Koululainen

Aamulla pyöräillessäni töihin rantatietä tuli yhtäkkiä jostain kumman syystä mieleen koulu ja ajat jolloin itse olin koulussa, koululainen. Siitä nyt niin pitkä aika ole, joten hyvässä muistissa.
En ollut kummoinenkaan oppilas, menin kouluun ja tulin takas. Läksykirjat varmasti seilasi Kappelinsatamantietä edestakaisin kunnes ne keväällä luovutettiin takaisin kouluun. Luulisin. Ainakin nokkahuilu, jota alaluokilla soitettiin ja koulusta se taidettiin jopa saada, siihen aikaan sieltä vielä jotain saikin kumin ja kynän lisäksi. No niin siitä nokkahuilusta. Se kirjojen seassa painiskeli päivät pitkät, ja kun tuli harjoitusten vuoro koulussa niin katkihan se hyväkäs oli mennyt. Ihmekös tuo. Varmasti ainut oppilas koko historiassa joka katkaisi nokkahuilun, siihen edes koskematta. Urani muusikkona loppui lyhyeen.
Ei tullut minusta kieltentaitajaakaan, ei. Ruotsinkielen tunnit kansakoulussa olivat piinaa, mitään osannut, ymmärtänyt. Monet luokkalaiset tulivat kaksikielisestä perheestä, itse sellaista kieltä tiennyt olevankaan. Ja meillä oli tosi ankara, vanha opettaja, joka minut kerran hampaisiinsa kahmaisi (no, todennäköisesti en osannut mitään, en ollut lukenut läksyjä) ja antoi muistaakseni jälki-istuntoa. Olin niitä maan hiljaisia joten en olisi viitannut vaikka olisin osannutkin, yritin vain sulautua muiden selänvarjoihin, sinä päivänä siinä onnistumatta. Se oli traumaattinen kokemus, se. Mutta rakas ope, joka sieltä pilvenreunalta tirkistelet niin olet varmaankin huomannut että Seijapa puhuu ruotsia ja ihan sujuvasti vielä. Eikä kylläkään ole sen opettajan ansiota!
No mitään muutakaan uraa enkä edes johtolankaa mihinkään ammattiin sieltä koulusta noukkinut. Luulen että menin kouluun vain viettämään aikaa ja tapaamaan ystäviä. Ja pelaamaan hirsipuuta. Lukemista kylläkin rakastin, rakastan edelleen, mutta lukeminen tarkoitti romaaneja, ei faktaa. Mutta. Sisukkaasti kouluni loppuun kävin ja vieläpä kolme ylimääräistä vuotta, ihan ylioppilaaksi asti. Mutta siihen jäi ja tyssäsi. Jos nyt saisin miettiä uudelleen niin kondiittoriksi opiskelisin.
Joten Nuoret ja Nätit, opiskelkaa... muuten saatatte päätyä Yrittäjäksi!

Pytsejä

Järkyttävän suuria, pienen miehen kokoisia pytsejä. Palkintosaaliina isäntä toi tänään kaksi pokaalia. Best in Show ja Top ten. Mutta mieluisin palkinto taisi olla t-paita johon oli painettu autonsa kuva!
No niin, nyt meidän talossa on kaksi hirveän isoa pytsiä, hmmm. Kysyinkin jo että mihin on sitten ajatellut ne laittavansa ja lupasi kellariin viedä (täytyy siis kellari rakantaa), mutta eiköhän noille nyt joku paikka löydy jostain huoneesta. Ei mitenkään välttämättä sisustussuunnittelijan unelmakoriste-esineitä. Vaikken sisustaja sen kummemmin olekaan, niin sanonpahan vaan että aika vaikeita sijoittaa mihinkään. Vähän aikaa niitä ihaillaan ja sitten pikkuhiljaa siirretään ne takavasemmalle. Mutta hienoa että työnsä palkittiin ja autoa arvostettiin. On siihen jokunen tunti mennyt.
Pieni vinkki näyttelynjärjestäjille palkintojen suhteen, lepotuoli olis ollut kiva, tai lahjakortti johonkin ihanaan kylpylään. Vaimo olisi ne heti napannut! Mutta ehkäpä nuo pokaalit säilyvät nyt sitten isältä pojalle. Haa lapset, nyt tiedätte mistä pienen pieni tuleva perintönne suurimmaksi osaksi koostuu!

Pääsiäistä!

