Hyvää Uutta Vuotta

On ollut mieleniintoinen vuosi. Täynnä iloa, naurua, juhlia, häitä, ihania matkoja ystävien kanssa, tulevaisuuden suunnittelua, perheen kanssa vietettyjä hetkiä ja työtä. Työtä, jossa viihdyn ja johon on aivan ihana aamuisin mennä. Työtovereita, joista on vuosien mittaan tullut ystäviä ja joiden kanssa on hyvä aloittaa päivä aamukahvilla ja joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut ja työn raskaat huolet ja nauraa räkättää puolikkaan pullan ja kahvikupin äärellä.
Vuosi on ollut myös työntäyteinen. Muutto uusiin tiloihin juuri ennen joulua aiheutti pienoisen stressinpoikasen, isäntä joutui muiden töidensä ohella rakentelemaan sitä sun tätä, poika ja koko suku ja ystävät joutuivat töihin. Mutta hyvin siitä selvisimme ja joulunkin ehdimme laittaa. Tosin joulupäivänä aurinkoryökäle paljasti pölypallerot piirongin pinnoilta, joten pieni arkinen aherrus oli paikallaan, mutta mitäpä tuosta.
Toivotankin teille kaikille, yhdessä ja erikseen, Hyvää Uutta Vuotta 2015. Toivottavasti siitä tulee iloinen ja onnellinen, elämäniloinen ja valoisa. Yrittäjänä toivon myös vilkasta liikehdintää Vuorikadulle ja kaikkiin ihanan Hankomme liikkeisiin. Jotta kaikki kauppiaat voisivat olla ja elää, ilman ahdistusta ja huolta huomisesta. Jotta meillä kaikilla olisi vastaisuudessakin ihana kauppakatumme pikkuisine kivijalkaliikkeineen.
Hyvät asiakkaat, perhe, ystävät ja sukulaiset! Kiitos tästä vuodesta!

Valinnan vaikeus

Ajattelin siirtyä tietokoneen äärestä keittiön sohvalle filtin alle kynttilöiden loisteeseen, mutta venyttelenkin tätä aikaa vähän vielä tässä koneen ääressä, koska isäntä tuli sisälle ja jätän sen ihan rauhassa kuorimaan perunoita, ei kannata häiritä tärkeän työn tekijää.
Sain vihdoin ja viimein luettua Vargaksen uusimman. Joulukuussa työ ja kaiken maailman jouluhössötykset häiritsivät lukemista ja kirjan lukeminen venyi ja venyi melkein niin pitkäksi etten enää muistanut kuka oli poliisi, epäilty tai poliisin kaveri. Mutta muuten ihan hyvä kirja. Nyt siis ajattelin aloittaa tänään uuden kirjan ja katsastin kirjakaapin ja sieltähän löytyi hirmuinen pino lukemattomia kirjoja. Sisko on niitä Hankoon raahannut ja osan olen kyllä itsekin ostanut. Nyt tuli suorastaan valinnan vaikeus. Ennen vanhaan, siis silloin kuin kaikki oli paremmin, tyhjä kirjahylly oli kauhistuksen kauhistus. Pahin painajainen oli jos ei ollut yhtään lukematonta kirjaa. Pelkästään se tietoisuus oli ahdistava. Tosin siinä tapauksessa otin jonkin vanhan, hyväksi todetun kirjan ja luin uudelleen.
Mutta nyt! Mitä on tapahtunut! Kirjakaappi pullottaa lukemattomia kirjoja, niitä on suorastaan ihmisen korkuinen pino. Ja jos tätä samaa vauhtia luen kuin nyt niin noiden lukemiseen menee  monta vuotta. Täytyy siis tehdä jotain asialle. Keskittymiskyky ja mielenrauha takaisin, kiitos!

Ja noista olisi nyt sitten jokin valittava ja ryhdyttävä toimeen. Ja eikös jo mainoksessakin toitotettu että lukeminen kannattaa aina!

Laululintunen

Tässä aattona tai joulupäivänä laulaa lurittelin lasten tullessa kotiin tai siis kylään ja keittiöön. Tyttäreni, totuuden torvi ja suorasanainen, tokaisi että ´´mä en voi ymmärtää kuinka sä oot voinut päästä siihen kuoroon laulamaan, kun sä et edes osaa laulaa!´´ Hah! Ensinnäkin selitin, että ei sinne ollut pääsykoelaulua, jolloin tietenkin nyökkäilivät, että just just, ilmankos. Ja toisekseen, selitin, että jos OSAISIN laulaa, siis laulaa kunnolla, niin en kokkailisi teille täällä keittiössä Saarioisten eineksistä jouluruokaa VAAN olisin varmasti maailmankiertueella ja söisin kaviaaria jossain hulppeassa hotellissa, jossa baaripoika kaataisi suuhuni kostukkeeksi shamppakaljaa ja raha vaan virtaisi pankkitililleni. Mutta ne, jotka eivät osaa laulaa maailmanlaajuisesti niin PÄÄSEVÄT kuoroon laulamaan, joka sekin on onni ja ilo. Vaikka se rahavirta sinne pankkitilille kyllä kelpaisi, kieltämättä! Joten lahjattomana pääsin gospelkuoroon ja kiitos siitä, sillä se on aivan ihanaa!
Mutta yksi asia kyllä vieläkin vähän harmittaa! Silloin aikoinani kun minulla oli leluliike ja silloin aikoinaan kun  Hangonlehti vielä haastatteli kauppiaita ja kirjoitteli niistä rivisen, olisin niiiiin halunnut osata laulaa! Ja ihan vain sen takia että otsikosta olisi tullut niin kaunis... Laulava Lelukauppias. Sen sijaan useimmiten otsikko oli siihen aikaan Murto Lelukaupassa, Lelukaupan ikkuna rikottu, Murtomiehet veivät radio-ohjattavia. Just just. Mutta saivatpahan pitkäkyntisetkin hetkittäisen ilon, toivon mukaan!

Somewhere in my youth or childhood...

Ja taas ollaan yhden joulun vanhempia. Ja taas joulu hujahti ohi liian nopeasti. Ja taas tuli syötyä liian paljon.
Mutta mikä ihana joulu tuo olikaan. Lapset, vävy, fammo, fafa, isäntä ja lapsenlapsi ympärillä. Pieni tonttupoika, joka kahden avatun paketin jälkeen huomasi että hei, hirveä kasa paketteja ja kaikki hänelle? Silmät säihkyen avasi omiaan ja jakoi kunnon tontun lailla lahjoja meille muillekin. Mutta kun ensimmäisestä paketista kuoriutui kuorma-auto täynnä pieniä rusinapaketteja niin silloin tälle hyvin ruokaa syövälle tontulle tuli pienoinen valinnan vaikeus, avatako ja jakaako lisää paketteja vai syödäkö noita maukkaita rusinoita. No, rusinat voitti, joten pidimme luovan tauon ja keitimme kahvia.
Muutenkin joulupukki oli erityisen kiltti tänä vuonna. Jo pikkujoululahjaksi sain ihanan käsilaukun, Sulokkaan, joita valmistaa käsityönä Sini Tanninen, Savonlinnasta. Jouluna tämä Sulokas-perhe kasvoi kahdella mallilla, joten nyt alkaa olla jo valinnan vaikeus. Aivan ihania nahalta tuoksuvia  laukkuja, takuuvarmaa käsityötä.
Ulkona oli eilen ja niin tänäänkin aivan ihana ilma, mutta en ole pistänyt nenääni ulos, eilen en ehtinyt, erä sukulaisia ja lapset tulivat syömään ja viettämään iltaa ja tänään en ole viitsinyt. On niin ihanaa vaan olla ja lukea ja syödä suklaata! Ja odottaa siskoa kahville. Ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Sillä huomenna alkaa taas arki työn merkeissä (onneksi!) ja tulevalla viikolla kahdet syntymäpäivät!

Kiitos Joulupukki ja kiitos perheelleni ja sukulaisille tästä ihanasta joulusta ja lopetankin tuon otsikon laulunsanoin...

... I must have done something good!

Tässä muutama kuva noista ihanista Sulokkaista, omani ovat kaikki mustia, mutta mallit samoja! Ihailkaa!

