Matkalaukku

Haluaisin uuden matkalaukun. Modernin, kauniin ja tuollaisen ihanan, jota vain sormella vähän tökkäsee niin se menee minne haluat kevyesti liukuen. Melkein ajatuksenvoimalla.

Ihan varmasti vaatteet pysyisivät siloisempina, värit kirkkaampina ja ne näyttäisivät jopa päälläni paremmilta jos ne saisi kauniisti silitellä tuollaisen sisälle. Yksi kerrallaan, harkiten siisteihin pinoihin pinoten ja sitten sisällön kauneudesta nauttien. 

MUTTA

Totuus on karvas, suorastaan oranssinpunainen. Vanha, kulunut, Lissun Laukkukaupasta aikoinaan ostettu Samsonite. Toki hyvin palvellut, ehjäkin. Mutta voi voi. Siihen se ilo loppuikin. Siinäpähän raahaat, käsi takakenossa nostat ja vedät ja toivot ettei laukku kellahda liian kovassa vauhdissa. Niinkuin nyt juoksemaan pystyisin. Mutta kuitenkin. Ja sitäpaitsi vaatteet menee ihan ruttuun ja sikinsokin sen sisällä kun ne sinne illalla heittelee. Eikä bikinitkään näytä päälläni hyvältä. Se on aivan varmasti tuon vanhan matkalaukun vika!

Ainoa hyvä puoli tuossa vanhuksessa on että heti sen löytää ja omakseen tunnistaa. Missä vain. En ole vielä kenelläkään tuollaista nähnyt. Tuo on varmasti ollut prototyyppi, joka Hankoon halvalla myytiin. Ja sitä paitsi kukaan, ei sitten kukaan, tuota varastamaan lähde. Tai jos vahingossa joku sen nukuksissaan ottaa niin varmasti äkkiä palauttaa.

Joten tänäkin vuonna vielä tuo hyvin palvellut laukkuvanhus mukaan lähtee ja taas yhtä matkaa rikkaampana kotio palaa!

Stadin Typykät

Anne, Marja-Liisa ja Tuula. Stadin typykät.
Helsinki on ne kaikki niellyt, yksi toisensa jälkeen, pikkuhiljaa. Viimeinen menetettiin Helsingin suureen keskustakitaan vuosi sitten. Enää yksi yksinäinen dinosaurusmaalainen täällä Hangossa elelee. Ja tänne jää.
Mutta nuo kolme kouluaikaista ystävääni asustelevat pääkaupunkiseudulla ja sinne minäkin sitten tässä eräänä tiistaina junailin. Odottavin mielin ja nälkäisenä.
Olimme päättäneet tällä kertaa mennä syömään Piccolo Mondoon, joka on tosi viihtyisä pieni ravintola ydinkeskustassa, jonne tämä maalaisystäväkin löysi tiensä ilman apua. Ruoka oli ihan ok, ei ehkä ollut kokin paras päivä, mutta seura oli sitäkin parempaa.
Ja voitte uskoa mikä meteli ja käkätys. Kippurassa sai nauraa, vakavillekin asioille. Jotenkin saamme kaikista asioista humoristisen puolen esiin ja sekös se meitä nuorentaa. Ja parantaa. Ja antaa voimia taas tavalliseen arkeen.
Joten kiitän ihanan hullusta seurasta, yöpaikasta siskoni luona, joka ei tällä kertaa mukaan päässyt. Ja toivottavasti taas pian tavataan.

