Hankolaiselämää: Jäätelöä

Jäätelöä aamiaiseksi, jäätelöä lounaaksi, jäätelöä illalliseksi. Siinä olisi mieluinen ruokalista huomiselle.
Olen jäätelöhullu, hulluna jäätelöön, vaniljajäätelöön! Ja vain vaniljajäätelöön, ei vohveleita, hilloja, kastikkeita, pelkkää valkoista, ihanaa, sulavaa vaniljajäätelöä. Ja jos se on soft icen muodossa niin vielä parempi.
Muistan jo nuorena pysähtyneeni koulusta tullessa kioskiin (siihen aikaan niitä kioskeja oli montakin

Unelmatuutti

Esplanaadin varrella) ostamaan puolen litran jäätelöpakettia! Sen sitten kotiin tullessa avasin ja söin suoraan paketista! Mums!
Meillä on aina vaniljajäätelöä pakastimessa, kesät talvet, ja melkein väittäisin että syön jäätelöä enemmän talvella! Tokaisinkin tässä kerran tyttärelleni että olen muuten varmastikin ollut edellisessä elämässäni jäätelö!
Ja jos jotain pitäisi sinne autiolle saarelle ottaa niin olisi se nyt aika ihanaa lötkötellä palmujen katveessa ja nautiskella vaniljajäätelöä. Sitä laktoositonta!

Ps. Kaikki jäätelönvalmistajat huom! Tännepäin voi lähetellä koe-eriä ja maistelupakkauksia!!

Muistoja

Kummallista mitä sitä lapsuudestaan muistaa. Ja ei muista. Eikä voi muistaa. Mutta yhtäkaikki ne tapahtumat ovat totta ja mitä jälkiä ne ovat jättäneet, jos ollenkaan... kukapa tietää...
Edesmennyt äitini kertoi ensimmäisestä lentomatkastani. Asuimme jossain Esplanadin varrella, talo taitaa olla vieläkin pystyssä. Talo oli sellainen tyypillinen senaikainen talo, korkea sokkeli, joten rappusia pienelle kuistille oli myös monta. Ja niinpä hän eräänä kauniina päivänä laittoi minut niihin ihaniin sinisiin puolipallon näköisiin vaunuihin nukkumaan ulos siihen avokuistille ja Hangon ihana tuuli puhalsi vaunut rappusia alas.
Eikä edelleenkään tuo lentäminen ole lempipuuhaani, tosin nyt jo hiukan useammin matkustaneena, menee jotenkuten ilman paniikkikohtausta... mutta kukapa tietää mitä tuosta ensimmäisestä lentomatkasta on jäänyt sielun syövereihin.




Toistakaan ikävää muistoa en onnekseni muista, mutta vanhempani ovat kertoneet ensimmäisestä kunnon sukelluksestani. Se tapahtui ollessamme mummolassa Hankasalmella. Mummoni asui pitkän kinttupolun päässä, polun jota reunusti kymmenet valtavat muurahaiskeot ja taivaaseen asti ulottuvat puut. Ja polun päässä oli veräjä joka piti aukaista ennen kuin voi kavuta Karankamäelle ja mummolaan! Siellä sitten ollessani muutaman vuoden ikäinen olin hukkua saaviin. Se tavallinen tarina, saavi täynnä vettä ja utelias lapsi. Onneksi kuitenkin tässä kirjoittelen, joten suojelusenkeli taisi olla valppaana!

Mummola

Tämän kolmannen onnettomuusaiheisen muiston muistan selkeästi. Olin siinä 4-5 vuotias ja asuimme Sonkilla Kappelisatamantiellä. Talossa oli kyllä sauna, mutta jostain syystä kävimme naapurin omakotitalossa saunomassa. Ja siellä sitten heitin löylyä ja tipuin kiukaaseen. Sen muistan ja joka-aamuisen pesuoperaation kun pyjaman hiha tarttui ihoon kiinni ja sitä piti liottaa vedessä. Käsi on tallella eikä sielukaan suurempia kolauksia saanut, muutama muisto rikkaampana.

Naapurissa kyläilemässä

Siivousgeeni

Siinä sohvalla köllötellessäni ja kaikenlaista miettiessäni sen sitten keksin... ihan yhtäkkiä yllättäen niinkuin kaikki hyvät ideat ja ajatukset tulevat. Helpotuksen huokaus, en siis olekaan laiska, saamaton, välinpitämätön... minulta vain yksinkertaisesti puuttuu se... siivousgeeni! Ja kun tyttäreni tuli vielä kyläilemään asia vain varmistui. Sillä samaisella ihanalla punaisella sohvalla istuessani ja lapsenlasta viihdyttäen seurasin samalla tytärtäni joka lapselleen ruokaa lämmittäessään samalla siivosi, puunasi, tyhjensi ja välillä jotain mutisten laittoi tavarat paikoilleen. Ja yks kaks oli keittiö siisti, tiskipöytä kiilsi, lapsella ruokaa pöydässä ja sillä hetkellä havahduin ja mietin että miten se tuon teki!! No rupesin sitä sitten oikein miettimällä miettimään. Jos siis tuollainen tärkeä geeni puuttuu niin jotakinhan on täytynyt tulla tilalle, muutenhan olisin vaikkapa vino, liian pitkä tai muuten vain eriskummallinen, mitä kyllä lasten mielestä olenkin, siis eriskummallinen, toisinaan. Mutta palatakseni puuttuneeseen geeniin tai oikeammin sen tilalle tulleisiin niin pitkän pohdinnan jälkeen löysin montakin korvaavaa, jotka helpottavat arkipäivää tuon tärkeän geenin puuttuessa. Juo-viiniä-ystävän-kanssa-ja-paranna-maailmaa-geeni... joka mielestäni melkein yhtä tärkeä jossei tärkeämpi. Lötköttele-keittiön-sohvalla-sillä-punaisella-ja-haaveile-kynttilän-valossa-geeni... joka suorastaan elintärkeä, eikä rasita selkää.

Tee-se-huomenna-geeni... pitäähän Huomiselle jotain jättää. Joten tuossahan noita korvaavia, eiköhän noilla pärjää! Mutta jotenkin on niskavilloissani sellainen kutina että muutama hyvä ystäväni tahoillaan myhäilee ja nyökkäilee että kyllähän me nyt toi tiedettiin... ei vaan viitsitty kertoa! Mutta mitäs sitä suremaan, ei edes enää kauheasti harmita tuo puuttuva... siivousgeeni!