Oi kuusipuu

Tänä vuonna meidän kuusen on alustavasti koristellut pian 2 vuotias lapsenlapsemme, Andy. Tänä vuonna kuusi on hieman vino, poikani tulee saamaan hepulin nähdessään sen, hänellä on jonkinsorttinen vinofobia. Tänä vuonna myös kuusenkoristeet tulevat olemaan alhaalla, hyvin alhaalla. Suorastaan 2 vuotiaan tasolla. Ja muutamassa oksassa saattaa roikkua 4 koristetta sulassa sovussa. Kauniisti. Toiset silkkinarussa  ja toiset valkoisessa villalangassa roikkuen. Ja vain muutama lasipallo hajosi. Toisen pudotti pieni mies, hänelle suotakoon anteeksi, mutta toisen uudenuutukaisen koristeen isäntä tumpelosormi pudotti lattialle ja taas oli imurilla asiaa.
Mutta kuusesta tuli hieno. Ehkä siihen huomenna vielä lisäilen ne lasipallot ja saatan jonkin koristeen paikan muuttaa, mutta muuten jätän sen sellaiseksi. Ja millä innolla tuo kaksivuotias sitä koristeli ja todella kauan kiinnostus säilyi. Ja niinkuin isäntä asian ilmaisi: Paras kuusenkoristelu pitkään aikaan. (Ei muuten ole kylläkään koristellut kuusta pitkään aikaan, noin niinkuin 10-20 vuoteen).
Meillä oli ihana, ikimuistettava ilta lapsenlapsen seurassa, aivan parasta!

Retroliina

Tänään tuli niin huono elokuva tvstä, että rupesin siivoamaan. Siinä vaiheessa kun elokuvan naapuri toi jouluvaloilla kyllästetyn talon pihaan lehmiä ja kameleita niin tämä rouva lähti. Sinne meni sekin nautinnollinen levähdystauko ja laiskatuokio. Joten päätin siivota vessan kaapin, jatkoin kodinhoitohuoneeseen ja olen itsekin aivan ällikällä lyöty että sain tuollaisen uroteon aikaiseksi, melkein keskellä yötä. Ihmeiden aika ei ole ohi. Ehkä tästä vielä aito, oikea kakun ja puhdistusaineen tuoksuinen joulu kehkeytyy!
Mutta eilen kun eksyin olohuoneeseen, tai en eksynyt vaan ajattelin antaa joulutähdelle vettä niin huomasin pienellä ovaalinmuotoisella, isännän tekemällä pöydällä pöytäliinapaketin. Ja hintakin oli aika mojova 98,-! Joululiinasta! Kunnes tajusin, että tuo täytyy olla fammon kätköistä, markka-ajalta. Aivan uusi ja käyttämätön. Ja tonttuja. No ei ikinä, ajattelin, ei meillä ole ennenkään ollut tonttupöytäliinoja. Enkä sitä paitsi halua edes peitellä isännän nikkaroimia hienoja pöytiä isoilla pöytäliinoilla. No olihan sitä liinaa kuitenkin pakko kokeilla, värit kun olivat juuri oikeanlaiset meille ja tuohon ovaalinmuotoiseen pöytään liina oli, ihme kyllä, aivan sopiva. Sitä sitten aikani siinä katsellessa tuumin että mikä ettei, voihan se tuossa tämän joulun olla ja ehkä Andystä on hauskaa katsella tonttuja. Vielä kun se joku sen silittäisi!

Stressi?

Ihan vähän vain alkaa joulu painaa päälle, vaikka päätin etten stressaa. Mutta kuitenkin! Ja en todellakaan stressaa siivoamattomista kaapeista, sotkuisista laatikoista, sillä en todellakaan ole niitä puunannut jouluksi, jos koskaan. Tai en ainakaan niin usein. Mutta silti haluaisi joulun ja varsinkin tämän joulunalusajan olevan kiireetöntä, nautinnollista aikaa. Aikaa kuunnella joululevyjä, lukea hyvää kirjaa ja siemailla kuumaa glögiä. Mutta en ole yhtenäkään vuotena onnistunut saamaan tuollaista seesteistä aikaa, en edes seesteistä puolipäiväistä. Eli jääköön vielä haaveeksi.
Tänään oli gospelharjoitukset, perjantaina konsertti. Lauantaina ja sunnuntaina töissä. Ja ajattelin tuossa välissä muutaman kakunkin vielä leipoa, omaksi ilokseni. Töissäkään ei varsinaisesti ole vuoden hiljaisinta aikaa ja vanha outletkin pitäisi tyhjentää, siis viimeistä murua myöten tyhjentää, viikonloppuna. Hohhoijaa. Miten ihminen onnistuukin keräämään itselleen näin paljon työtä ja touhua ennen joulua.
No niin, nyt on valitukset valitettu ja heti sydän keveni. Ihanaa kuitenkin mennä huomenna töihin uuteen, avaraan liikkeeseeni. Ihanaa voida illalla leipoa hyväntuoksuisia kakkuja ja ilahduttaa niillä myös velipoikaa. Ja seesteisiä, rauhallisia iltoja voin viettää sitten eläkepäivinä niin paljon kuin lystään! Sikälimikäli pääsen eläkkeelle! Mutta se onkin sitten sen ajan murhe!
Laitanpas tässä kuvan isännän nikkaroimasta uudesta rekistä (niitä on itseasiassa kaksi). Hieno, vai? Ja samalla näette uusia esikevätvärejä.
Niin ja tervetuloa kaikki perjantaina kirkkoon kuuntelemaan South Point Gospelkuoroa ja laulamaan kauneimpia joululauluja.

Kiitos ja kumarrus

Valmis! Kun kaksi viikkoa sitten aloitimme remontoimaan uutta liiketilaa Vuorikadun toisella puolen, sillä paremmalla puolella, sanovat tietenkin sen puolen kauppiaat, en ikinä uskonut kuinka paljon työtä siinä olisi. Itse tavaroiden kantohan ei ole mitään, senkun vain kantaa. Mutta että niille tavaroille olisi hyllyt, tangot sun muut telineet. Että olisi siistit seinät, kunnon tukevat hyllyt, sovituskopit verhoineen, lamput, spotit, peilit, nupit, napit ja nippelit. Kaikki paikoillaan. Isäni maalasi ja ahersi päivät pitkät seinien kimpussa, samoin teki poikani aina kun töiltään ehti. Isäntä rakenteli hyllyjä, telineitä, laittoi seinäpaneeleita ja kirosi huoneiston seinät alimpaan jorpakkoon. Mikään ei niissä tahtonut pysyä ilman metrin mittaisia ruuvimutterinauloja tai mitä lienevät nuo terävät seinään uppoavat rautapiikit. Mutta siellä ovat nyt ja varmasti pysyvät.
Välillä tuli uskon puute. Kuka hullu alkaa remontoimaan ja muuttamaan juuri joulun kynnyksellä. Juuri kun pitäisi ruveta siivoilemaan nurkkia, leipoa leipäsiä, kuunnella glögiä siemaillen joulumusiikkia ja rauhoittua nauttimaan hämärästä. Aina pitää elämä tehdä kiireiseksi, vaikka väkisin.
Mutta onneksi oli suku, ystävät ja perhe. Ilman heitä koko muutosta ei olisi tullut mitään. Kaikki auttoivat omalla tavallaan, kaikki kantoivat kortensa kekoon. Ja niinpä koko muutosta ja remontoinnista jäi hyvä muisto. Vielä on pientä korjattavaa, rakenneltavaa, lamppujen hankintaa, mutta pääpiirteittäin liike on valmis. Ja ajatelkaas, eilen yhtäkkiä ymmärsin että hei, mähän saan oikeasti työskennellä tuossa ihanassa tilassa! Kipitellä tuolla pehmoisella puulattialla ja narisuttaa noita ihania rappusia kellariin. Kellariin, jossa varastotilan lisäksi on iso huone, jossa ei ole kertakaikkiaan mitään! Tyhjyyttään ammottavat konttorihyllyt ja kirjoituspöytä. Mikä ihana näky!
Tulen kyllä viihtymään tuossa uudessa osoitteessa kadun varjoisella puolella. Joten tervetuloa kurkistamaan miltä uusi liikkeeni näyttää ja katsomaan hienoja telineitä joita isäntä väkertää. Yksi tuli jo paikalleen toinen tulevalla viikolla.
Ja kiitos vielä kerran remonttiväki, ystävät, sukulaiset ja kaikki muutkin, jotka hengessä olitte mukana.

