Tosin elämänilo on ollut hyvin kaukana hyvin monta kertaa, kun on paimentanut kuutta villiä vekaraa. Siinä ohessa käynyt töissä, sekä äiti että isä. Yrittänyt saada vaatetta päälle koko katraalle ja ruokaa pöytään, maksellut siinä sivussa aravalainaa, kattoa lastensa pään päälle. Ei me köyhiä oltu, mutta ei rikkaitakaan. Rahaa oli juuri sen verran kun sitä meni, mitään ei jäänyt viivan alle. Välillä oli huonompia aikoja, mutta enpä tuota muista ikinä mistään jääneeni paitsi.
Rakkautta oli juuri niin paljon kuin sitä ennätimme ottamaan, siinä vilinässä, juuri niin paljon kuin väsyneet vanhempamme sitä jaksoi vat antaa, siinä vilinässä. Voitte vain kuvitella sitä jalkojen töminää, papatusta, kiukuttelua, riitelyä, naurua, iloa, ovien paukuttelua, pyykkivuoresta puhumattakaan. Ei hiljaista hetkeä. Ei myöskään tylsää hetkeä. Eikä todellakaan yksinäistä hetkeä. Aina oli joku kotosalla, aina joku jonka kanssa, jos ei muuta, niin riidellä. Ja kaiken lisäksi meillä oli sellainen ihmeellinen koti, että sinne sai tulla kaikki ne naapurien herrantertutkin. Itse asiassa monen korttelin kaikki lapset juoksivat meillä, olivat meillä yökylässä, leikkimässä, syömässä. Koko ajan. Joten kuuden lapsen katras muuttui päiväsaikaan melkeinpä lastentarhaksi. Ainin ja Erkin avoimien ovien talo!
Tuossa jo vuosia sitten ollessani vanhempieni kanssa kesäaikaan kiertelemässä Hangon kapakoita ihmettelin, että mitenkäs tuo meidän äiti voi tuntea noin paljon nuoria. Aina sen ympärillä hyöri jos jonkinlaista nuorta, poikia enimmäkseen. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen niin tottakai avoimien ovien mamma kaikki nuorensa tunsi ja nuoret tunsivat mamman, vielä aikuisenakin. Ja tykkäsivät. Niinkuin mekin, lapsensa. Mutta valitettavasti menetimme äitimme hänen sairastuttuaan syöpään kahdeksisen vuotta sitten.
Tyttö, poika, tyttö, poika, siihen sitten säännönmukaisuus loppuikin ja rikkoutui kahdella pojalla peräjälkeen. Meidän pojat - uskomattoman ehtiväisiä, varsinkin vanhin, isä-Erkin kopio, tumma nappisilmä; ajoi rekkaa päin, hyppi lasinsirpaleille, putosi puusta, karkasi kun silmä vältti, kuhiainen, niinkuin setämme häntä kutsui. Muut kolme valkotukkaisia Pihapolun pellavapäitä. Kaikki yhtä vilkkaita vilperttejä. Aina menossa. Aina pahanteossa. Kiipeilivät puihin, riitelivät, repivät vaatteensa, kiusasivat siskojansa, näpistivät vaivalla säästämiäni pennosia. Huitelivat korttelin muiden tulevien toivojen kanssa pitkin maita ja mantuja, rantoja, metsiä, kallioita. Yksikään polku ei varmasti jäänyt koluamatta Tulliniemen kärjessä. Toisistaan huolen pitivät. Pitävät edelleen.
Naapurin kakaroiden kaksi tytöntylleröä tasoittivat tuota poikien mekastusta. Siskoni itseasiassa oli varmaankin perheen kiltein ja hiljaisin, enkelihiuksinen kullannuppu. Itse itsepäinen tuittupää, joka varmasti sai aikaan vanhempieni ensimmäiset harmaat hiukset. Me molemmat olimme, ja olemme edelleen, lukutoukkia, joten vetäydyimme mielellämme yhteiseen huoneeseemme lukemaan, pois vilinästä ja vilskeestä.