Eilinen pääsiäislauantai alkoikin aamutuimaan, suorastaan kukonlaulun aikaan, kun avasin liikkeeni ovet kello 7.00 superhyvällä tarjouksella. Ja kuinkas ollakaan, tupahan oli melkein täynnä, ja ihmisiä jonoksi asti. Kiitos siitä rakkaat asiakkaat! Oli mukava, vaikkakin hirmuisen aikainen, aamu!
Illalla sitten itsemme juhlakuntoon laitettiin ja Brankkikselle tiemme vei. Åke täytti kunnioitettavat 70 vuotta, mitä ei kuunaan päivänä uskoisi. Toiset ne vaan pysyy nuorena ikuisesti. Luultavasti pyöräöljyllä kyllästetty! Toivon itselleni yhtä nuorekkaita 70-vuotisjuhlia, sitten aikanaan.
Mutta, piti tuleman, ihmeelliseen asiaan. Siellähän tietenkin tarjottiin alkudrinkki ja snapseja sun muita tykötarpeita, hyvän ruoan lisäksi, ja tietenkin kohteliaana suomalaisen ihmisenä kaikki join mitä tarjottiin! No kun tuli tanssin aika (oikeata tanssia, valssia, tangoa yms.) istuimme tietenkin pöydässä, mehän ei tanssita. Tai mieheni ei tanssi. Paitsi rock and rollia ja sitäkin muutaman ottaneena. No mutta onneksi pöydässämme oli tanssitaitoisia ja pääsin kuin pääsinkin tanssimaan valssia. Ja. Mitä ihmettä, jalkaparkahan oli ihan kelvollinen, tanssi sujui kuin rasvattu, koko ajan paremmin ja paremmin. Siis. Vikahan täytyy olla korvien välissä, vai mitä,  tai sitten viinalla on ihmeellinen voima. (Vaikken sitä niiiin paljon juonutkaan). Mutta mukavat olivat juhlat, kiitos siitä Åkelle ja Margaretalle ja koko heidän poppoolleen!
Tänään sunnuntaina aamu alkoikin kirkollisesti. Olimme jumalanpalveluksessa laulamassa gospelia  (miehenikin laulaa siinä, ja ystävät) ja siinä vierähti aamupäivä laulaen.
Nyt odottelen vieraita saapuvaksi. Ihanat ystävät  ja lapset ja lapsenlapsi tulevat pääsiäisillalliselle. Iso iloinen sakki kokoontuu pöydän ympärille. Peurapaistia, pippurikastiketta, kermaperunoita, vihanneksia ja salaattia saavat. Ja täytekakun väkersin aamulla kahvin kanssa. Ja viiniä. Uskoisinpa että tulee mukava ilta. Niinkuin aina!
Ja tässä tulee vieraiden lähdön jälkeinen päivitys ja illan visainen pähkinä:  tiedättekö mikä erottaa varhaiskeski-ikäisjuhlien ja keski-ikäisvähänvanhempien juhlat toisistaan? Juu kattokaas, ennenvanhaan, eikä edes niin kauan sitten, kun ilta piteni ja pidot parani niin isäntä otti kitaran ja me laulaa luritettiin, joskus jopa tanssahdeltiin. Mutta mitä tekevät keski-ikäisvähänvanhemmat? Voin kertoa, superkivaa! Mittaavat verenpaineita! Että silleen!

Tällaisia kukanalkuja löytyi pihasta kaiken maailman oksien ja lehtien alta, ties mitä sieltä löytyisikään jos vaikka haravan ottaisi käteen ja vähän pihatannerta putsaisi. Olkoon se huomisen tehtävä. Tai sitten luen jotain hyvää kirjaa.

American Car Show

Terveiset Helsingistä ja American Car Showsta! Monta vuotta vierähtänyt siitä kun siellä viimeksi kävin. Olin silloin vielä nuori ja nätti. Ainakin nuori. Mutta nyt tuli mentyä, poikakulta ja ystäväpariskunta mukana. Aloitettiin matka ystänäni kanssa (miehet on kunnollisia) skoolaamalla minikuoharipulloilla, sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, varsinkin tylsään automatkaan.
Messukeskus oli tupaten täynnä innokkaita messuvieraita jo heti kun näyttely aukesi. Toinen toistaan upeampia, lamppujen valossa kiilteleviä, ihanan värisiä autoja. Siihen loppui tietotaito autojen maailmasta, mulle auto on auto on auto, neljä pyörää ja toivon mukaan eteenpäin kulkee. Ja muutenkin meidät vaimot löysi melkein hetikohta pienen pienen kierroksen jälkeen kahvilasta (hah, olutta juotiin).
Mutta tässä isännän Ford 34 American Car Show 2014!

Näyttelykelpoinen

Uskomaton päivä! Isännän Ford on vihdoin valmis. Halleluja! Sanon vaan. Tai valmis ja valmis, aina varmaan löytyy korjailtavaa. Mutta tänään se on kuitenkin viety Helsinkiin näyttelyyn, joten esittelykunnossa on tuo kaunistus. Eikä kestänyt kuin noin kolmekymmentä vuotta. Ajatelkaa, kolmekymmentä vuotta sitä rakentaa, välillä enemmän, välillä vähemmän ja luulisi jo tuossa ajassa valmista tulevan, mutta ei. Niin se vaan menee, että viimeiset päivät painetaan paniikissa melkein yötä myöten, Lidlin makkaroita välillä mikroon heitetään (YÖK), ja juuri ja juuri valmista saadaan. Ihmisen luonto on varmaan viimetipalla kostutettu!
Huomenna menemme sitä joukolla katsomaan ja ihailemaan, kuten myös muiden hankolaisten autoja. JA sen jälkeen rupean tekemään listoja. Vapise mies! Meillä on ollut käytössä ajanlasku ennen ja jälkeen Fordin ja nyt on vihdoin ja viimein koittanut se jälkeen-aika. Joten kaikki tekemättömät korjaushommat, siivous ym. raivaushommat pääsevät listalle! Terassi saa toivon mukaan kaiteen, kynnykset listat, ehkä jopa pihakivetys jatkuu maaliin asti. Puhumattakaan siivousavusta
Kuvassa hankolaisten rakentajien autoja matkalla näyttelyyn Helsinkiin. Lisää kuvia huomenna!

Äkta hangöbo

Äkta hangöbo. Aito hankolainen. Tuon lippiksen mieheni jostain toi kotiin, joskus monta vuotta sitten. Ja ylpeänä sitä esitteli. Se mikään aito oo. Mun mies. Jossain Inkoon perukoilla syntynyt. Kylläkin aika nopeasti Hankoon muuttanut, mutta lasketaanko sitä, kysyn vaan!
Mutta vaimonsa, nyt tullaan asiaan, on aito, aidompi, aidoin! Ihan on Hangossa syntynyt tuolla synnytyslaitoksella. Äitijuuri Hankasalmelta ja isäjuuri Terijoelta. Tänne muuttivat ja täällä saivat ihanan pienen tytöntyllerön. Minut! Mahtoivat olla onnellisia! Seija Orvokki. Orvokki kummitädin ja naapurin Orvokin mukaan. Seija muuten vain. Pieni pullea pulleroinen. Itsepäinen. Niin itsepäinen. Sanoivat. Vanhemmat. Mutta uskalsivat silti muutaman (viisi!) lapsen tehdä jälkeeni. Joten pakko siinä oli sisukas ja itsepäinen ollakin, että jaksoi noita pienempiään komennella. Ja pitää ruodussa. Harvoin kuitenkaan siinä onnistuen!

Näkkileipää

Tänään kokeilin uudelleen tuota Hembakat-lehdestä ottamaani reseptiä, ja tämä 3. otos onnistui vallan mainiosti. Edelliset 2 kokeilua tarttuivat kiinni. Voipaperiin. Kaksi kertaa! No, kannattaa lukea mitä pakkauksen päällä lukee. Laitan tuon reseptin jos joku haluaa kokeilla. Todella nopea ja helppo,

1 1/2 dl kauraryynejä
1 dl ruisjauhoja
1/2 dl seesaminsiemeniä
1/2 dl kurpitsansiemeniä
1/2 dl auringonkukansiemeniä
1/2 dl pellavansiemeniä
1 tl hunajaa
2 maustemittaa suolaa
2 1/2 dl vettä

Sekoita kaikki aineet, lämmitä vesi, sulata hunaja veteen ja kaada seoksen päälle. Öljyä hieman leivinpaperia ja kaulitse toisen leivinpaperin avulla litteäksi. Itse lusikalla huitelin sen pellille. Miten vaan. Sormisuolaa päälle jos haluaa. 160 astetta n. tunti uunissa. Hyvää ja terveellistä.