Työntäyteistä

Ihan mukavasti on mennyt nämä kaksi joulukuista vapaapäivää, ei käynyt aika yhtään pitkäksi. Heti jo aamusta eilen menimme remonttikohteeseen vääntämään hyllyjä paikoilleen, maalaamaan viimeisiä laudanpätkiä ja seinäkoloja. Siis poika maalasi ja isäntä väänsi, minä se vaan nyökyttelin että hyvä tulee. Ja ihan hyvä tulee, pienellä budjetilla, nopealla aikataululla. Jouluksi kotiin. Tai kauppaan. No, toinen koti tuo lienee.
No siinä sitten ulkona pyöriessä huomasin että kuinkas kultakauppiaskin heiluu kaupassansa, kaikki valot palavat. Oli sitten ihan pakko mennä kurkkimaan ja kysymään josko hän oli erehtynyt päivästä. Mutta ei, siellä herra kultakauppias vaihteli järjestystä ja laitteli uusia vitriinejä paikoilleen. Sinä ainoana ylimääräisenä vapaapäivänään. Mutta hienolta näytti, käykäähän kurkkimassa!
Tänään jatkoimme aamutuimaan eilisestä juhlinnasta huolimatta. Olimme näet meidän ystäväporukkamme perinteisissä itsenäisyyspäivän juhlissa. Ja muutaman kuohuviinin (ja snapsin, ja konjamiinin, no okei ja oluen) juotuaan ihminen ei ole välttämättä aamulla täydessä terässään. Mutta sisukkaasti pukersimme ja saimme kaupan näyttämään jo hieman enemmän tulevalta kaupalta. Ja toivon mukaan tämän viikon lopussa tai viimeistään ensi viikon maanantaina saan avattua. Huh. Sanon minä. Ja huh huh sanoo isäntä ja huokaisee helpotuksesta. Vähäksi aikaa. Sillä jonkin verran hyllyjen ja rekkien rakentamista jää vielä myöhemmäksikin.
Ja nyt pitäisi vielä tyhjentää kaksi viikkoa sitten kirjoilla täyttämäni kaappi. Ei työ tekemällä lopu.
Mutta menkää te muut nukkumaan, minä rupean kantelemaan kirjoja. Ja taidan joulun jälkeen lopettaa Manukahunajan syönnin. Kolmen purkin jälkeen olo on melkein kuin duracellpupulla.

Maalari maalaa

Sunnuntaina aloitettiin remontti uudessa, tulevassa liikkeessäni. Maalit, pensselit, sudit, suojapaperit, maalausteipit, porakoneet sun muut vehkeet ja vempeleet roudattiin paikalle ja urakka alkoi. Isäntä aloitti hajoitustekniikalla ja purki yhden seinärakennelmajämän. Minä aloitin ahkerana suojaamaan listoja paperilla ennen maalausurakkaa. Ja vips. Yhtäkkiä oli isäni oven takana maalaamaan kuulemma tulossa ja maalarin ammattini vaihtuikin siivoojaksi. Siellä ne molemmat miehet suti parin tunnin ajan ja puhdasta tuli. Se kävi yllättävän nopeasti. No ei nyt sentäs valmista.
Tänään sitten aamutuimaan jo menin paikalle aloittamaan ja isäni tuli taas maalaamaan ja hänen mennessä syömään poikani tuli jatkamaan. Huh huh kun on raskasta tämä remontoiminen.
Mutta paljon on vielä tekemättä. Monta listaa petsaamatta, monta hyllyä rakentamatta, puhumattakaan kaikista pienistä yksityiskohdista joita pitää hankkia ja tehdä ja suunnitella.
Mutta ennen joulua kyllä avaan, vaikkakin venyy varmasti pitkälle ensi viikkoon. Työtä tehdään päivät, illat ja ajatustyötä vielä myöhään yölle, mutta kyllä se siitä. Apujoukkoja on onneksi olemassa, siunatut ystävät ja sukulaiset!
Ja sittenhän jää vain enää jäljelle itse muutto. Hah, sehän on vasta ehkä kuudes muuttoni tässä kaupungissa ja joka kerran olen sanonut että tämä on viimeinen. Mutta nyt tarkoitan myös sitä. Joten rutiinilla menee.
Mukavaa, leppoisaa viikkoa teille kaikille muille!

 Ja Ps. tänään jopa maalasin 5 listaa, mutta asuni oli hieman arkisempi kuin tuon kaunottaren tuossa kuvassa.

Jouluksi?

Nyt olisi voinut kirjoittaa joulukortit valmiiksi, leipoa pakastimeen, suunnitella ne vähät joululahjat mitä nyt lapsille ja lapsenlapsella hankitaan (miten niin vähät?). Mutta ei, pää on aivan tyhjä, olkapäät jumissa ja ajatus ei kulje. Ihan kuin olisi tyhjiössä. Kaikki kysyy koska muutat, mutta enpäs tuotakaan tiedä. Hermot vaan kiristyy kun ei mitään saa aikaiseksi. Kun ei ole vielä voinut aloittaa ja joulu senkus lähestyy. Hohhoijaa. Ja kokemuksesta tiedän, että kaikki mitä on suunnitellut menee uusiksi kuitenkin kun aloitamme pienimuotoisen rempan uudessa kohteessa. Ei siellä nyt paljon tarvitse, mutta pinnat pitää putsata, reiät tilkitä ja sitä sun tätä hankkia ja rakentaa. Joten ei mitään paniikkia. Jouluun on vielä neljä viikkoa ja sitä ennen ehtii hyvin. Ainainen optimisti. No ainakin yritämme ja sunnuntaina pääsemme vihdoin aloittamaan maalaamisen ja suunnittelun. Joten ne joulukortit kirjoitetaan sitten siinä tohinassa, samoin kuin kaikki muukin jouluun liittyvä.
Mutta yksi asia on tehty, ainakin nyt pikkujouluksi. Kun keskiviikkona tulin töistä kotiin niin katsoin kummissani ulkorappusilla makaavaa mattokasaa. Kaikki matot ulkona. Isäntä? Ei, ei, sillä on muuta, ei varmaankaan. Sisälle kun pääsin niin suureksi hämmästyksekseni koko talo oli siivottu. Siis koko talo, vessaa myöten. Kaikki vaatteet viikattu kodinhoitohuoneesta, lavuaarit puunattu, lattiat kiilsivät, kaikki irtotavarat loistivat poissaolollaan. Tytär, tuo pelastava enkeli, oli käynyt meillä siivoamassa! Toki totuuden nimessä täytyy sanoa että oli ajatellut kääntyä takaisin ovelta nähdessään huushollin, mutta oli nyt kuitenkin sisukkaasti aloittanut. Jihuu! Sanon minä.
Pikkujoulu saa tulla. Ja toivotankin hyvää sellaista kaikella kansalle, paljon kinkkua ja joulutorttuja!

Siivouksen sietämätön keveys

Tänään heräsin tarmoa täynnä. Nyt siivotaan ja laitetaan jo vähän pikkujoulua valmiiksi, koska saattapi olla että en ensi viikolla ehdi enää ajatella mokomaa. No, pyykit koneeseen, kodinhoitohuoneen raivausta, vähän vain, jos kaikki raivais niin silmiin sattuis kaakeleiden säihke. Ei, vähän vain, tytär sainoisi fuskaten, mutta itse totean että maltilla. Joten kasoja jäi juuri sopivasti, eikä tarvinnut kaakeleita puunata, kun pintaa ei vielä niin paljon näkynyt. Hyvä. Ja siinä samassa huomasin auringon paisteen esiin tuomat kurajuovat olohuoneen ikkunoissa, joten kävinpä ne ikkunatkin pesaisemassa ulkopuolelta, mutta tietenkin vain ne joihin aurinko paistoi. Ei ne muut likaisia olleet. Ja, hurraa hurraa, ompelin kaksi verhoa olohuoneeseen. Kaksi muuta ompelin kolme viikkoa sitten, mutta jostain syystä en silloin ehtinyt ommella kaikkia neljää. No nyt nekin ovat paikallaan! Todella tyytyväinen olo. Ja heiluinpas vielä rätin kanssa ja sain pölyjäkin pyyhittyä, muutaman kaapin päältä. Otan ne loput kaapit sitten vaikka ensi kuussa.
Sitten onneksi tyttäreni soitti ja ilmoitti että Andy tulee meille hetkiseksi leikkimään; johan tuota tulikin siivottua. Ja sitäpaitsi Muumikirjalukuhetki oli paikallaan. On se sen verran raskasta tuo siivous. Jatkan sitä sitten taas kun inspiraatio iskee seuraavan kerran. Nyt otan hyvän kirjan ja menen soffalle pötköttelemään ja lukemaan ja saatanpa vielä keittää sumput ja syödä puolikkaan pullan, joka aamusta jäi. Ei hullumpi siivouspäivä. Vähän kyllä väsyttää!