Ei meitä sen kummemmin kasvatettu, mutta kyllä arestiin jouduimme ja vitsakin välillä viuhahti. Se oli sitä aikaa. Mutta Super Nannya ei tarvinnut kutsua. Ja ankaruus, se sellainen kaiken lamaannuttava, pienen sielun murskaava pelko, ei asunut meidän talossa. Ikinä! Muistan kuinka äitimme katsoi ja rypisti kulmiaan ja sanoi: ''Käyttäydy!'' Ja eihän siinä muukaan auttanut.
Kesät olivat ihanaa aikaa Tulliniemen melkein kärjessä asuvalle suurperheelle ja sen kakaroille. Voitiin muuttaa ulos asumaan. Meillä oli oma iso piha ja monta naapurinpihaa tallottavana. Metsää pihan laidassa, kinttupolkuja naapuriin. Tulliniemen ranta juoksumatkan päässä, Slakterinranta toisessa suunnassa. Pyörillä polkaisimme Gunnarinrantaan, mattolaitureille tai Plageniin. Ja aurinkohan tietenkin paistoi aina, kumma kyllä, sadepäivät ovat kadonneet muistin syövereihin; kesät olivat lämpöisiä, ihania rantalomia valkoisella rantahietikolla loikoillen ja sinilevättömässä merivedessä pulikoidessa. Rakas, ihana Tulliniemi.
Joka kesä teimme myös lomamatkan. Koko katras pakattiin punaisen, ilmastoimattoman Ford Taunuksen takapenkille (älkää kysykö!) Hyvon yllä Hyvon olla verkkareissamme ja ajaa huristelimme halki Suomen kiemuraisia, mäkisiä oksennusteitä pitkin mummolaan Hankasalmelle. Tiivis on täytynyt tunnelman olla pienessä, kuumassa, täpötäydessä autossa - ja kaiken kiljumisen ja mankumisen lisäksi me myös laulettiin! Ja mummo ja eno siellä mökkimäellänsä varmasti kauhunsekaisella ilolla odottivat sortin sakkia saapuvaksi. Kyllä sai kanat kyytiä ja lehmänläjät tallaajia. Mutta mökki on edelleen pystyssä - kaikesta huolimatta!
Tuosta mökistä. Se on siellä mäellä edelleen, pellon sen ympärillä kasvaneet umpeen, maisema muuttunut. Pieni, punainen Ida-mummon mökki nököttää korkeimmalla kohdalla, hieman rapistuneena, homettakin keränneenä, liekö kylmänä ollut liian pitkään. Metsät on ympäriltä myyty, mutta mökki on edelleen meidän omistuksessa. Eipä siellä tule usein käytyä, matka on pitkä, sanoo ihminen, jolla on ilmastoitu, tilava auto ja radiokin hoitaisi musiikkipuolen. Pojat sitä vastoin käyvät siellä useammin. Mutta aina silloin kun olemme siellä yhtäaikaa lämpiää savusauna, grillimajassa on joko lettukestit tai lihabileet, illalla on aina kitaransoittoa ja laulua. Ja hyttysiä. Ja hukka saa aina osansa!
Meillä oli hyvä ja turvallinen lapsuus. Oma talo, ruokaa pöydässä, lukemattomia ystäviä korttelin joka nurkassa, ihana luonto ympärillämme ja rakastavat vanhemmat. Mutta nyt on naapurin kakaralauma kasvanut aikuiseksi. Kuusi vastuuntuntoista kansalaista, veronmaksajaa. Ja Suomen valtio kiittää tuestamme ja toivon mukaan muistaa meitä aikanaan muhevilla eläkerahoilla. Ja sitä paitsi kuusi lasta on saanut aikaiseksi myös liudan lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ukki-Erkille. Uusia veronmaksajia, suvunjatkajia ja elämäniloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti