Jouluksi?

Nyt olisi voinut kirjoittaa joulukortit valmiiksi, leipoa pakastimeen, suunnitella ne vähät joululahjat mitä nyt lapsille ja lapsenlapsella hankitaan (miten niin vähät?). Mutta ei, pää on aivan tyhjä, olkapäät jumissa ja ajatus ei kulje. Ihan kuin olisi tyhjiössä. Kaikki kysyy koska muutat, mutta enpäs tuotakaan tiedä. Hermot vaan kiristyy kun ei mitään saa aikaiseksi. Kun ei ole vielä voinut aloittaa ja joulu senkus lähestyy. Hohhoijaa. Ja kokemuksesta tiedän, että kaikki mitä on suunnitellut menee uusiksi kuitenkin kun aloitamme pienimuotoisen rempan uudessa kohteessa. Ei siellä nyt paljon tarvitse, mutta pinnat pitää putsata, reiät tilkitä ja sitä sun tätä hankkia ja rakentaa. Joten ei mitään paniikkia. Jouluun on vielä neljä viikkoa ja sitä ennen ehtii hyvin. Ainainen optimisti. No ainakin yritämme ja sunnuntaina pääsemme vihdoin aloittamaan maalaamisen ja suunnittelun. Joten ne joulukortit kirjoitetaan sitten siinä tohinassa, samoin kuin kaikki muukin jouluun liittyvä.
Mutta yksi asia on tehty, ainakin nyt pikkujouluksi. Kun keskiviikkona tulin töistä kotiin niin katsoin kummissani ulkorappusilla makaavaa mattokasaa. Kaikki matot ulkona. Isäntä? Ei, ei, sillä on muuta, ei varmaankaan. Sisälle kun pääsin niin suureksi hämmästyksekseni koko talo oli siivottu. Siis koko talo, vessaa myöten. Kaikki vaatteet viikattu kodinhoitohuoneesta, lavuaarit puunattu, lattiat kiilsivät, kaikki irtotavarat loistivat poissaolollaan. Tytär, tuo pelastava enkeli, oli käynyt meillä siivoamassa! Toki totuuden nimessä täytyy sanoa että oli ajatellut kääntyä takaisin ovelta nähdessään huushollin, mutta oli nyt kuitenkin sisukkaasti aloittanut. Jihuu! Sanon minä.
Pikkujoulu saa tulla. Ja toivotankin hyvää sellaista kaikella kansalle, paljon kinkkua ja joulutorttuja!

Siivouksen sietämätön keveys

Tänään heräsin tarmoa täynnä. Nyt siivotaan ja laitetaan jo vähän pikkujoulua valmiiksi, koska saattapi olla että en ensi viikolla ehdi enää ajatella mokomaa. No, pyykit koneeseen, kodinhoitohuoneen raivausta, vähän vain, jos kaikki raivais niin silmiin sattuis kaakeleiden säihke. Ei, vähän vain, tytär sainoisi fuskaten, mutta itse totean että maltilla. Joten kasoja jäi juuri sopivasti, eikä tarvinnut kaakeleita puunata, kun pintaa ei vielä niin paljon näkynyt. Hyvä. Ja siinä samassa huomasin auringon paisteen esiin tuomat kurajuovat olohuoneen ikkunoissa, joten kävinpä ne ikkunatkin pesaisemassa ulkopuolelta, mutta tietenkin vain ne joihin aurinko paistoi. Ei ne muut likaisia olleet. Ja, hurraa hurraa, ompelin kaksi verhoa olohuoneeseen. Kaksi muuta ompelin kolme viikkoa sitten, mutta jostain syystä en silloin ehtinyt ommella kaikkia neljää. No nyt nekin ovat paikallaan! Todella tyytyväinen olo. Ja heiluinpas vielä rätin kanssa ja sain pölyjäkin pyyhittyä, muutaman kaapin päältä. Otan ne loput kaapit sitten vaikka ensi kuussa.
Sitten onneksi tyttäreni soitti ja ilmoitti että Andy tulee meille hetkiseksi leikkimään; johan tuota tulikin siivottua. Ja sitäpaitsi Muumikirjalukuhetki oli paikallaan. On se sen verran raskasta tuo siivous. Jatkan sitä sitten taas kun inspiraatio iskee seuraavan kerran. Nyt otan hyvän kirjan ja menen soffalle pötköttelemään ja lukemaan ja saatanpa vielä keittää sumput ja syödä puolikkaan pullan, joka aamusta jäi. Ei hullumpi siivouspäivä. Vähän kyllä väsyttää!