No, kun kerran sain takapuoleni ylös sohvalta niin ajattelin tehdä minisitruunamuffinseja. Mukavan pieniä kaffen kanssa. Ja voi syödä monta! Samalla laitoin Herculeksen töihin eli vispaamaan täytekakkupohjaa, ja senhän se kuuliaisesti tekikin, tuo ystäväni. Saadaan pääsiäisenä täytekakkua. Ja kun kerran innostus iski niin samalla pyöräytin suorastaan aivoystävällisen pellillisen browniesruutuja Enidiltä saamalla reseptillä, joka kuulkaas on tosi, tosi  hyvää. Paljon voita, tummaa suklaata, saksanpähkinää. (no okei, okei, paljon sokeria ja jauhojakin). Ja vielä innostuksen vallassa leivoin mustikkakardemummasaksanpähkinäkuivakakun. Siinäpä se sunnuntaileipurin päiväsaldo. Ei hassumpi. Kuka noi kaikki syö onkin toinen ongelma, mekun ollaan pullahiiriä. Mutta oli niin kiva leipoa!!

Pulladieetti

Voisiko joku ihana, kiltti, viisas ihminen kehitellä jonkinlaisen kunnollisen dieetin. Sellaisen, jota myös ihminen joka voi vastustaa kaikkea muuta paitsi kiusauksia, pystyisi noudattamaan. Varmasti se olisi mahdollista. Kukaan ei vaan ole sitä ajatellut. Aina vaan ajatellaan että dieetin pitää sisältää vain vähäkalorisia, rasvattomia, terveellisiä kauniin vihreitä ruoka-aineita. Ei pullaa, ei, ei. Eikä jäätelöä. Mikä dieetti se nyt sellainen on. Vähemmästäkin kaninkorvat kasvaa. Vaikka pidän salaateista, vihanneksista, hedelmistä, jopa kaurapuurosta, jogurtista ja myslistä. Mutta. Mitä on elämä ilman pullaa. Mitä on elämä ilman jäätelöä. No okei, suklaan voisi jättää pois jos jotain uhrauksia pitäisi tehdä.
Ajatelkaas nyt, ensin aamulla keität terveellistä puuroa ja laitat päälle omatekemää sokeritonta namiomenahilloa suoraan pakastimesta. Se pitää ihmisen käynnissä ja herättää uuteen päivään. Terveellistä kuin mikä. Sitten poljet töihin, siinähän kuluu jo monenmonta kaloria ja kahvihammasta alkaa kolottamaan. Joten kahvila on paras ratkaisu. Ja kun avaat kahvilan oven ja sieltä pelmahtaa ihana, hurmaava vastapaistetun pullan tuoksu joka huumaa jokaisen solusi ja kiduttaa aistejasi. Ja mitä teet. Yks kahvi. Ja heität sen roposen siihen tiskille. Yks kahvi. On ihmisellä kaiken yltäkylläisyyden keskellä kurjat oltavat. Yks vaivainen musta kahvi. Ja kaikki ne ihanuudet siinä vieressä.
Joten peräänkuulutan pulladieettiä. Joku viisas sen keksiköön. Ja tarkkaan kalorit laskekoon. Dieetti johon kuuluisi pulla, tai edes puolikas, joka aamu kahvin kanssa. Ja joskus jätskiä illalla ruoan jälkeen. Heti ottaisin sellaisen dieetin käyttöön. Ajatelkaas miten  paljon virkeämpiä ihmiset olisivat aamuisin pienen dieettipullan syötyään ja varmasti päivän työpanos nousisi huimasti. Ja iloisempia ihmisiä maailma täynnä. Tai sokerihumalaisia.

Nala

Kuunaan päivänä meille ei tule yhtään kissaa, koiraa eikä mitään muutakaan elukkaa. Sanoin. Ja olin mielessäni päättänyt. Ja se päätöshän piti, siihen asti kun tyttäreni hellyttävin silmin katsoi ja pyysi koiranpentua. No, okei, okei, Cavalier jos kelpaa niin sellaisen voimme ottaa, näytti niin söpöltä ja kiltilta. Ajattelin. Ja niin olikin. Kauhea varas! Mutta kiltti. Ja suloinen. Meidän Elli.Vähän ajan kuluttua  tämä samainen eläinrakas tyttö hellytti minut tai meidät (siis minut) ostamaan vielä toisen Cavalierin, Nanan. Sitten mulla olikin jo kaksi aamutalutettavaa ja hoidettavaa, kun tyttäreni muutti Helsinkiin. Nämä molemmat Cavalierit ovat jo kuolleet, toinen sairauteen ja se ensimmäinen vanhuuteen.