Muutto

Koskaan ikinä enää en muuta, olen kaikille kuuluttanut kun valittelevat liian pientä ja ahdasta kauppaani! Ei, ei, ei. Nythän mulla on oma lukaali, pankin kanssa yhteisomistuksessa. Ei tulisi edes mieleeni. Ja perhe ehti jo huokaista helpotuksesta. Vihdoinkin tuo asettui aloilleen.
Kunnes mieli muuttui. Siihen ei tarvittu kuin pienen pieni vihjaus, että etkö sä Seija vois muuttaa siihen Ulla-dressin paikalle? No, en tietenkään voi! Mitä ne oikein kuvittelee. Mutta yhtäkkiä tuo ajatus valtasi suuremman ja suuremman tilan ajatuksista ja yhtäkkiä ollan nyt taas tässä tilanteessa. Muutto edessä. Ja vielä kahden kaupan muutto. Viimeinenkin järjen hiven on luultavasti kadonnut taivaan tuuliin, mutta ei mua ennenkään viisaaksi ole haukuttu. Joten hypätään taas! Hohhoijaa.
Hiljalleen muuttopäivän lähestyessä alan ymmärtämään tuon kaiken suureuden ja työmäärän, mutta onhan yrittäjällä yöt ja niillä kun päiviä jatkaa niin eiköhän jotain liikettä saada aikaan. Ja  muuton jälkeen nähdään onko enää tervehtiviä sukulaisia ja ystäviä. Tai perhettä!
Mutta niinhän ne sanoo että hiljaa hyvä tulee, eikä tuosta kannata etukäteen stressiä ottaa.
Mietitään sitä sitten huomenna!

Naapurin kakarat

Ei me mitään kauhukakaroita oltu. Ehei. Villejä, eloisia, elämäniloisia suuren perheen lapsia. Niitä me oltiin. Naapurin kakaroita. Neljä villiä poikaa, kaksi kilttiä tyttöä, kaksi ruskeasilmäistä, muut viheriäisiä tai sinisilmiäisiä. Kaikki Ainin ja Erkin kullanmurusia. Trip, trap, trull. Kymmenessä vuodessa kuusi herranterttua. Kuusi uudenuutukaista veronmaksajaa, suvunjatkajaa ja elämäniloa.

Tosin elämänilo on ollut hyvin kaukana hyvin monta kertaa, kun on paimentanut kuutta villiä vekaraa. Siinä ohessa käynyt töissä, sekä äiti että isä. Yrittänyt saada vaatetta päälle koko katraalle ja ruokaa pöytään, maksellut siinä sivussa aravalainaa, kattoa lastensa pään päälle. Ei me köyhiä oltu, mutta ei rikkaitakaan. Rahaa oli juuri sen verran kun sitä meni, mitään ei jäänyt viivan alle. Välillä oli huonompia aikoja, mutta enpä tuota muista ikinä mistään jääneeni paitsi.

Rakkautta oli juuri niin paljon kuin sitä ennätimme ottamaan, siinä vilinässä, juuri niin paljon kuin väsyneet vanhempamme sitä jaksoi vat antaa, siinä vilinässä. Voitte vain kuvitella sitä jalkojen töminää, papatusta, kiukuttelua, riitelyä, naurua, iloa, ovien paukuttelua, pyykkivuoresta puhumattakaan. Ei hiljaista hetkeä. Ei myöskään tylsää hetkeä. Eikä todellakaan yksinäistä hetkeä. Aina oli joku kotosalla, aina joku jonka kanssa, jos ei muuta, niin riidellä. Ja kaiken lisäksi meillä oli sellainen ihmeellinen koti, että sinne sai tulla kaikki ne naapurien herrantertutkin. Itse asiassa monen korttelin kaikki lapset juoksivat meillä, olivat meillä yökylässä, leikkimässä, syömässä. Koko ajan. Joten kuuden lapsen katras muuttui päiväsaikaan melkeinpä lastentarhaksi. Ainin ja Erkin avoimien ovien talo!

Tuossa jo vuosia sitten ollessani vanhempieni kanssa kesäaikaan kiertelemässä Hangon kapakoita ihmettelin, että mitenkäs tuo meidän äiti voi tuntea noin paljon nuoria. Aina sen ympärillä hyöri jos jonkinlaista nuorta, poikia enimmäkseen. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen niin tottakai avoimien ovien mamma kaikki nuorensa tunsi ja nuoret tunsivat mamman, vielä aikuisenakin. Ja tykkäsivät. Niinkuin mekin, lapsensa. Mutta valitettavasti menetimme äitimme hänen sairastuttuaan syöpään kahdeksisen vuotta sitten.

Tyttö, poika, tyttö, poika, siihen sitten säännönmukaisuus loppuikin ja rikkoutui kahdella pojalla peräjälkeen. Meidän pojat - uskomattoman ehtiväisiä, varsinkin vanhin, isä-Erkin kopio, tumma nappisilmä; ajoi rekkaa päin, hyppi lasinsirpaleille, putosi puusta, karkasi kun silmä vältti, kuhiainen, niinkuin setämme häntä kutsui. Muut kolme valkotukkaisia Pihapolun pellavapäitä. Kaikki yhtä vilkkaita vilperttejä. Aina menossa. Aina pahanteossa. Kiipeilivät puihin, riitelivät, repivät vaatteensa, kiusasivat siskojansa, näpistivät vaivalla säästämiäni pennosia. Huitelivat korttelin muiden tulevien toivojen kanssa pitkin maita ja mantuja, rantoja, metsiä, kallioita. Yksikään polku ei varmasti jäänyt koluamatta Tulliniemen kärjessä. Toisistaan huolen pitivät. Pitävät edelleen.

Naapurin kakaroiden kaksi tytöntylleröä tasoittivat tuota poikien mekastusta. Siskoni itseasiassa oli varmaankin perheen kiltein ja hiljaisin, enkelihiuksinen kullannuppu. Itse itsepäinen tuittupää, joka varmasti sai aikaan vanhempieni ensimmäiset harmaat hiukset. Me molemmat olimme, ja olemme edelleen, lukutoukkia, joten vetäydyimme mielellämme yhteiseen huoneeseemme lukemaan, pois vilinästä ja vilskeestä.

Ei meitä sen kummemmin kasvatettu, mutta kyllä arestiin jouduimme ja vitsakin välillä viuhahti. Se oli sitä aikaa. Mutta Super Nannya ei tarvinnut kutsua. Ja ankaruus, se sellainen kaiken lamaannuttava, pienen sielun murskaava pelko, ei asunut meidän talossa. Ikinä! Muistan kuinka äitimme katsoi ja rypisti kulmiaan ja sanoi: ''Käyttäydy!'' Ja eihän siinä muukaan auttanut.

Kesät olivat ihanaa aikaa Tulliniemen melkein kärjessä asuvalle suurperheelle ja sen kakaroille. Voitiin muuttaa ulos asumaan. Meillä oli oma iso piha ja monta naapurinpihaa tallottavana. Metsää pihan laidassa, kinttupolkuja naapuriin. Tulliniemen ranta juoksumatkan päässä, Slakterinranta toisessa suunnassa. Pyörillä polkaisimme Gunnarinrantaan, mattolaitureille tai Plageniin. Ja aurinkohan tietenkin paistoi aina, kumma kyllä, sadepäivät ovat kadonneet muistin syövereihin; kesät olivat lämpöisiä, ihania rantalomia valkoisella rantahietikolla loikoillen ja sinilevättömässä merivedessä pulikoidessa. Rakas, ihana Tulliniemi.

