andyn.

Ihana, ihana Andy, mummin ja mofan kullannuppu. Tietenkin maailman suloisin ja järkevin pieni miehenalku! Ja onneksemme olemme saaneet viikoittain seurata pikkumiehen kasvamista ja kehittymistä kun melkein kulman takana asuvat.

Mummi, isoäiti, mommo... ylpeänä ja ikionnellisena otin vastaan tuon tittelin! Ja nyt on vuosi kulunut, jännityksellä ja ilolla seuraamme tulevaa vuotta ja kaikkea mitä tuo pieni ihmisenalku keksii ja oppii.

Paljon Onnea Andy 1 vuotispäivänäsi!