Sukuni mun

Niin olen onnellisessa asemassa että mulla on suuri suku. Tai oikeastaan itse sukukaukainen on pieni, mutta tämä lähisuku täällä Hangossa ja tuossa lähistöllä on suuri tai suurehko. Perjantaina sitten sisareni (ainut sellainen) päätti tulla Helsingistä asti meitä tervehtimään ja poikamme ja kummipoikansa syntymäpäivää juhlistamaan. No, juhlathan siitä syntyi.
Mutta ei niitä niin vaan kokoon saa noita mun rakkaita sukulaisiani. Ehei. Yks lähetti viestin että juu tullaan kyllä mielellään, mutta onks teillä peurapataa. No joo on. No entäs juustokakkua. No, okei tehdään juustokakkuakin. No sit me tullaan. Ja siskonikin sitten vielä varmistui että kai teillä on sen peurapadan lisäksi omenapiirakkaa. Sitä, joka me viime vuonna syötiin melkein loppuun sillä aikaa kun kävit siihen kermaa vispaamassa. No tehdään sitten omenapiirakkaakin. Mutta varmistin että istuin pöydässä ennenkuin piirakka tuotiin pöytään. Eivät kehdanneet sitä niin nopeasti ahmia.
Ja täytyy sanoa että yksi hyvä puoli on neljässä veljessä. Niiden mukana on tullut  vaimoja sukuun. Uusia ystäviä, uusia sisaria, matkakumppaneita, juhlijoita ja laulajia.
Sillä lauluiltahan siitä kehkeytyi. Nuoriso ensin hyvin nopeasti itse itsensä karkoittivat kuka lastansa nukuttamaan kuka Grönaan kaveriporukassa syntymäpäiviään viettämään. Mutta me muut laululintuset. Karaokelevyn kannet vaan lentelivät kun lauluja etsittiin ja mikrofoneja vaihdeltiin. Isämmekin esimerkkiä näyttäen.
Olipas mukava ilta, hyvät sukulaiset ja lapsukaiset. Kiitos siitä!

Kuin puron solinaa

Niinpä. Kuin puron solinaa. Kun kaksi vaakaa keskustelee keskenään. Tämän luin jostain astrologiakirjasta, aikoinaan, kun niitä enemmänkin lueskelin. Ja tein karttoja. Ja opettelin laskemaan nousevan merkin. Silloin kun aivot olivat vielä virkeät, siis kauan aikaa sitten.
Mutta tuosta puron solinasta. Se on totta. Olemme vaakaystäväni (siis itsekin olen vaaka) kanssa tallustaneet monen monta vuotta Hangon katuja ja samalla on poskilihakset ja kielenkärjet saaneet myös jumppatuokion. Olemme vuosien varrella käyneet läpi sukulaiset, lapset, joulut, juhannukset, kissat, koirat ja pienet kivet. Sillä kun kaksi vaakaa keskustelee keskenään on se todellakin solisevaa, toinen kertoo ja toinen myötäilee, oli tapaus tai asia minkämoinen. Toinen juttelee ja toinen kiinnostuneena kuuntelee, ja päinvastoin. Ei riitasointuja, ei vastaanväittelyä, ainoastaan harmoonista keskustelua puolin toisin. Ja koko ajan. Ja ihan mistä tahansa. Siis vaikka pienistä kivistä. Juttua riittää ja ideoita ja suunnitelmia, jotka heti päivän päättyessä vaipuvat unholaan. Ja sinne jäävät.
Ajattelin aina että harmooniset, tasapainottelevat vaaat (missä helskutissa on heittomerkki??) ovat helppoja ja hyviä ja muutenkin vaan niitä parhaita, merkkinsä puolesta. Ja usein mietimme että kylläpä ihmiset ajattelevat kummallisesti, onneksi me olemme olemassa!
Juttelin kerran tästä sitten veljeni kumppanin kanssa ja hän totesi kertoessani olevani vaaka että juu, niin on mun siskokin. ja se on kyllä vähän outo. Hups! Sinne romahti se kuvitelma erinomaisuudesta. Ketkäs ne niitä outoja olivatkaan! No, kestän tämän mullistavan totuuden kuin vaakaihminen vain voi. Punnitsen, tasapainottelen, hyväksyn sellaisenaan. Ja unohdan!