Mutta sitten tuli tämä meidän Nala. Laskitte oikein. Meidän kolmas (ja viimeinen) koira. Ihastuttava Nala. Rapsuta-minua-Nala. Kaikkien lemmikki.

Nalan adoptoimme tyttäreltä koska tämä ihana valkoinen karvapallero ei oikein sopeutunut kerrostaloelämään, haukkui joka käänteessä ja joka kolinaa. Eikä ole ihmekään, tämä koira kun on näet maailmaa nähnyt, ihan Espanjasta tänne meitä varten lennätetty. Ulkona Espanjan lämmössä kasvanut, oliivipuiden katveessa nuokkunut, mitälie ihania espanjalaisia tapaksia päivällisekseen popsinut. Ja sitten joutui tänne kylmään. Mutta kyllä me sitä hellitään ja hyvänä pidetään. Päivät on fammon ja fafan seurana ja illat hilluu mun kupeessa sohvalla. Tosin nyt on vähän kutistunut kun tytär kävi sen trimmaamassa kesäkuntoon.  Olisipa laihduttaminen noin helppoa, sanon vaan!

Sisar hento valkoinen

Kauppani markiisit hajosivat... tuossa jo syksyllä, viimeisten auringonsäteiden lämmitellessä ennen ensilunta. Joten mitä tekee Seija... no eipä mitään, kun sen voi jättää kevääseenkin. No kevät sitten tulikin aikaisin ja vaatteiden haalistuminen uhkana. Joten markiisinkorjaajan tilasin. Ja sain. Tänään hän kiipesi sitä rikkinäistä aisaa korjaamaan. Mutta. Jokin aisapakkauksessa oli vialla ja aisa aukesi ja tippui tuon korjaajamiehen nenän päälle hänen kiikkuessaan ylhäällä korkeilla tikkailla. Kauhea rysähdys kuului kun aisa tippui maahan ja minä hyväkäs vain ajattelin että kylläpäs tuo sen kovaa heitti maahan. No kotvasen kuluttua tuli verinen mies sisälle.

Ja ambulanssihan siinä sitten soitettiin. No tämä ihana sisar hento valkoinen, siis minä, jos joku ei sitä hoksannut, hoitaa tuollaiset katastrofit tyynesti ja viileästi. Ensin tietenkin kyselin loukkaantuneelta että hei, mihin mä soitan! Haloo! Tuollaisen perustiedon tietää sylivauvatkin. No sain kuitenkin soitettua. Ja tilasin sen vanhaan osoitteeseeni. Onneksi ovensuussa kurkkiessani huomasin ambulanssin kadun toisessa päädyssä hiljallensa ajelevan ja liikettäni etsien. Sain ne kuitenkin vinkattua oikeaan osoitteeseen. Ja apua loukkaantuneelle.
Jotta sellainen päivä. Onnekseen vaimonsa tuli kertomaan että mies on ok, ei mitään vakavia vammoja. Huh huh.
Nyt odotellaan uutta korjaajaa. Tai pilvisiä päiviä. Ja tämä sisar hento valkoinen totesi taas kerran että onneksi on ihmisiä, jotka taitavat tuon vaativan sairaanhoitohomman. Nostan hattua! Itse olisin kyllä kellahtanut ennen potilasta!

