Jodiliddilii kukkuu... Sveitsissä

Ottakaa vuorikauris, muuttakaa se miehen muotoon ja lisätkää pari pientä korvarengasta. Siinä meidän sveitsiläissuomenruotsalainen oppaamme. Lentokentän terminaalissa me muut pulleropallerot ja luihunlaihat, uudenuutukaiset tuulipuvut matkalaukuissamme, viimeiset olutpisarat suupielissämme kiiltäen tapasimme tuon tulevan uuden ystävämme. Ja matkamme saattoi alkaa.

Yöllä saavuimme Davosin kautta Klostersiin ja tuon ylläolevan talon alakerta oli kotimme seuraavan neljän päivän ajan. Ihastuttava sveitsiläinen talo vuoren juurella ja pienen 3000 asukkaan kylän laitamilla. Seuraavana aamuna oppaamme äiti, joka asutti pihapiirin toista taloa, tarjosi meille ylellisen aamiaisen samalla kun suunnittelimme ensimmäistä vaellustamme, joka tehtäisiin perheen alppimökille. No eipäs tuo nyt niin kamalan jyrkältä näytä, pelkkää nurmikkoa, ajattelin, varsinkin tuolta pihalta katsoen. Ja niin lähdimme matkaan auringon porottaessa kesälämpöään niskaamme.

Pihapiirit alpin juurella olivat täynnänsä ihania kukkia, yrittejä, puita ja pensaita. Alppipolkumme kulki hiljalleen ylöspäin viheriön läpi ja maiset olivat huikaisevia, vaikkemme vielä niin ylhäällä olleetkaan.

Jonkin ajan tallusteltuamme ja pienen pysähdyksen jälkeen oppaamme sanoi että nyt lähdetään ylöspäin jyrkähköä rinnettä pitkin, muutama joukosta kääntyi takaisinpäin jalkavaivojen takia, mutta me muut, minä joukon jatkona jatkoimme matkaa oppaamme perässä. Huh huh. Ei se jyrkältä näyttänyt, mutta kyllä sai isäntä takaapäin pepusta lykkiä ja toisen talon isäntä piti leidiä pystyssä ja pääsin kuin pääsinkin ylös. Sen jälkeen menimmekin sitten polkua pitkin, joka vei meitä ylemmäs ja ylemmäs kunnes tulimme toiselle kumpareelle. Silloin kaksi raavasta miestä raahasivat tämän hyväkuntoisen naisukan ylös. Mutta kyllä kannatti keuhkonsa melkein repiä sillä maisemat olivat huikaisevia ja olo samaten.

Saavuimme pieneen mökkikylään. Purot solisivat, aurinko paistoi, lehmät laidunsivat suuret lehmänkellot kaulassansa. Mikä ihana ääni niistä lähtikään. Idyllistä puuttui vain Heidi pomppimassa isoisänsä perässä!

Pienen lounastauon jälkeen lähdimme kipuamaan alaspäin valittuamme ensin toisenlaisen reitin, joka kulki ensin peikkometsän läpi lampaita vilisevälle kukkulalle ja pientä polkua kukkulan harjalla peräkanaa kuljimme kotia kohti.Viimeinen ponnistus lehmänläjien läpi suurten uljaiden maitokoneiden meitä tuijottaessa, mutta tuon taivaallista meistä välittämättä, ja ensimmäisen päivän vaellus oli kunnialla suoritettu. Olipahan mukava päivä. Ja seuraavana päivänä uudet kujeet.