Viherpeukalo

Varsinainen viherpeukalo. Kukka kuin kukka niin kaikki ne kuolee, tai ainakin lakastuu lakastumistaan ja riiputtavat lehtiään surullisen näköisinä vettä huutaen. Ja rakkautta. Ja substralia. Vettä kyllä joskus saavat. Silloin tällöin kun emäntä muistaa. Usein liian myöhään. Niinkuin tämän keittiössä olevan, mikälienimensä kohdalla. Sain sen kerran ystävältäni ja olen todellakin monta vuotta sitä yrittänyt pitää hengissä, kitukasvuisena se on tuossa uunin vieressä lämpimässä monen monta vuotta sinnitellyt, mutta nyt tuli tuokin tiensä päähän. Enää ei taida vesi eikä edes rakkaus auttaa.
Olohuoneessa on myös muutama palmu, jotka sain siskoltani Hankoon etelän hyvään ilmastoon Helsingin saasteista hoitoon. Samoissa ruukuissa nököttävät, siskoni niitä käy välillä kastelemassa, huokaillen, tasan tarkkaan tietäen miten niiden lopulta käy. Hengissä kylläkin, vielä. Ne saattaisi vielä pelastaa ruukkuja vaihtamalla ja ehkä lisäämällä vedensaantia. Hmm.
Toiset on vaan luotuja kukkien kanssa keskustelemaan ja toiset eivät. Ennen kyllä peukaloni oli vihreämpi, mutta vuosien saatossa hailakoitunut. No, onneksi on kukkakauppoja, joista voi aina silloin tällöin ostaa uuden, kukoistavan viherkasvin.


ISÄNNÄLLÄ on muuten yksi hoidokki... en saa siihen koskea, enkä sitä kastella...

Kaupan uusi ilme

Nyt on kauppa laitettu uuteen uskoon. Jonkinlainen kevätinnostuspuuska iski myös työ-ympäristöön ja silloin on paras toimia. Rintaliivit heivattiin nurkasta nurkkaan, uusia tasohyllyköitä avaruutta luomaan, toimivat myös hyvin varastotilana, takahuoneen kasoista mitään löydä! Uimapuvut saivat uuden kokonaisen seinän, kesää, kärpäsiä ja etelänmatkaajia odotellessa!
Ja myyjätär (ah, kuulostaa niin vienolta!) sai kassoineen uuden uutukaisen paikan, siinä vielä ole ollutkaan. Muutama hyllykkö vielä kasaamatta (odottelen kiireistä nikkari-isäntää paikalle), niin homma alkaa olla valmis.
Joten tervetuloa kaikki vanhat ja uudet asiakkaat katsastamaan muuttunut vaateliike kuin myös nauttimaan kevään uusista kuoseista ja väreistä.

Leninkejä

Laitanpa teille muutaman leninkikuvan näin kevään piristykseksi! Tänään postipoika toi pari paketillista MacScottilta!

Kirja, joka sai isännän lukemaan!

Olemme olleet naimisissa pian 30 vuotta. Enkä ole ikinä, siis kuunaan päivänä, nähnyt mieheni lukevan kirjaa. Niinkuin vanhat herrat nahkalinnassaan sikaria poltellen, sivuja hiljaa käännellen välillä viskiä siemaillen pieni ironinen hymynkare huulillaan, kaikkea sitä nyt kirjoitetaan! Juu nej! Sellaista näkyä meidän matalassa majassamme ei ole nähty, röykkiöittäin kaikenmaailman autolehtiä ameriikasta kylläkin. Hot sitä ja hotrod tätä. Niillä rahoilla olis jo auton rakentanut. Melkein.
Mutta eilen, ystävänpäivänä, annoin miehelleni lahjan (olin sen jo muutenkin ostanut, varannut). Kirjan. Ihan oikean kansineen kaikkineen. Ja melkein ilman kuvia, muutama kuva siellä täällä, muuten pelkkää tekstiä. Vähän tuo isäntä puhkui kauhusta kun sen avasi, oli nimittäin niin monella sivulla koko sivun verran kirjaimia, tiiviisti allekkain. Huh huh.
Mutta ihme tapahtui. Isäntä rupesi sitä lukemaan, nauroi välillä ja luki siitä pätkiä ääneen. Olisi pitänyt tietenkin tuo ihme ikuistaa, niinkuin lasten ensiaskeleet tai ensimmäinen päivä koulussa (tosin taitaa nekin kyllä olla ikuistamatta). Kantta kuvatessani huomasin tuon olevan jo sivulla 23, joten hyvää vauhtia edistyy, ehkä saan sen itsekin joskus tänä vuonna luettavaksi.

Karl-Olof Fager En har skrivit dagbok många 1000 meter

Ystävä hyvä

Mulla on kuulkaas paljon ystäviä. Nuoria, vanhoja, viisaita ja vähän hullujakin. Ihan vähän vain. Hulluja. En niitä nyt kyllä normaalisti mieti, ystäviä, siellä ne niinkuin taka-alalla on ja pysyy. Vähän niinkuin tukeva sokkeli, joka taloa pystyssä pitää. Sellaisia ne on ne hyvät ystävät. Vanhat, nuoret ja vähän hullut. Sukulaissielut.
Vanhimmat ystävät ovat kouluajoilta, naapurin lapsia, joiden kanssa vapaa-aikakin vietettiin, koulukaverit, joista osa on hävinnyt jo muistin sopukoihin, mutta osa heistä on jäänyt sokkelikiviksi. Kuten stadin typykät. Kolme ihanaa, kaunista naista aikojen alusta. Hirveitä käkättäjiä. Jotka taas pian ilokseni tapaan.
Suurin osa nykyisistä ystävistämme on tullut aikuisiällä, ystäviä joiden kanssa käymme syömässä, tanssimassa, purjehtimassa, matkoilla ja joskus laulaa luritamme, karaokea!. Ne ne niitä varsinaisia sokkelikiviä on. Aina on joku joka auttaa, kutsuu syömään tai juttelemaan. Aina on joku jolle sydäntään purkaa. Ei se sen kummempaa oo. Ystävyys.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        

Meissä asuu kaikissa pieni sisustajanpoikanen

Eilisen ruikutuksen ja huokailun jälkeen tuntui heti pirteämmältä, jopa suorastaan riehakkaalta joten buranan (se se varmaan pisti pään sekaisin) voimalla rupesin kaupassa hyllyjä, telineitä, tasoja siirtelemään ja muuttamaan paikasta toiseen ajatuksena laittaa melkein koko kauppa uuteen uskoon. Tyttären avustuksella hiljalleen.
Mutta mikä parasta se innostusinspiraatio kesti kotiin asti joten pikapikaa soitin pojan apukanturiksi, sillä jos inspiraation jättää omilleen niin äkkiäkös tuo laantuu ja tiedä häntä koska palaa, jos ollenkaan. Joten poikakulta intoa puhkuen (lue huokaillen ja päätään pudistaen) kantamaan mieheni kanssa mamman kaappeja huoneesta toiseen. Melkein ne lauleskeli ´´ain laulain työtäs tee´´. Mutta äkkiä katosivat molemmat kun kaapit ja sohva oli kannettu.
Siinä sitten työntelin sitä isoa pöytää ja tuoleja sivummalle sitä mukaan kun laitoin sohvaa ja tuoleja paikoilleen ja mallasin sitä sun tätä. Ja yhtäkkiä pöytä oli löytänyt uuden paikan, ihan vahingossa, sehän oli tarkoitus viedä aivan toiseen huoneeseen. Ja isäntä on iloinen. Poika on iloinen. Ja lompakko on iloinen. Koko huoneen uusiminen maksaa vain muutaman maton ja tuolin. Isännän tarvitsee vain lamppu siirtää.
Joten niin siinä kävi että vanhasta lastenhuoneesta, joka ensin makuuhuoneeksi ajateltiin, sitten piti ruokahuoneeksi muuttua, tulikin meidän uusi tv-huone. Tv siirtyy sinne kuten myös vanha, virttynyt olohuoneensohva.
Suht pienellä vaivalla ja rahalla saatiin uusi olohuone ja mukava tvhuone, jonne mukava perjantai-iltana kellistyä isolle sohvalle konjamiinia ryystämään.

Hiljaa hyvä tulee

Tuli tässä mieleen itseäni surkutellessa  ja jalkaa hoivaillessa leikkauspäivä lokakuussa. (No en kyllä oikeasti surkuttele, mitäpä tuosta, ja sitäpaitsi voin hillua tietokoneella koko päivän vaikka muka töitä haluaisin tehdä, hahaa!) No jokatapauksessa antoivat kasan lääkkeitä ja rauhoittavia, mitä lie, ja kärräsivät leikkaussaliin, joka oli kylläkin heräämö, leikkaussaliin pääsivät varmasti vain kunnon leikkaukset, kuten suolenpoistot yms. No kuitenkin heräämössä sitten makasin mahallani, rauhoittavat rauhoittamassa, yhtä  teräväpäisenä kuin yleensäkin. Ja silloin se alkoi! Joku helskutin hoitaja naputti ja koputti ja kolisutteli mun sänkyä ainakin puolen tunnin ajan. Kauhea meteli, ihan kuin vanhaa hetekkaa olisi vasaralla taottu. Vähänkö ärsytti!

Kolina jatkui ja rupesin sitä ärsyyntyneenä pohtimaan ja hiljallensa valkeni että kolinahan tulee siitä kun ne hakkaavat luuta mun kantapäästä! Auts! Haglundin kuhmu. Olis vaan herra Haglund pitänyt kuhmunsa ite! Ja jotain muutakin putsasivat, taitavat ja kiitos siitä. Täytyy vaan ottaa r-a-u-h-a-l-l-i-s-e-s-t-i ja sehän on mun hyve! Tai siitä tulee. Ja laittaa kaikki tulevaisuuden juoksu(hahaa)haaveet vuoden päähän ja jos ei sittenkään juosta tai edes kävellä niin ajatellaan sitä sitten, ensi talvena.

Tällainen päivä

Hengitä syvään, ota rauhallisesti! Laita jääpussi jalkaan, jalka ylös ja voitele kaikki helskutin mömmöt siihen mitä suinkin löydät. Buranaa naamaan. Ja suojalääke vatsalle. Keitä kahvia ja syö pullaa lohdutukseksi! Katsele kuinka laatikkopinot kasvavat ja kaikki suunnitelmat ja ideat mitä olit aikonut toteuttaa, juuri tänään tietenkin, valuvat kipeän jalan myötä hiekkaan. Huomenna on uusi päivä. Tänään tämmöinen!

Haaste kodin laiminlyönneistä vastaanotettu

Tarja Kvarnström (Hangöliv i villa Tarja) heitti haasteen kodin laiminlyönneistä.

No tulipahan sopivasti, juuri kun niitä olen pähkäillyt päivätolkulla. Ja niitä riittää. Talossa josta lapset ovat muuttaneet omilleen, jossa pieniä huoneita riittämiin ja jotka täytetään turhalla roinalla. Yläkerrassa meillä on 2 pientä huonetta, makuuhuone ja isännän ´´musiikkihuone´´ joka kylläkin tätänykyä on täynnä nahkapaloja ja muita autonrakennusromppeita, siitä myöhemmin. Mutta tuo yläkerta nyt mikään ongelma ole, sinnehän ei näe eikä kenenkään sinne tarvitse kiivetä sotkua katsomaan.
Mutta alakerrassakin meillä on kaksi vanhaa makuuhuonetta, jotka kylläkin tarvitsisivat jonkinlaisen järkevän käytön. Toinen pieni on tietokone/makuuhuone/vaatekaappihuone. Mutta isompaan olen nyt sovittelemassa ruokailutilaa ja tarkalla mittaamisella olen tullut siihen tulokseen että pöytä sinne mahtuu.
Ja sitten tulemmekin varsinaiseen ongelmakohtaan, joka on meidän olohuone. Riittävän tilava kylläkin, mutta suuri ruokapöytä on ollut parhaalla paikalla eli erkkerin edessä ja tavallaan tukkinut koko olohuoneen, muut huonekalut on sitten vaan siroteltu sinne tänne eikä kunnon oleskelutilaa ole ollut ollenkaan. Siis sellaista tunnelmallista köllöttely ja lukutilaa. Ja siihen tulee nyt muutos. Hiljalleen.

1. Lempivärini sisustuksessa. Kaikki ruskean, harmaan, viininpunaisen murretut sävyt.

2. Designhuonekalu joka ei meidän taloon tule. No ei varmaankaan mikään, paitsi mieheni itse tekemät. Mitenköhän tuollainen iso valkoinen pallotuoli tai valkoiset muovilamppuhörpäkkeet meille istuisivat. Ei mitenkään. Eikä meille tule valkoisia seiniä.

3. Hurmaavimmat henkilöhahmot telkkarissa. Rakastan kaikkia noita vanhoja sarjoja, siis sarjoja entisajoista kuten Downton Abbey, Kätilö, Mr. Selfridge ja naisten paratiisi.

4. Suosikkini leivonnassa. Rakastan leipomista, mutta nyt on jäänyt vähemmälle, koska nehän pitäisi myös syödä ja siitä seuraa... Mutta masikkatäytekakkuni on hyvää! Ja vaniljajuustokakku (huomasin että vaniljatuorejuustoa taas saa) on koko perheen suosikki. Ja tietenkin pulla!

5. Blogisuosikit, joille pistän haasteen. Luen oikeastaan vain hankolaisten blogeja ja laitankin haasteen edelleen

www.facebook.com/pages/Lailan-kuvatuksia/

Pölypunkkiallergiakohtaus

Miljoonien pölypunkkihirviöiden armeija hyökkäsi! Silmiä kirvelee ja kurkku karhea ja aivastuttaa. Iltapalaksi saakin nauttia rasiallisen histamiinia. Sen siitä saa kun rupeaa siivoamaan! Tai ei edes siivoamaan vaan lajittelemaan kirjoja, papereita, kaikenmaailman vanhojen jo kauan sitten hajonneiden kodinkoneiden käyttöohjeita, ikivanhoja käsityölehtiä, joiden mallit takuulla jo vanhentuneet! Yhtäkin kaapin ovea ei varmaan ollut aukaistu moneen vuoteen, sieltä se suurin armeija hyökkäsi! Järkyttävää!
Mutta nyt kirja- ja paperipinot saavat kyytiä, eteishalli alkaa näyttämään jo mukavasti varastolta, huonekaluja siirtyy olohuoneesta lähemmäksi ulko-ovea, roskapusseja menossa kaatopaikalle. Hyvä minä, olen saanut vihdoinkin jotakin aikaan. Jos ei niin kauheasti vielä muuta niin ainakin kunnon allergiakohtauksen!

Hulluttelu

Facebookissa on aika ajoin ruudukkoja jotka täynnä kirjaimia ja niistä sitten pitää näkemän omat elämän sanat tai sanan. No ainahan niitä tulee tiirailtua ja niin myös viime viikolla. Silloin piti löytää yksi sana.
Hulluttelu!
Olkoon siis niin! Tästä vuodesta tulkoon hulluttelun vuosi! Sääli vain että työn tuoksinassa ja kaiken maailman vaivojen kolottaessa väsynyttä vanhaa ruumisretaletta on tuo yksinkertaisen ihana sana unohtunut sanavarastosta tai kaivautunut ainakin syvälle muistikätköihin. Erään ystäväni tytärtä lainatakseni lupaan tästä päivästä lähtien avata sen muistiluukun oven ja ottaa tuon sanan esille. Joka päivä.
Hulluttelemisiin!

Valolatoja

Valolatoja. Mikä ihmeellinen sana. Piti itsenikin miettiä että onko oikeasti oikea sana. Valolatojana valolatomossa, Hangon kirjapainossa. Sinne menin töihin Koristeviennistä joulupallojen keskeltä valolatojaksi 80-luvun alussa. Tuo viereinen kuvahan hyvin kuvaa sitä, ladotaan tekstiä lamppujen alla!
No ei nyt sentään, ja tuo kuvakin taitaa olla aikojen alusta vaatteista päätellen. Mutta muistaakseni kun kirjapainoon töihin menin niin yhdessä nurkassa ladottiin vielä tuollaisilla kirjasimilla. Alempi kuva on sentään Hangon kirjapainosta. Ja tuossa viereisessä kuvassa on kastista ladottuja kirjasimia latomahaassa. Nuo kastit olivat haluttua tavaraa sen jälkeen kun niitä poistettiin käytöstä ja saimme ostaa niitä muutamalla kympillä, itsellänikin on tuollainen pölynkerääjä.

Ja nämä kuvathan eivät missään tapauksessa osoita että olisin dinosaurusten ajalta, vaan pikemminkin miten huimaa vauhtia kehitys on mennyt eteenpäin jos kerran minäkin, nuori tyttöpahanen, olen tuon kaiken nähnyt!
Mutta kuten sanoin menin töihin Valolatomoon, ja siellähän oli toisenlaiset pelit ja vehkeet. Latomakoneita! Isoja möhkäleita, joiden sivussa vielä isompi laatikko, johon piti käsin vaihtaa fontit, mennä kehityshuoneeseen kehittämään tekstit ja kamalien kemikaalien kanssa plotraamaan. Silmänhuuhtelupiste kuvasi hyvin työn haittapuolia!
Mutta pikkuhiljaa nuo isot möhkäleet vaihtuivat pienempiin tekstinkäsittelylaitteisiin ja saimme keskustietokoneen ja kehityslaitteen, mikä lie nimi sillä ollut, ei kyllä enää muistu mieleen, mutta joka tapauksessa kemikaalien kanssa plotraaminen loppui ja muutenkin työ nopeutui ja helpottui.
Jossain vaiheessa sain ihka uuden päätteen, jolla pystyi tekemään ilmoitukset ja taulukot valmiiksi asti. Mikä taas helpotti taittajien työtä.
Se oli mukavaa aikaa! Mutta on siitä jo aikaa kun ei millään enää muista kaikkia termejä, laitteiden nimiä, joten anteeksi antakaa kaikki virheellisyydet, mutta onneksi nuo kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Sieltä kirjapainosta sitten lähdin yksityisyrittäjäksi ja perustin tai ostin liikkeen, josta pikkuhiljaa muotoutui lelukauppa. Ja siihen loppui säännöllinen palkkatulo!

Vai ei elämää Hangossa!

Tänään menimme aamukahville, niinkuin jokaisena muunakin aamuna, tuohon Ratakadun kahvila/pizzeriaan, mutta ovi ei auennut! Lukossa pysyi. Eikä lapun lappua.
No, kahvihammasta kolotti ja ainainen puheripuli vaivasi, joten päätimme mennä aamukahville Roxxiin.
Mitä ihmettä, hyvä kun auto mahtui parkkiin ja vitsailimme saavamme juoda vuoden ensimmäiset terassikaffeet! No sisälle onneksi mahduimme, vieläpä ikkunapöytään, mistä saimme ihailla talvista satamaa hammaskolotusta parannellessa.
Ja mitkä tarjottavat! Sämpylöitä, piirakoita, salaatteja jos jonkilaisia. Tuoretta! Edullista! Ja mikä parasta: tuoretta pullaa, kotitekoista pullaa pullahiirelle! Pakko oli syödä, puoliksi laitoimme, koska kaikkihan sen tietää että puolitettaessa kaikki kalorit valuu ulos, ja pelkkä terveellisyys jää!
Joten jos heti aamutuimaan haluat nähdä vilskettä ja vilinää (ja raavaita miehiä!!), saada hyvää ja iloista palvelua niin kannattaa piipahtaa Roxxissa kahvilla!

Mittanauhapoliisi

Illalla sitten innoissani miehelleni kerroin ideoistani huoneiden järjestysten suhteen. Hmmmm. Jaaaa. No ootko mitannut että se pöytä mahtuu? No tottakai mittasin, oikeesti! Mitannut tuolien kanssa, että myös päissä mahtuu istumaan ja pääsee kulkemaan uunin ohi? Hmmm...
Miehet! Niin tarkkoja tuollaisissa vähäpätöisissä asioissa! Mutta lähti sitten oikein kunnon mittanauhaa hakemaan autotallista.
Ei mahdu, ei!!
Minä sulle mittanauhat näytän! Yön tunteina sitten siirtelin tuoleje ja muutaman pikkupöydän hahmottaakseni tilaa. No, ei siinä nyt ruhtinaallista luppotilaa jäänyt, mutta ei me nyt missään linnassakaan asuta. Kyllä kulkemaan pääsee, luulisin!
Täytyy nyt jäädä pähkäilemään tätä uutta ongelmaa ja järkevää ratkaisua siihen.
Venyvät seinät olis hyvä keksintö!

Apuva!

Hirvittävän tärkeitä päätöksiä pitäisi tehdä pienen ihmisen. Muuttaako järjestystä ja miten muuttaa. Vai laiskuuttaan vai jättää kaiken ennalleen ja sulkea silmät. Hmm.

 Jos kaikki olisi kainalossa kulkevaa  niin äkkiäkö nuo siirtäisi. Mutta nyt on asia niin että pitäisi melkein tehdä niinkuin Hepokattilaulussa ´´Muuttaa lattia katoks ja katto lattiamatoks´´. No ei nyt eikä noin radikaalisti, mutta kuitenkin kahden huoneen huonekalut pitäisi siirtää. Ja meillä on olohuoneessa painavan pöydän lisäksi iso astiakaappi, joka on täynnä astioita, laseja, kippoa ja kuppia jos jonkilaista. Joten sitä ei  hevin rupea raahaamaan talon toiselle puolelle että  josko se nyt sopisi tuonne uuteen huoneeseen josta ruokailuhuonetta kaavailen. Tai minä voisin vielä niin hullu ollakin että sen tyhjentäisin, tulisipahan siivottua samalla, mutta mieheni ei takuullakaan sitä rupea sinne rahjaamaan ja sitten takaisin jos ei rouvalle sattunut sopimaankaan tämä järjestely. Joten nyt olisi oltava varma tästä asiasta ja NÄHTÄVÄ huone sielun silmin. Ja sitä olen tässä yrittänyt tehdä koko illan, mutta jotenkin tänään sielun silmät ovat sokeat, ei vaan aukene.

Taloon muuttaessamme oli siinä keittiö ja olohuone ja alkovi sekä pieni eteinen. Perheen kasvaessa räjäytimme hieman kalliota ja rakensimme olohuoneen, makuuhuoneen ja saunatilat. Joten entisestä olohuoneesta tuli lastenhuone. Aika iso sellainen kaksine ikkunoineen. Jo silloin kauan sitten ajattelin että kun lapset muuttavat pois kotoa, sitä tietenkään missään tapauksessa toivomatta, tekisin siitä huoneesta ruokasalin. Ja senhän yhtäkkiä muistin. Remontoitu huone ja kaikki, ei tarvitsisi kuin huonekalut siirtää,Vain siirtää, siitähän se kiikastaakin.

Ehkä huomenna kirkastuu kun pähkäilen tätä suuren suurta ongelmaa koko yön ja aamun valjetessa koko ongelma on ratkaistu. Tai sitten vain mieheni hymyillen tulee sanomaan että totta kai kultaseni, ihan niinkuin haluat. Siirrellään vain aikamme kuluksi.

Ilmankos!

No niin, se huoneprojekti meni uusiksi! Ilmankos en sitä ole saanut eteenpäin kun ei vaan oikein sittenkään tuntunut oikealta tuo makuuhuoneidea isossa huoneessa, jonne aurinko paistaa kesällä iltasella. Ja ehkä siitä olisi tullut romunkeräyshuone, isoon huoneeseen kun on helppoa viedä kaikki oven taakse piiloon. Tai siis jos on niinkuin minä. Itseni tuntien ajattelin asian uudelleen. Ja kävin kylässä.
On mentävä kauas (toiselle puolelle Hankoa) nähdäkseen lähelle, eikö ne niin sano ne viisaat. Ja niin tein ja heti tuli uusia ideoita ja nyt sormet syyhyävät että pääsisi alkamaan raivauksen!
Otin myös taustatuekseni Sisustuspraktiikka Riikka S.:n! Ajattelin että siinä oiva takapuoleenpotkija jos hommat ei edisty, ja oikeasti tarvitsen kyllä oikeata apuakin. Ja mun mies varmasti hykertelee innoissaan kun tätä lukee, on se siitä vaan niin ihana tehdä omassa kodissa remonttia ja siirtohommia. Poikakin tykkää.