Joka kesä teimme myös lomamatkan. Koko katras pakattiin punaisen, ilmastoimattoman Ford Taunuksen takapenkille (älkää kysykö!) Hyvon yllä Hyvon olla verkkareissamme ja ajaa huristelimme halki Suomen kiemuraisia, mäkisiä oksennusteitä pitkin mummolaan Hankasalmelle. Tiivis on täytynyt tunnelman olla pienessä, kuumassa, täpötäydessä autossa - ja kaiken kiljumisen ja mankumisen lisäksi me myös laulettiin! Ja mummo ja eno siellä mökkimäellänsä varmasti kauhunsekaisella ilolla odottivat sortin sakkia saapuvaksi. Kyllä sai kanat kyytiä ja lehmänläjät tallaajia. Mutta  mökki on edelleen pystyssä - kaikesta huolimatta!

Tuosta mökistä. Se on siellä mäellä edelleen, pellon sen ympärillä kasvaneet umpeen, maisema muuttunut. Pieni, punainen Ida-mummon mökki  nököttää korkeimmalla kohdalla, hieman rapistuneena, homettakin keränneenä, liekö kylmänä ollut liian pitkään. Metsät on ympäriltä myyty, mutta mökki on edelleen meidän omistuksessa. Eipä siellä tule usein käytyä, matka on pitkä, sanoo ihminen, jolla on ilmastoitu, tilava auto ja radiokin hoitaisi musiikkipuolen. Pojat sitä vastoin käyvät siellä useammin. Mutta aina silloin kun olemme siellä yhtäaikaa lämpiää savusauna, grillimajassa on joko lettukestit tai lihabileet, illalla on aina kitaransoittoa ja laulua. Ja hyttysiä. Ja hukka saa aina osansa!

Meillä oli hyvä ja turvallinen lapsuus. Oma talo, ruokaa pöydässä, lukemattomia ystäviä korttelin joka nurkassa, ihana luonto ympärillämme ja rakastavat vanhemmat. Mutta nyt on naapurin kakaralauma kasvanut aikuiseksi. Kuusi vastuuntuntoista kansalaista, veronmaksajaa. Ja Suomen valtio kiittää tuestamme ja toivon mukaan muistaa meitä aikanaan muhevilla eläkerahoilla. Ja sitä paitsi kuusi lasta on saanut aikaiseksi myös liudan lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ukki-Erkille. Uusia veronmaksajia, suvunjatkajia ja elämäniloa!

Isä

Mulla on isä, yllätys, yllätys. Yksi vain. Joka on eläkkeellä, ollut jo muutaman vuoden ja niinkuin kaikki eläkeläiset todella kiireinen mies. Harvoin sitä näkee, harvoin se on kotona, aina huitelemassa jossakin päin Suomea tai Tallinnassa tai tanssimassa tai punttiksella. On noi kummia noi nykyajan eläkeläiset, toista se oli ennen. Me lapset vaan puristelemme päätämme ja kyselemme toisiltamme että hei, onks isää näkynyt? No ei ole, tai sitten joo, se käveli tuolla toisella puolella kylää tai joo, näin mä sen tossa Hankoleffassa pelaamassa korttia, tai joo, oli muuten Hangonlehdessä kuva kun ensimmäisenä tuli maaliin luontopolulla. Joo sellainen isä meillä on.
Meidän isällä on kuulkaas kuusi mukulaa ja ainakin viisitoista lastenlasta, älähtäköön se jonka unohdin, joten vilskettä ja vilinää on sukutapaamisissa. Tosin harvoin kyllä aivan kaikki yhdessä satumme samaan paikkaan. Onneksi veljeni laajensi niin suuren olohuoneen, että sinne mahtuu koko suku ja vielä naapurinkin. Ja täytyy sanoa, että kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tulemme hyvin toimeen keskenämme, olemme olleet monella matkallakin yhdessä, isä tietenkin matkalaukussa mukana.
Ja nyt näin isänpäivänä toivotan onnea koko katraan puolesta meidän superisälle, joka on jaksanut meitä paimentaa koko elämänsä ja meistä hyviä ja kunnollisia kansalaisia kasvattanut.
Hurraa isä-Erkki!

Yrittäjän vapaapäivä

Tänään oli mun vapaapäivä, pitkästä aikaa. Siis sellainen vapaapäivä, jonka viettäisin kotona lötkötellen, kirjaa lukien, ehkä leipoen, ehkä en. No sitten yöllä heräsin kamalaan pölypunkkiallergiakohtaukseen ja olin varma että nyt kyllä tukehdun vaikka henki kulkikin ihan normaalisti, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja sitä paitsi miksi kaikki kohtaukset tulee yöllä, ei koskaan keskellä päivää jolloin niille voisi viitata kintaalla ja nauraa päälle. Mutta ei. Siellä mä sitten keittiössä hiippailin odottaen histamiinin vaikutusta ja silloin muistin. Että olin iloisesti vastannut kyllä edustajalle, joka oli tulossa Hankoon. No niin, olin siis unohtanut koko vapaapäivän. No eipä siinä mitään, aamukaffelle olin kuitenkin menossa kuulemaan päivän tärkeät uutiset ja siinähän sitten voisi sen edustajankin hoitaa (ensi kesän uikkareita ja rintaliivejä).
Puoli kahdelta olinkin sitten jo kotona ja hui kamalaa, söin synnillisen suklaapatukan ihan kokonaan ja vielä kyytipojaksi laktoositonta jäätelöä. Ai niin ja vähän ruokaa. Ja juuri kun sain hyvin ruokitun ruhoni keittiönsohvalle soi puhelin. Tyttäreni, joka oli varaseijana kaupassa soitti ja valitti korvaansa, joten passitin apteekkiin. Ja juuri kun melkein nukahdin hän soitti uudelleen ja sanoi korvan olevan vielä pahempi. No niin, johan sitä nyt yrittäjä jo lepsuttikin tarpeeksi jalkojaan, ei muuta kuin takaisin töihin ja tyttö lääkäriin.
Mutta olihan sitä tuossakin, ihan melkein tunnin ehdin kotona olla ja päivän kalorit nauttia. Saas nähdä miten huomenna käy. Luulenpa melkein että vapaaehtoisesti jo luovun toisestakin vapaapäivästäni ja kipitän kiltisti töihin ja pidän vapaani sitten joskus toiste. Vaikkapa eläkkeellä ollessani tai seuraavassa elämässä. Onpahan jotain mitä odottaa.
Ja ihanaa, siellä on satanut koko päivän ja mulla on uus pinkkiäkin pinkimpi sadetakki. Ja töihin mennessä joku mies mulle jotain huuteli, varmaankin että Tammisaari

on toisessa suunnassa, mutta onneksi en kunnolla kuullut. Mutta hieno se takki on, kyllä te sen vielä näette. Toivottavasti vaan satais joka päivä!

Sadesunnuntai

Tänään on juuri oikea ilma potea sitkeää virusta, joka kolmisen viikkoa sitten pääsi tunkeutumaan Manukahunajalla,  frezzoreilla, ja d-vitamiineilla kyllästetyn kroppani jostakin pienestä raosta ja yhä jyllää, milloin missäkin kohtaa kurkkuani ja rintaani. Pöh. Mutta onneksi tämä ihana vapaapäivä on juurikin oikeanlaisen synkkä ja vetinen; kynttilät palamaan joka nurkkaan ja isännälle määräys tuoda  meheviä viinereitä lähikaupasta kotio tullessaan. Siinä sitä samalla paranee niin kroppa kuin sielu. Ja läskit saa kyytiä! Väärään suuntaan, kylläkin.
On ollut ihana lokakuu! Kylmä, lämmin, myrskyisä, sateinen. Juuri niin kuin lokakuun pitääkin olla. Sellainen huopaan käpertymisen ja kynttilöiden tunnelmaan vaipuva lokakuu. Mutta toisaalta on ollut todella tapahtumarikas kuukausi. Vuorikadulla on ollut vilkasta, joka viikko jokin tapahtuma, illanvietto tai liikkeessäni vieraileva konsulentti.  Kaamosvalot saatiin ja Halloween vietettiin illan hämärässä kaamosvalojen loisteessa. Katu oli täynnä noitia, velhoja, luurankoja; ihastuttavia lapsia pannuineen ja purkkeineen karkkeja kerjäämässä. Ja muutama pelottavannäköinen myyjäkin oli eksynyt muutamaan liikkeistä. Aivan ihana tapahtuma. Kahvi- ja makkaranmyyntiä ja iloisia ihmisiä. Siitä oli tämän vuoden lokakuu tehty.
Ja nyt takaisin sohvalle, hyvä kirja ja kynttilät. Ja ehkä muutama pala suklaata. Se auttaa kaikkiin vaivoihin. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

Kaamosvalot

Vihdoinkin! Meidän kauniit puumme Vuorikadulla ovat kasvaneet aikuiseen mittaan, joten kiitokseksi siitä hankimme niille kaamosvalot, jotka alun perinkin oli suunniteltu noihin puihin laitettavaksi. Kunhan kasvaisivat. Luulen alun perin idean olleet että kaupunki ne niihin laittaisi, vannomaan en mene, mutta kaamosvalot kuuluivat alkuperäiseen kävelykatusuunnitelmaan. Mutta joka tapauksessa. Tänään meidän ahkerat Vuorikadun miehet asensivat valot puihin. Valot, joihin Vuorikadun kauppiaat ovat keränneet rahat.
Siellä ne nyt valaisevat pimeneviä iltoja, tuovat tunnelmaa omalle kävelykadullemme, kaupunkimme sydämeen. Ja ovat jokaisen iltakävelijän ihailtavina siihen asti kunnes taas illat muuttuvat valoisemmiksi.
Olkaa hyvät, rakkaat hankolaiset, toivottavasti tuovat teille niinkuin meille kauppiaillekin, paljon iloa ja loistetta pimeinä talven iltoina.

Muuttoliike vallannut keskustan

Vai vielä että Alkon muutto saisi kaupungin ja kauppiaat apeuden valtaan. Katin kontit! Nythän ne vasta innostui, koko sakki. Suorastaan villiintyivät. Ja kaikki vain SIKSI että Alko muutti, no tai oikeastaan siksi että Nixu osti Alkon talon ja päätti muuttaa sinne kimpsuineen ja kampsuineen ja vielä laajentaakin valikoimaansa. Ja mikä parasta perustaa leipomon ja kahvilan. Superhienoa! Odotamme innolla!
No eihän se nyt tähän jäänyt, älkääs nyt luulkokaan. Yksi johtaa toiseen ja niinpä puoli Vuorikatua on nyt muuttotunnelmissa.
Ensiksikin Ceian alusvaate- ja vaatekauppa saa suuremmat ja avarammat tilat kadun toiselta puolen. Kyllä, Ulla-Dressin vanhalta paikalta. Hieman suurempi liikehuoneisto tuo kaivattua tilaa alusvaatteille, yöasuille ja uima-asuille. Ja tietenkin myös vaatteet saavat vähän enemmän tilaa ja ne tulevat paremmin esille. Myös varastotila on tervetullutta, sitä ei tähän asti ole ollut juuri nimeksikään. Joten innolla odotan uusia haasteita ja tiloja.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Outlet on ja pysyy, mutta muuttaa tietenkin sekin. Muuten elämä olisi liian helppoa. Ja muuttaa Ceian vanhoihin tiloihin, tien toiselle puolelle. No mitäs sitten outletin tilalle, kysytte. Ei huolta. Lelukauppa muuttaa outletin tiloihin, eli entiseen Kirjapainon konttoriin saaden täten hieman suuremmat tilat kasvavalle valikoimalle ja askarteluosastolle. Aivan mahtavaa. Ja muistakaahan, että Hangossa on erittäin harvinaista kyllä, oma lelukauppa. Se ei ole itsestäänselvyys ja sitä pitää vaalia ja vaaliminen tapahtuu parhaiten esimerkiksi näin joulun alla ostamalla lasten joululahjat ja askartelutarvikkeet omasta kaupungista ja omasta lelukaupastanne.  Rakastan lelukauppoja, kuten varmasti arvasitte!
Vieläkin muuttoliike jatkuu, Mixanna muuttaa samassa talossa hieman pienempään, mutta ei suinkaan huonompaan tilaan. Joten Vuorikadun molemmissa päissä tapahtuu muutoksia. Mikä on vaan positiivista, pysyvät myyjät sekä asiakkaat virkeinä.
Niin että mitäs nyt sanotte!!??
Ja Ps. Olettehan jo kuulleet, että Hankoon tulee lankakauppa!!

Kiltti Joulupukki

Tänä aamuna tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Ensin taustatiedot. Mulla on flunssa, tai siis yskä (liian paljon halimista yskivän lapsenlapsen kanssa) ja heräsin ennen kuutta yskimiseen. Joka ei loppunut. No ajattelinpas sitten että keitän teetä ja nousin ylös, vapaaehtoisesti, heti kuuden jälkeen.
Ei siinä mitään, lehden lukua ja teetä ja sympatiaa. Ja takaisin pehkuihin, koska kellohan ei ollut paljon mitään. Mutta, ihme ja kumma, olin aivan pirteä. Aamulla. Ennen kahvia! Joten nyt tulee se ennenkuulumaton tapahtuma. Rupesin siivoamaan. Kyllä Mona, luit oikein, siivoamaan. Puunasin keittiön pinnat ja pyyhin pöydän ja puristelin huovat ja tyynyt. Kastelin kukat, jotka nuukahtaneina kiittelivät tästä aamuisesta virkistyksestä.
Mutta.
Otin imurin ja imuroin. Inhoan imuroimista. Mikään ei ole niin kauheata kuin vetää tuota pörisevää laitetta perässään. Se tarttuu joka paikkaan, juuttuu, kaataa, ärsyttää, pitää meteliä ja ottaa vielä kaiken lisäksi tilaa lattialta, kun kukaan ei sitä ikinä jaksa viedä sinne minne pitäisi. Siis kukaan. Joka ei muuten asu meillä.
Siispä kiltti joulupukki, toivon tänä jouluna miehen imurinvarteen. Please. Jos en saa nuorta ja vetreää niin omanikin kelpaa. Eipä mulla muuta.
Ja muuten flunssa näyttää tekevän musta pirtsakan. Toivonkin etten saa flunssaa taas pitkään aikaan. Ja muuten isäntä, nyt olen siivonnut keittiön, koko loppu talo... It´s all yours!

Alkomahoolilaitos

Jokos kauppa on laantunut? No näkyykös se Alkon muutto jo teillä? Onko teillä siellä mitään elämää, siellä Vuorikadulla? Monta kertaa päivässä kuulee nuo samat kysymykset. Vaikuttaako se teihin mitenkään?
No kuulkaas, en tuota tiedä. Sen vaan tiedän, että harva se ihminen tuli vaatekauppaan pullot kilisten ja kolisten, rintaliivejä kokeilemaan, villahousuja ostamaan. En muista ikinä kenenkään sanoneen, että tulinpas nyt samalla matkalla katsastamaan vaatekaupan valikoiman kun kerran Alkoon piti viikonlopun juomat käydä hamstraamassa, kylläpäs nuo viinipullot, Koskenkorva ja oluet painavatkin.
Ei, ei  kyllä asia on ollut päinvastoin. Tullessaan kaupungille moni on samalla käynyt Alkossa. Tai sitten sinne tullaan varta vasten autolla ja lastataan ja ajetaan kotiin. En voi millään uskoa, että Vuorikatu kuolisi Alkon muuton takia. Aikamoisia juoppoja koko Hanko pullollaan, siinä tapauksessa. Meinaan vaan ettei se varmaankaan suurimmalle osalle ihmisistä ole se elämän tärkein kauppa, elämän tärkein asia, se, missä tuo kirkaspullolaitos sijaitsee. Nyt saa ruoat samalla kertaa. Ja kaupungille tullessaan voi keskittyä liikkeidemme antiin. Ihan niin kuin ennenkin.
Ja sitä paitsi, nythän kaupungilla tapahtuu ja uutta ilmettä tulee tuohon tylsään Alkon vanhaan taloonkin. Varmasti siitä tulee upea, ainakin sisältäpäin. Herra Nixu osaa tuon asian. Innolla odotan mitä se tuo tullessaan, minkälainen ihmisvirta tulee katsastamaan sitä ja samalla Vuorikadun tapahtumia, muuttoja ja uusia tuulia.
Ei muuta kuin sankoin joukoin tallustamaan Vuorikadun mukulakivetystä, se kestää ja sitä paitsi meillä on ihan hirveästi mukavia tapahtumia, niin aikuisille kuin lapsillekin. Tällä viikollakin monta. Joten Tervetuloa, hyvät hankolaiset!