YT-neuvottelut

Nyt olen saanut tarpeekseni. Noista lepsuista työntekijöistä. Ainakin muutamasta pitää ehdottamasti päästä eroon. Ei minkäälaista kuria, ei päätä eikä häntää touhuissaan, koneella vaan luuhaavat ja kahvia ryystävät.
Ensimmäisenä saa potkut siivooja. Hirveä siivo takahuoneessa, kahvinkeittopaikka täynnä laatikoita, pussukoita, roskat missä sattuu. Olen kyllä sitä mieltä että jos tuollaisen tehtävän itselleen ottaa niin voisi sen kyllä paremmin hoitaa, tulisi nyt sitten vaikka aamuvarhaisella puunaamaan ja kiillottamaan pintoja ja lattioita, eikä hilluisi kahvilassa nauttimassa aamukahvia. Toisten yrittäjien kanssa. On siinäkin saamaton otus! Sanon vaan.
Toisekseen olen ajatellut antaa potkut (tai ainakin lomauttaa puoleksi vuodeksi) sisäänostajan. Sillä ei ole minkäännäköistä tolkkua päässään. Pieneen Hankoon tavaraa yltäkylläisesti. Ja vielä vähän enemmän. Jonkinnäköisen järjenhivenen soisin hänellekin, mutta kaikki eivät ole saaneet täydellä kauhalla. Valitettavasti. No onneksi kesä tulollaan niin ehkä joku nuokin sadat kaprit tuosta tarvitsevat, tai bikinit tai simpparit, joita tuo holtiton sisäänostaja on hamstrannut. Hohhoijaa!
Mutta pahin on kuitenkin palkanlaskija ja sehän saa kenkää ensimmäisenä. Ei yhden yhtä, vaikka kuinka ruikuttaisi. Mitään palkkaa maksa. Joskus jonkin paidan tai housut antaa, mutta niillä mitään ruokaa osteta. Tai autoa. Tai venettä. Tai muuten vain elämästä nauttisi. Tosin ei se kyllä oo maksanut tuolle siivoojalle saatikka sisäänostajallekaan. Mikä tietenkin voisi selittää niiden huonon työmoraalin.
Onneksi olen sentään onnistunut saamaan muutaman kullanarvoisen apulaisen, jotka tätä putiikkia pitävät järjestyksessä, suorastaan pystyssä. Heidän soisi täällä useamminkin olevan. Heistä en luovu.
Mutta noi kolme muuta toivotonta...

Lukutoukka

Anni Polvan Tiina. Ensimmäinen lukemani kirja. Ainakin ensimmäinen jonka olen omistanut. En edes muista oliko meillä hirveästi lastenkirjoja kotona, ja jos oli niin ihan varmasti noi meidän hulivilipojat ne rikkoivat ja repivät. Mutta tuon samaisen Tiina-kirjan sain syntymäpäivälahjaksi, olisiko ollut kahdeksanvuotispäivä, silloin ainakin kaiken järjen mukaan osasin jo lukea. Mikään välkky koskaan ollut.
Mutta tuo ihana Anni Polvan Tiina kirja muutti maailmani. Muistan vieläkin sen tunteen, ahaa-elämyksen, jonka koin sen luettuani. Kansien väliin kun mahtuu koko maailma, seikkailuja, kohtaloita, jännitystä. Ja olin myyty. Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Kuskasin kirjastosta kassikaupalla. Luin varmasti kaikki maailman sarjat, tai ainakin Hangon kirjaston valikoiman. Muutamat jopa kahteen kertaan. Pieni talo preerialla, Pieni runotyttö, Anna ystävämme, kaikenmaailman hevossarjoja, Kittykin oli jokin sarja, muistaakseni. Ja tietenkin Enid Blytonin (jonka luulin olevan mies) koko tuotannon. Kukapa ei olisi rakastunut Viisikkon ja heidän eväskoriinsa!
Luen tietenkin vieläkin, ehken enää niin paljon, tai en niin paljon kuin haluaisin. Mutta hamstraan kirjoja, kaapissa täytyy  olla  pino lukemattomia kirjoja. Aina. Sitäpaitsi rakastan kirjoja jo sinällään.  Välillä avaan kaapin oven vain ihaillaikseni kirjapinoja ja silittelen niiden kansia, ja selailen sivuja. Halvat on huvit ihmisellä!