Muutto

Koskaan ikinä enää en muuta, olen kaikille kuuluttanut kun valittelevat liian pientä ja ahdasta kauppaani! Ei, ei, ei. Nythän mulla on oma lukaali, pankin kanssa yhteisomistuksessa. Ei tulisi edes mieleeni. Ja perhe ehti jo huokaista helpotuksesta. Vihdoinkin tuo asettui aloilleen.
Kunnes mieli muuttui. Siihen ei tarvittu kuin pienen pieni vihjaus, että etkö sä Seija vois muuttaa siihen Ulla-dressin paikalle? No, en tietenkään voi! Mitä ne oikein kuvittelee. Mutta yhtäkkiä tuo ajatus valtasi suuremman ja suuremman tilan ajatuksista ja yhtäkkiä ollan nyt taas tässä tilanteessa. Muutto edessä. Ja vielä kahden kaupan muutto. Viimeinenkin järjen hiven on luultavasti kadonnut taivaan tuuliin, mutta ei mua ennenkään viisaaksi ole haukuttu. Joten hypätään taas! Hohhoijaa.
Hiljalleen muuttopäivän lähestyessä alan ymmärtämään tuon kaiken suureuden ja työmäärän, mutta onhan yrittäjällä yöt ja niillä kun päiviä jatkaa niin eiköhän jotain liikettä saada aikaan. Ja  muuton jälkeen nähdään onko enää tervehtiviä sukulaisia ja ystäviä. Tai perhettä!
Mutta niinhän ne sanoo että hiljaa hyvä tulee, eikä tuosta kannata etukäteen stressiä ottaa.
Mietitään sitä sitten huomenna!

Naapurin kakarat

Ei me mitään kauhukakaroita oltu. Ehei. Villejä, eloisia, elämäniloisia suuren perheen lapsia. Niitä me oltiin. Naapurin kakaroita. Neljä villiä poikaa, kaksi kilttiä tyttöä, kaksi ruskeasilmäistä, muut viheriäisiä tai sinisilmiäisiä. Kaikki Ainin ja Erkin kullanmurusia. Trip, trap, trull. Kymmenessä vuodessa kuusi herranterttua. Kuusi uudenuutukaista veronmaksajaa, suvunjatkajaa ja elämäniloa.

Tosin elämänilo on ollut hyvin kaukana hyvin monta kertaa, kun on paimentanut kuutta villiä vekaraa. Siinä ohessa käynyt töissä, sekä äiti että isä. Yrittänyt saada vaatetta päälle koko katraalle ja ruokaa pöytään, maksellut siinä sivussa aravalainaa, kattoa lastensa pään päälle. Ei me köyhiä oltu, mutta ei rikkaitakaan. Rahaa oli juuri sen verran kun sitä meni, mitään ei jäänyt viivan alle. Välillä oli huonompia aikoja, mutta enpä tuota muista ikinä mistään jääneeni paitsi.

Rakkautta oli juuri niin paljon kuin sitä ennätimme ottamaan, siinä vilinässä, juuri niin paljon kuin väsyneet vanhempamme sitä jaksoi vat antaa, siinä vilinässä. Voitte vain kuvitella sitä jalkojen töminää, papatusta, kiukuttelua, riitelyä, naurua, iloa, ovien paukuttelua, pyykkivuoresta puhumattakaan. Ei hiljaista hetkeä. Ei myöskään tylsää hetkeä. Eikä todellakaan yksinäistä hetkeä. Aina oli joku kotosalla, aina joku jonka kanssa, jos ei muuta, niin riidellä. Ja kaiken lisäksi meillä oli sellainen ihmeellinen koti, että sinne sai tulla kaikki ne naapurien herrantertutkin. Itse asiassa monen korttelin kaikki lapset juoksivat meillä, olivat meillä yökylässä, leikkimässä, syömässä. Koko ajan. Joten kuuden lapsen katras muuttui päiväsaikaan melkeinpä lastentarhaksi. Ainin ja Erkin avoimien ovien talo!