Kirjojen kirja

Kesän korvilla rakas poikani tuli näyttämään uusinta hankintaansa, kirjaa, jonka oli tilannut.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Aivan ihana kirja. Yhdellä vilkaisulla tiesin, että tuo kirja on saatava. Ja tuo kirja on kirja, joka pitää omistaa, sitä ei voi mitenkään lainata eikä toiselle luovuttaa. Mielestäni. Kirja on nimittäin täynnä dokumentteja, kortteja, valokuvia ym. Melkein joka sivulla on jotakin kirjan välissä, joten tuollaista kirjaa ei edes uskaltaisi lainata keneltäkään sen tuhoamisen ja välissä olevien papereiden hävittämisen pelossa. Joten pyysin sen syntymäpäivälahjaksi. Ja tuossa tuo nyt on.
Kirja on erikoinen. Sen kuviteltu kirjailija on kahden yliopistonuoren tutkimuksen kohde ja he alkavat kommunikoida kirjan sivujen marginaaleissa. Joten kirjassa on tavallaan kaksi lukuelämystä, itse tarina  ja marginaalissa kulkeva kahden nuoren keskustelu.
Ajattelin ensin että tuo kirja jää vain katselukirjaksi, englanniksi kun on, etten ymmärrä, osaa tarpeeksi hyvin lukeakseni sen kokonaan, mutta itse asissa aloitin viikonloppuna jo tavailemaan ja vaikutti todella mielenkiintoiselta, jännittävältäkin. Mutta pelkkä tuon kirjan katselu, sen selailu, sen omistaminen tekee pienen ihmisen onnelliseksi.

Aleksis ja minä

Tänään on kaikkien suurten sankareiden päivä, kuten Aleksis Kiven ja oih, minun. Taas tulee vuosi täyteen. Eikä tunnu missään. Eikä näy missään. Hah, no ihan vähän vain luissa ja nivelissä, pakaroihin on saattanut muutama gramma hivuttautua tuota elämäniloa ja vatsamakkara on saattanut makkaroitua millin verran. Mutta uskokaa huviksenne, että kovalla työllä nekin on hankittu! Ei ole helppoa äitinä, mummina eikä yrittäjänä. Kovaa työtä alvariinsa. Koko ajan pitää pysyä ajan tasalla kaikissa tärkeissä asioissa mitä facessa tapahtuu. Siellä kuluu kotvanen ihmisen elämästä. Pitää päivitellä ja huolehtia mainonnasta ja pelata pelejä ja kommentoida ja tykätä. Hirveän rasittavaa, kyllä siinä kuulkaas vatsamakkarat venyvät! Mutta siis tuosta Aleksin ja mun päivästä!
Se on siis tänään. Aleksis Kivi ja Seija täyttävät vuosia, toinen onneksi vielä elossa ja hyvässä ruumiin ja sielun voimassa, kuten äsken jo todettiin. Pääkin toimii suhtkoht normaalisti, pientä hienosäätöä pitää aamuisin tehdä kahvikupin, kahden äärellä ja miettiä mitäs nyt. Mutta kyllä se useimmiten selkenee ja työkaverit ohjaavat oikeaan osoitteeseen. Ja siellähän tänäänkin päiväni vietän, laulaa lurittelen työtä tehdessäni, tai ehkäpä vain hillun ympäri katua onnellisena siitä, että joku mut päätti hankkia hirrrveän kauan sitten. Muutaman kerran ovat kyllä varmasti sitä aikojen saatossa katuneet, mutta vain hetken verran. Muuten olen ollut suuren suuri ilo ja onni, paitsi silloin kun en ollut. Tuittupää, itsepäinen, teräväkielinen. Mutta oikeudenmukainen. Hah. Vuodet ovat tasoittaneet kaikki särmät ja nykyään olen seesteinen, hiljaiselosta nauttiva oikeudenmukainen erakko. Jep.
Tämän suuren päiväni tänään vietän siis  työpaikalla niin kuin kunnon raskaan työn raatajat tekevät ja illemmalla saatan joutua juomaan lasillisen kuohuviiniä, tai pari. Kokous nääs. Ei lopu yrittäjän työsarka oven sulkemiseen, ei. Vielä täytyy ponnistella Regattaan kuohuviinille.
 Onnea Aleksis, Irma ja Yanna ja kaikki muutkin tämän päivän lapset!

Carpe diem

Piipahdimme siis Lahdessa, autonäyttelyssä. Ja perjantain tietenkin rilluttelimme hunningolla Lahden anniskelupaikoissa. Luulitte, tietenkin. Mutta ehei, me vanhat, väsyneet, illallisesta puutuneet huomasimme kellon olevan kahdeksan, joten ryntäsimme lähimpään kauppaan, ostimme muutaman (4) oluen ja pussillisen irtokarkkeja, juoksujalkaa takaisin hotellihuoneeseen ja Vain elämää kuvaruutuun. Jaoimme 1 (siis luitte oikein, yhden) oluen ja mussutimme karkkeja ja menimme kiltisti ajoissa nukkumaan.
No lauantaina ajattelimme että nyt riittää vanhainelo ja illalla tuunasimme itsemme rockuskottaviksi ja suunnistimme kohti näyttelyhallia, sillä siellä oli jos jonkinmoista ohjelmaa. Ja lauantainahan satoi koko päivän, joten mun säätutkajalka oli nilkutettavan kipeä ja säätutkakulumapolvi paksun pallero ja vielä kipeämpi.
Rockabilly! Ensin se meni varpaisiin ja jalat rupes vippaamaan, nousi sitten lanteille ja keinutteli ja pääkin rupesi heilumaan tahdissa. Miksei nuo tanssi? Ihan mahtavan upeaa musiikkia. Onneksi sitten yksi rohkea kaunokainen yritti saada väkeä liikkeelle ja minähän tietenkin läksin, ei muuta voinut, musiikki vei jo mukanaan. Ja en miettinyt sadasosasekuntiakaan paksua pulleropolveani eikä se sitä paitsi enää ollut yhtään kipeä (Kukko-oluellakin saattoi olla pienen pieni parantava vaikutus), hyvin taipui rockabillyn tahdissa ja heilutteli koko keski-ikäisen naisen vaivalla saavuttamaa pyöreähköä vartaloa. Ja isäntä heilui messissä!
Kotimatka hotellille kävellen oli täyttä tuskaa. Tulipahan taas  todistettua - tyhmä pää tyhmässä varressa, mutta hauskaa oli - sen hetken kun sitä kesti. Ja sitä paitsi, pienet onnenlykähdykset, hetkelliset hauskat tapahtumat ja teot, ne ovat niitä elämän pieniä iloja!

Ja Ps. Autonäyttelyssä kun nyt kuitenkin kävimme niin tuliaisena isäntä toi autonväriin sointuvan pokaalin muodossa Top 10.

Olutpanimo Sveitsissä

Hitaasti, hitaasti asiat hoituu. Tänään sain vihdoin matoja syöneestä kamerastani kuvat tietokoneelle (no, työkoneelle ne sain jo heti kun töihin meni, mutta uskokaa tai älkaa, se kuoli, se kone tai pitäisikö sanoa sekin!). Mutta nyt on kuvat tällä uusvanhalla tietokoneella, joten viivytäänpäs vielä pieni hetki Sveitsissä.
Istuessamme baariravintolassa ja juodessamme olutta (yllätys, yllätys) ja ihaillessamme olutpulloa oppaamme sanoi että tuo panimo on itseasiassa tässä lähistöllä ja sinne saa mennä vierailulle. Sanottu ja tehty, hypättiin bussiin, vaihdettiin postibussiin, joka kiipesi vuorenrinnettä ylös, ylös ja saavuimme ihanaan, pieneen vuoristokylään, yhden kadun kylään, joka pilvenkorkeuksissa vuorenrinteellä kaunisti tuota jo uskomattoman upeata maisemaa, joka kohosi tien toisella puolella vuorenrinteeksi ja toisella puolella laski vihreäksi laaksoksi. Ja pilvet ne vaan lipuivat talojen alapuolella. Uskomatonta. Meille merenrantakaupungin kasvateille. Mutta nuo vuorikylän asukkaat olisivat takuulla yhtä äimistyneitä nähdessään meidän ihanan meren ympäröivän kaupunkimme.