Rintaliivit - naisen paras ystävä

Naiset ovat käyttäneet rintaliiveja vuosisadan alusta peittääkseen ja suojatakseen rintansa, kertoo Wikipedia.
Tuo vieressä oleva korsetti ei onneksemme enää kuulu valikoimiin. Tuollaista olisin mukava sovitella asiakkaille, kolina vaan kopista kuuluisi. Vasaralla vaan vähän notkoselän kohdalla pari kopausta niin hyvä tulee! Istuu takuulla - korsetti, ei asiakas!
Materiaaleja rintaliiveihin ja yleensäkin alusvaatteisiin kehitellään koko ajan paremmiksi ja paremmiksi ja nykyään jo saa seitinohuita alushousuja, alushameita, rintaliiveja. Invisible, katsokaas. Mitään ei saa näkyä. Ja täytyy kyllä sanoa että mukaviakin ovat.
Mutta rintaliivit - ne ovat asuteiden perusta, kaiken a ja o. Kunnolliset rintaliivit antavat ryhtiä vaatteelle kuin myös naiselle itselleen. Pahinta mitä voi tehdä on ostaa rintaliivit jostain marketin alelaarista, vähän-sinne-päin- periaatteella. Ei niitä kukaan kuitenkaan näe. Vähän liian pienet kupit tai liian suuri ympärys tekee niistä suoraan sanottuna aivan turhat.  Ei mitään virkaa! Ja kuten konsulenttini sanoo myös vaaralliset, varsinkin liian pienet, puristavat liivit. Joten kannattaa miettiä myös tässä asiassa omaa terveyttä, ryhtiä, niskakipuja ja ne välttääkseen ostaa kunnon rintaliivit, sopivat sellaiset, huolella kokeillut ja hyväksi todetut. Kerran se kirpaisee maksaa vähän enemmän kunnollisista, mutta todennäköisesti säästö tulee käyttöiän myötä. Ja niinkuin tämä samainen ihana konsulentti sanoo aika kovin sanoin että lapset ei ole ennenkään osanneet tehdä kunnon rintaliivejä! Niinpä.

Ja tällaisen figuurinhan me kaikki haluaisimme. Ja melkeinpä saammekin, nykyajan shape-alusvaatteilla. Ainakin melkein.

Ja sitäpaitsi, on se aika mukavaa juhliin lähtiessä laittaa kauniit alusvaatteet juhlapuvun alle, kyllä siitä tulee jo juhlan tuntua.
 Ja muistakaa kaikki ihanat naiset, aina peilin kautta ensin ihailemaan sitä hyvännäköistä peilikuvaa! Ja eikun menoksi!

Paniikinmakua katseessa

Pikkukauppojen yrittäjillä on paniikinmakua katseissa! Kirjoittaa Lisa Sounio-Ahtisaari.
Juupa juu. Heti tuli mielikuva suurisilmäisistä harmaahipiäisistä yrittäjäpoloisista kurkkimassa hieman vaivihkaa kauppakatumme tungosta tai sen puutetta tai sitä yksinäistä asiakasparkaa joka on uskaltautunut kadullemme keskellä viikkoa, mihin tuo menee ja mitä tuo ostaa vai ostaako mitään.
Kieltämättä meillä yrittäjillä, ainakin kaupan alalla, on ollut haastava puolivuotinen. Mikään ei ole ollut niinkuin ennen. Mitään ei ole voinut laskea viimevuotisen varaan. Ei syksyä, ei joulua, ei kevättä. Hiljaista on ollut, se myönnettäköön. Hiljaista on ollut Helsingissä, artikkelin mukaan, hiljaista on ollut Hangossa, hiljaista on ollut koko Suomessa. Näin se menee välillä. Mutta että paniikinmakua katseissa. Ehkäpä. Välillä.
Kaupat ammottavat tyhjyyttään arkisina viikonpäivinä. Jatkaa hän. Siis ainahan talvella hiljaista on. Hiljaisempaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ihmiset eivät vain tarvitse, eivät halua, eivät innostu talvipakkasilla shoppailemaan, käymään kaupoissa samalla tavalla kuin keväällä ja kesällä. Ja suurin osa ihmisistä on päivällä töissä. Mutta kyllä täytyy sanoa että Hangossa käy kauppa arkipäivisinkin. Välillä paremmin, välillä on hiljaisempaa ja ehkä on päiviä kun ei kauppa käy ollenkaan. Mutta esimerkiksi tänään, tavallisena tiistaina oli hyvinkin vilkas päivä, ihmisiä ihan jonoksi asti. Ja uskon että kevät tuo kärpästen mukana myös asiakkaat, viikonloppuhankolaiset ja turistit. Ja kauppiaiden paniikinomainen katse vaihtuu hiljaiseksi kiitokseksi ja iloiseksi hymyksi. Toivottavasti myös muualla Suomessa!
Osta vähemmän mutta parempaa ja mieti keneltä! No, tämän allekirjoitan. Pienikin ostos omasta kivijalkamyymälästäsi voi vaikuttaa tämän liikkeen olemassaoloon nyt, huomenna ja tulevaisuudessa.
Joten tervetuloa Hangon Vuorikadulle jossa kauppiaat toivottavat teidät tervetulleiksi ihanaan keskustaamme. Ja tuota Lisa Sounio-Ahtisaaren maalailemaa paniikinomaista katsetta ette tule näkemään. Vain sen iloisen hymyn!