Vuoteni sohvaperunana

Tänään oli suorastaan huisin jännittävä päivä. Menin (siis lue, ope kävi repimässä mut -melkein) jumppaan. Hejdijumppaan, pallotunnille. Kahden vuoden tauon jälkeen kynnys lähteä yhtään mihinkään rääkkiin oli valtaisa, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja ajattelin että jos kuolen niin kuolen kunniakkaasti jumppatossut jalassa! Mieheni kävi ostamassa Sportiasta suuren harmaan pallon, jonka sitten toi kauppaan täytettynä. Sitä olikin kiva raahata pitkin katuja kainalossa, onneksi matka oli lyhyenläntä.
Hei, täähän on kivaa, kun pallon päällä pompittiin, ei yhtään rasittavaa eikä raskasta, ja hyvää musiikkia. No sitten se Netta innostui eikä ollutkaan enää niin kevyttä, hiki siinä tuli ja keuhkot rasittui. Meikäläisen. Sohvaperunan. Polvet rutisi, niska huusi apua, vatsalihakset kadoksissa, yksikään jäsen tässä rautakankivartalossa ei toiminut niinkuin piti, selkä käyrä ja jalat mutkalla, luulen että lonkkanivelet on kasvaneet umpeen, jalat ei oikein enää liikkunee oikeeseen aikaan oikeaan asentoon. Mutta. Selvisin hengissä tuosta jumpasta. Ja voi että oli kivaa!
Tämän sohvaperunan taru on lopussa!