Tuossa jo vuosia sitten ollessani vanhempieni kanssa kesäaikaan kiertelemässä Hangon kapakoita ihmettelin, että mitenkäs tuo meidän äiti voi tuntea noin paljon nuoria. Aina sen ympärillä hyöri jos jonkinlaista nuorta, poikia enimmäkseen. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen niin tottakai avoimien ovien mamma kaikki nuorensa tunsi ja nuoret tunsivat mamman, vielä aikuisenakin. Ja tykkäsivät. Niinkuin mekin, lapsensa. Mutta valitettavasti menetimme äitimme hänen sairastuttuaan syöpään kahdeksisen vuotta sitten.

Tyttö, poika, tyttö, poika, siihen sitten säännönmukaisuus loppuikin ja rikkoutui kahdella pojalla peräjälkeen. Meidän pojat - uskomattoman ehtiväisiä, varsinkin vanhin, isä-Erkin kopio, tumma nappisilmä; ajoi rekkaa päin, hyppi lasinsirpaleille, putosi puusta, karkasi kun silmä vältti, kuhiainen, niinkuin setämme häntä kutsui. Muut kolme valkotukkaisia Pihapolun pellavapäitä. Kaikki yhtä vilkkaita vilperttejä. Aina menossa. Aina pahanteossa. Kiipeilivät puihin, riitelivät, repivät vaatteensa, kiusasivat siskojansa, näpistivät vaivalla säästämiäni pennosia. Huitelivat korttelin muiden tulevien toivojen kanssa pitkin maita ja mantuja, rantoja, metsiä, kallioita. Yksikään polku ei varmasti jäänyt koluamatta Tulliniemen kärjessä. Toisistaan huolen pitivät. Pitävät edelleen.

Naapurin kakaroiden kaksi tytöntylleröä tasoittivat tuota poikien mekastusta. Siskoni itseasiassa oli varmaankin perheen kiltein ja hiljaisin, enkelihiuksinen kullannuppu. Itse itsepäinen tuittupää, joka varmasti sai aikaan vanhempieni ensimmäiset harmaat hiukset. Me molemmat olimme, ja olemme edelleen, lukutoukkia, joten vetäydyimme mielellämme yhteiseen huoneeseemme lukemaan, pois vilinästä ja vilskeestä.

Ei meitä sen kummemmin kasvatettu, mutta kyllä arestiin jouduimme ja vitsakin välillä viuhahti. Se oli sitä aikaa. Mutta Super Nannya ei tarvinnut kutsua. Ja ankaruus, se sellainen kaiken lamaannuttava, pienen sielun murskaava pelko, ei asunut meidän talossa. Ikinä! Muistan kuinka äitimme katsoi ja rypisti kulmiaan ja sanoi: ''Käyttäydy!'' Ja eihän siinä muukaan auttanut.

Kesät olivat ihanaa aikaa Tulliniemen melkein kärjessä asuvalle suurperheelle ja sen kakaroille. Voitiin muuttaa ulos asumaan. Meillä oli oma iso piha ja monta naapurinpihaa tallottavana. Metsää pihan laidassa, kinttupolkuja naapuriin. Tulliniemen ranta juoksumatkan päässä, Slakterinranta toisessa suunnassa. Pyörillä polkaisimme Gunnarinrantaan, mattolaitureille tai Plageniin. Ja aurinkohan tietenkin paistoi aina, kumma kyllä, sadepäivät ovat kadonneet muistin syövereihin; kesät olivat lämpöisiä, ihania rantalomia valkoisella rantahietikolla loikoillen ja sinilevättömässä merivedessä pulikoidessa. Rakas, ihana Tulliniemi.

Joka kesä teimme myös lomamatkan. Koko katras pakattiin punaisen, ilmastoimattoman Ford Taunuksen takapenkille (älkää kysykö!) Hyvon yllä Hyvon olla verkkareissamme ja ajaa huristelimme halki Suomen kiemuraisia, mäkisiä oksennusteitä pitkin mummolaan Hankasalmelle. Tiivis on täytynyt tunnelman olla pienessä, kuumassa, täpötäydessä autossa - ja kaiken kiljumisen ja mankumisen lisäksi me myös laulettiin! Ja mummo ja eno siellä mökkimäellänsä varmasti kauhunsekaisella ilolla odottivat sortin sakkia saapuvaksi. Kyllä sai kanat kyytiä ja lehmänläjät tallaajia. Mutta  mökki on edelleen pystyssä - kaikesta huolimatta!