Itse olutpanimo ei ollut suuren suuri eikä siellä varsinaisesti ollut mitään kiertokäyntiä, itse sai kurkkia laitteiden toimintaa noin niin kuin päällisin puolin. Mutta alakerrasta kuului hirmuisen iloisia ääniä ja sieltä nousi tyytyväisen näköisiä ihmisiä joten sinne mekin suunnistimme. Ja aivan oikein! Siellä sai maistella huokeaan hintaan tuota paikallista olutta. Ja pitkin hampain mekin! Oluen myyjä, liekö ollut jopa joku omistajista, helppoheikin vertainen, tarjoili, kaatoi, seurusteli, vitsaili ja joi melkein yhtä paljon kuin olutta tuoppeihin kaatoi. Tosi hauska työpaikka ja hyvät työpaikkaedut!

 Ja uskokaa tai älkää tuohon pieneen vuoristokylään mahtui vanha kirkko, uusi kirkko, kaksi hotellia ravintoloineen (aukinaisine sellaisine), pieni kauppa, olutpanimo ja sauna!

Arpaonnea

Vihdoinkin arpaonnea! Viidestä arpaheitosta 4 kutosta! Että oltiin isännän kanssa onnellisia, iloisia ja yllättyneitä. Ja mitäkö voitettiin? Juu kuulkaas, oltiin Parkin lopettajaisissa ja oluen sait juurikin tuolla arpanopalla heittämälläsi summalla. Ja mehän heitettiin kutosia! Koko ajan. Muut vaan osteli, niinkuin rakas poikani, olutta eurolla ja kahdella, mutta me, kilpailuhenkiset (?) heitettiin pelkkiä kutosia. Hahaa. Mutta olut oli hyvää, musiikki oli hyvää, ja seura vielä parempaa.
Kiitos Park mukavasta kesästä! Toivottavasti nähdään ensi kesänä. Ja nuo hullunhauskat työkaverit taidan tavata jo maanantina, mikä sekin on onni ja ilo!

Yläilmoissa

Perjantaina olikin sitten jännittävä päivä. Se olisi sitten hissin paikka. Kammottavia laitteita, joten vatsaparka käpristyi kauhusta ja ajatuskin noista hökötyksistä lamaannutti mielen. Mutta koska nyt olen päättänyt olla uusi, rohkeampi minä, niin aivan kylmän rauhallisesti kiipesin tuohon hissiin, johon mahtuikin koko Sveitsin alppipyöräilyjengi, luulen, vapisevien turistien lisäksi. (No niitä vapisevia taisi vain olla yksi!) Mutta ylös päästiin, muutaman heilahduksen ja nytkähdyksen jälkeen ja matkamme jatkui patikoiden puurajan yläpuolella jo karummissa maisemissa, tasaista polkua pitkin kohti seuraavaa hissiä. Ilma oli jo ohuempaa, joten mitään juoksuspurtteja ei meikäläisen kunnolla kannattanut tehdä, heti hengästyi. Mutta maisemat olivat upeat kaikessa karuudessaan, laaksoon oli pitkä matka, lilliputtitalot siintivät jossain kaukaisuudessa kuin pienen pienet palikat. Näimme kotkia, murmeleita ja tietenkin murmelinkoloja (tai ehkä menninkäisen, kukas sen tietää), vuorikauriin ja jopa muutamia sisukkaita kukkasiakin.

Vaellusretken määränpää oli seuraava hissirakennus, joka veisi meidät ylös, ylös 2800 metriin. Kauhistusten kanahäkki, mutta kuten sanoin, no panic, tämä tyttö hissit selättää. Aika jyrkästi etiäpäin ja tulimme vuoren huipulle. Kylmää ja tuulista ja ilma ohuen ohutta. Hieman päästä vippasi, vähän enemmän kuin normaalisti, sanoisi perhe, mutta aivan loistavan upeaa. Itävallan alpitkin siintivät kaukaisuudessa. Ja kuten näette kuvasta, en yhtään pelännyt.

Alastulo oli jonkinnäköinen helpotus ja lopun matkaa jatkoimmekin Davosiin asti junalla. Niin, ei se nyt ihan tavallinen juna ollut, voitte kuvitella, kun vuorta alas puksuttaa, mutta en nyt muista sen nimitystä. Joku kettinkijuttu! Asiantuntijat valaiskoon! Mutta Davosiin saavuttiin ja lounas nautittiin tuossa suhtsuuressa kaupungissa. Ja omenastruudeli vaniljakastikkeen kera! Voitte vain kuvitella miten hyvää se oli! Ja tietenkin me vuorten valtiaat ja valloittajat ansaitsimme oluen. Paikallista olutta - mutta se onkin sitten aivan toinen juttu!

Jodiliddilii kukkuu... Sveitsissä

Ottakaa vuorikauris, muuttakaa se miehen muotoon ja lisätkää pari pientä korvarengasta. Siinä meidän sveitsiläissuomenruotsalainen oppaamme. Lentokentän terminaalissa me muut pulleropallerot ja luihunlaihat, uudenuutukaiset tuulipuvut matkalaukuissamme, viimeiset olutpisarat suupielissämme kiiltäen tapasimme tuon tulevan uuden ystävämme. Ja matkamme saattoi alkaa.

Yöllä saavuimme Davosin kautta Klostersiin ja tuon ylläolevan talon alakerta oli kotimme seuraavan neljän päivän ajan. Ihastuttava sveitsiläinen talo vuoren juurella ja pienen 3000 asukkaan kylän laitamilla. Seuraavana aamuna oppaamme äiti, joka asutti pihapiirin toista taloa, tarjosi meille ylellisen aamiaisen samalla kun suunnittelimme ensimmäistä vaellustamme, joka tehtäisiin perheen alppimökille. No eipäs tuo nyt niin kamalan jyrkältä näytä, pelkkää nurmikkoa, ajattelin, varsinkin tuolta pihalta katsoen. Ja niin lähdimme matkaan auringon porottaessa kesälämpöään niskaamme.

Pihapiirit alpin juurella olivat täynnänsä ihania kukkia, yrittejä, puita ja pensaita. Alppipolkumme kulki hiljalleen ylöspäin viheriön läpi ja maiset olivat huikaisevia, vaikkemme vielä niin ylhäällä olleetkaan.

Jonkin ajan tallusteltuamme ja pienen pysähdyksen jälkeen oppaamme sanoi että nyt lähdetään ylöspäin jyrkähköä rinnettä pitkin, muutama joukosta kääntyi takaisinpäin jalkavaivojen takia, mutta me muut, minä joukon jatkona jatkoimme matkaa oppaamme perässä. Huh huh. Ei se jyrkältä näyttänyt, mutta kyllä sai isäntä takaapäin pepusta lykkiä ja toisen talon isäntä piti leidiä pystyssä ja pääsin kuin pääsinkin ylös. Sen jälkeen menimmekin sitten polkua pitkin, joka vei meitä ylemmäs ja ylemmäs kunnes tulimme toiselle kumpareelle. Silloin kaksi raavasta miestä raahasivat tämän hyväkuntoisen naisukan ylös. Mutta kyllä kannatti keuhkonsa melkein repiä sillä maisemat olivat huikaisevia ja olo samaten.

Saavuimme pieneen mökkikylään. Purot solisivat, aurinko paistoi, lehmät laidunsivat suuret lehmänkellot kaulassansa. Mikä ihana ääni niistä lähtikään. Idyllistä puuttui vain Heidi pomppimassa isoisänsä perässä!

Pienen lounastauon jälkeen lähdimme kipuamaan alaspäin valittuamme ensin toisenlaisen reitin, joka kulki ensin peikkometsän läpi lampaita vilisevälle kukkulalle ja pientä polkua kukkulan harjalla peräkanaa kuljimme kotia kohti.Viimeinen ponnistus lehmänläjien läpi suurten uljaiden maitokoneiden meitä tuijottaessa, mutta tuon taivaallista meistä välittämättä, ja ensimmäisen päivän vaellus oli kunnialla suoritettu. Olipahan mukava päivä. Ja seuraavana päivänä uudet kujeet.