Nala

Kuunaan päivänä meille ei tule yhtään kissaa, koiraa eikä mitään muutakaan elukkaa. Sanoin. Ja olin mielessäni päättänyt. Ja se päätöshän piti, siihen asti kun tyttäreni hellyttävin silmin katsoi ja pyysi koiranpentua. No, okei, okei, Cavalier jos kelpaa niin sellaisen voimme ottaa, näytti niin söpöltä ja kiltilta. Ajattelin. Ja niin olikin. Kauhea varas! Mutta kiltti. Ja suloinen. Meidän Elli.Vähän ajan kuluttua  tämä samainen eläinrakas tyttö hellytti minut tai meidät (siis minut) ostamaan vielä toisen Cavalierin, Nanan. Sitten mulla olikin jo kaksi aamutalutettavaa ja hoidettavaa, kun tyttäreni muutti Helsinkiin. Nämä molemmat Cavalierit ovat jo kuolleet, toinen sairauteen ja se ensimmäinen vanhuuteen.

Mutta sitten tuli tämä meidän Nala. Laskitte oikein. Meidän kolmas (ja viimeinen) koira. Ihastuttava Nala. Rapsuta-minua-Nala. Kaikkien lemmikki.

Nalan adoptoimme tyttäreltä koska tämä ihana valkoinen karvapallero ei oikein sopeutunut kerrostaloelämään, haukkui joka käänteessä ja joka kolinaa. Eikä ole ihmekään, tämä koira kun on näet maailmaa nähnyt, ihan Espanjasta tänne meitä varten lennätetty. Ulkona Espanjan lämmössä kasvanut, oliivipuiden katveessa nuokkunut, mitälie ihania espanjalaisia tapaksia päivällisekseen popsinut. Ja sitten joutui tänne kylmään. Mutta kyllä me sitä hellitään ja hyvänä pidetään. Päivät on fammon ja fafan seurana ja illat hilluu mun kupeessa sohvalla. Tosin nyt on vähän kutistunut kun tytär kävi sen trimmaamassa kesäkuntoon.  Olisipa laihduttaminen noin helppoa, sanon vaan!