Tuosta mökistä. Se on siellä mäellä edelleen, pellon sen ympärillä kasvaneet umpeen, maisema muuttunut. Pieni, punainen Ida-mummon mökki  nököttää korkeimmalla kohdalla, hieman rapistuneena, homettakin keränneenä, liekö kylmänä ollut liian pitkään. Metsät on ympäriltä myyty, mutta mökki on edelleen meidän omistuksessa. Eipä siellä tule usein käytyä, matka on pitkä, sanoo ihminen, jolla on ilmastoitu, tilava auto ja radiokin hoitaisi musiikkipuolen. Pojat sitä vastoin käyvät siellä useammin. Mutta aina silloin kun olemme siellä yhtäaikaa lämpiää savusauna, grillimajassa on joko lettukestit tai lihabileet, illalla on aina kitaransoittoa ja laulua. Ja hyttysiä. Ja hukka saa aina osansa!

Meillä oli hyvä ja turvallinen lapsuus. Oma talo, ruokaa pöydässä, lukemattomia ystäviä korttelin joka nurkassa, ihana luonto ympärillämme ja rakastavat vanhemmat. Mutta nyt on naapurin kakaralauma kasvanut aikuiseksi. Kuusi vastuuntuntoista kansalaista, veronmaksajaa. Ja Suomen valtio kiittää tuestamme ja toivon mukaan muistaa meitä aikanaan muhevilla eläkerahoilla. Ja sitä paitsi kuusi lasta on saanut aikaiseksi myös liudan lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ukki-Erkille. Uusia veronmaksajia, suvunjatkajia ja elämäniloa!

Isä

Mulla on isä, yllätys, yllätys. Yksi vain. Joka on eläkkeellä, ollut jo muutaman vuoden ja niinkuin kaikki eläkeläiset todella kiireinen mies. Harvoin sitä näkee, harvoin se on kotona, aina huitelemassa jossakin päin Suomea tai Tallinnassa tai tanssimassa tai punttiksella. On noi kummia noi nykyajan eläkeläiset, toista se oli ennen. Me lapset vaan puristelemme päätämme ja kyselemme toisiltamme että hei, onks isää näkynyt? No ei ole, tai sitten joo, se käveli tuolla toisella puolella kylää tai joo, näin mä sen tossa Hankoleffassa pelaamassa korttia, tai joo, oli muuten Hangonlehdessä kuva kun ensimmäisenä tuli maaliin luontopolulla. Joo sellainen isä meillä on.
Meidän isällä on kuulkaas kuusi mukulaa ja ainakin viisitoista lastenlasta, älähtäköön se jonka unohdin, joten vilskettä ja vilinää on sukutapaamisissa. Tosin harvoin kyllä aivan kaikki yhdessä satumme samaan paikkaan. Onneksi veljeni laajensi niin suuren olohuoneen, että sinne mahtuu koko suku ja vielä naapurinkin. Ja täytyy sanoa, että kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tulemme hyvin toimeen keskenämme, olemme olleet monella matkallakin yhdessä, isä tietenkin matkalaukussa mukana.
Ja nyt näin isänpäivänä toivotan onnea koko katraan puolesta meidän superisälle, joka on jaksanut meitä paimentaa koko elämänsä ja meistä hyviä ja kunnollisia kansalaisia kasvattanut.
Hurraa isä-Erkki!

Yrittäjän vapaapäivä

Tänään oli mun vapaapäivä, pitkästä aikaa. Siis sellainen vapaapäivä, jonka viettäisin kotona lötkötellen, kirjaa lukien, ehkä leipoen, ehkä en. No sitten yöllä heräsin kamalaan pölypunkkiallergiakohtaukseen ja olin varma että nyt kyllä tukehdun vaikka henki kulkikin ihan normaalisti, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja sitä paitsi miksi kaikki kohtaukset tulee yöllä, ei koskaan keskellä päivää jolloin niille voisi viitata kintaalla ja nauraa päälle. Mutta ei. Siellä mä sitten keittiössä hiippailin odottaen histamiinin vaikutusta ja silloin muistin. Että olin iloisesti vastannut kyllä edustajalle, joka oli tulossa Hankoon. No niin, olin siis unohtanut koko vapaapäivän. No eipä siinä mitään, aamukaffelle olin kuitenkin menossa kuulemaan päivän tärkeät uutiset ja siinähän sitten voisi sen edustajankin hoitaa (ensi kesän uikkareita ja rintaliivejä).
Puoli kahdelta olinkin sitten jo kotona ja hui kamalaa, söin synnillisen suklaapatukan ihan kokonaan ja vielä kyytipojaksi laktoositonta jäätelöä. Ai niin ja vähän ruokaa. Ja juuri kun sain hyvin ruokitun ruhoni keittiönsohvalle soi puhelin. Tyttäreni, joka oli varaseijana kaupassa soitti ja valitti korvaansa, joten passitin apteekkiin. Ja juuri kun melkein nukahdin hän soitti uudelleen ja sanoi korvan olevan vielä pahempi. No niin, johan sitä nyt yrittäjä jo lepsuttikin tarpeeksi jalkojaan, ei muuta kuin takaisin töihin ja tyttö lääkäriin.
Mutta olihan sitä tuossakin, ihan melkein tunnin ehdin kotona olla ja päivän kalorit nauttia. Saas nähdä miten huomenna käy. Luulenpa melkein että vapaaehtoisesti jo luovun toisestakin vapaapäivästäni ja kipitän kiltisti töihin ja pidän vapaani sitten joskus toiste. Vaikkapa eläkkeellä ollessani tai seuraavassa elämässä. Onpahan jotain mitä odottaa.
Ja ihanaa, siellä on satanut koko päivän ja mulla on uus pinkkiäkin pinkimpi sadetakki. Ja töihin mennessä joku mies mulle jotain huuteli, varmaankin että Tammisaari

on toisessa suunnassa, mutta onneksi en kunnolla kuullut. Mutta hieno se takki on, kyllä te sen vielä näette. Toivottavasti vaan satais joka päivä!

Sadesunnuntai

Tänään on juuri oikea ilma potea sitkeää virusta, joka kolmisen viikkoa sitten pääsi tunkeutumaan Manukahunajalla,  frezzoreilla, ja d-vitamiineilla kyllästetyn kroppani jostakin pienestä raosta ja yhä jyllää, milloin missäkin kohtaa kurkkuani ja rintaani. Pöh. Mutta onneksi tämä ihana vapaapäivä on juurikin oikeanlaisen synkkä ja vetinen; kynttilät palamaan joka nurkkaan ja isännälle määräys tuoda  meheviä viinereitä lähikaupasta kotio tullessaan. Siinä sitä samalla paranee niin kroppa kuin sielu. Ja läskit saa kyytiä! Väärään suuntaan, kylläkin.
On ollut ihana lokakuu! Kylmä, lämmin, myrskyisä, sateinen. Juuri niin kuin lokakuun pitääkin olla. Sellainen huopaan käpertymisen ja kynttilöiden tunnelmaan vaipuva lokakuu. Mutta toisaalta on ollut todella tapahtumarikas kuukausi. Vuorikadulla on ollut vilkasta, joka viikko jokin tapahtuma, illanvietto tai liikkeessäni vieraileva konsulentti.  Kaamosvalot saatiin ja Halloween vietettiin illan hämärässä kaamosvalojen loisteessa. Katu oli täynnä noitia, velhoja, luurankoja; ihastuttavia lapsia pannuineen ja purkkeineen karkkeja kerjäämässä. Ja muutama pelottavannäköinen myyjäkin oli eksynyt muutamaan liikkeistä. Aivan ihana tapahtuma. Kahvi- ja makkaranmyyntiä ja iloisia ihmisiä. Siitä oli tämän vuoden lokakuu tehty.
Ja nyt takaisin sohvalle, hyvä kirja ja kynttilät. Ja ehkä muutama pala suklaata. Se auttaa kaikkiin vaivoihin. Mukavaa sunnuntaita kaikille!