Vanhojen päivät

Vanhojen päivän kunniaksi kaivoin albumiarkistosta kuvan, jonka takana lukee 18.2.1977!

Kuvassa meidän silloinen luokka koulun vanhimpina.  Osattiin me silloinkin, muutama vuosi sitten! Äitin ja isän kaapilla käytiin ja turkit vietiin ja hienoimmat puvut. Kävelykepitkin saivat kyytiä. Eikä maksanut paljon. Tuskinpa kukaan kävi kampaajalla, manikyyrissä tai meikkitaiteilijalla. Mutta tyylikkäitä me silti oltiin, vai mitä? Ja paikankin varmasti tunnistatte!

Hyvää vanhojen päivää kaikille uusille vanhoille, viettäkää se iloiten ja ottakaa paljon kuvia iltojenne iloksi ja tuleville sukupolville näytettäviksi!

Ohi on!

Kolisee ja rämisee ja hirveä huuto! Ai niin penkkaripäivä. Viisi minuuttia sen jälkeen kuuluu vähemmän kolinaa, mutta enemmän pulinaa ja joukko pyöräilijöitä vilistää kaupan ohi. Mitä ihmettä, kukkia päässä? Oli pakko mennä kurkkimaan ja Annehan se siellä oli saanut kukkia kypäräänsä vihon viimeisenä päivänänsä töissä. Ohi on, voipi huokaista!

Koko pienen ihmiselämänsä (melkein) lastentarhassa töitä tehden Anne tuntee ja tunnistaa varmasti yhden jos toisenkin hankolaislapsukaisen. Ja varmasti myös päinvastoin! Ja todennäköisesti, vaikka varmastikin aivan ihanaa päästä lepotilaan eläkkeelle, on toisaalta todella haikeata hyvästellä työkaverit, vanhemmat, lapset ja koko työympäristö, jossa sentään on viettänyt suuren osan päivistään tehden rakastamaansa työtä.

Onnea tulevalle uudelle elämälle ja olen varma, että todella moni jää kaipaamaan iloista ja nauravaista Annea!

Aikainen lintu madon nappaa

Hahaa. Tänäänpäs heräsin kellonsoittoon vain muutaman kerran sitä torkuttaen. Muistin verenpainelääkkeen, join kaksi lasia vettä ja söin joka-aamuisen puuron. Muistin käydä hammaspesulla, suihkussa ja meikkasin, harjasin hiukset ja muistin jopa laittaa vaatteet päälle. Tarkistin avaimet ja puhelimen. Ja kellokin vasta varttia vaille yhdeksän joten kaupan kautta kahville.

Kaupassa ei ollut tungosta, joten sain ostettavani rivakasti maksettua ja vein ne kellariin jääkaappiin. Ajattelin kahville lähtiessäni poiketa kirjakauppaan ja ostaa liimaa, mutta Tian kirja oli ihme kyllä vielä kiinni vaikka kello oli jo pari minuuttia yli yhdeksän. No kahvilassa oli sentään valot joten  suunnistin sinne.

Valot loistivat, mutta ovi oli lukossa, sielläkin! Mitä ihmettä. Vilkaisin vesitornin kelloa ja se oli 3 minuuttia yli kahdeksan. Otin vikkelästi kännykän esille ja senkin näyttö näytti 8.03. Nolona lähdin kävelemään kauppaani ja livahdin sisälle.

Mutta minne yksi tunti on hävinnyt tai mistä sitä on tullut lisää? Koska herätyskelloni soittaa 7.30 ja sitä torkuttelin ainakin puoli tuntia. Joten miten on mahdollista että olen jo kaupungilla syöneenä, pukeutuneena ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa kello 8.03? Koska silloinhan vasta heräsin!

Ainut järkevä selitys on että rakas lapsenlapseni, jonka isäntä haki eilen päiväkodista meille, on räplännyt kelloa ja siirtänyt viisareita.

Tai sitten se oli se koliseva kummitus!

Päivä se oli tämäkin

Tänään tapahtui se mitä olen joskus silloin tällöin pelännyt tapahtuvan. Lukitsin itseni kaupan ulkopuolelle!

Unohdin aamulla juoda vettä (niin kuka voi unohtaa juoda vettä!!??) mistä syystä unohdin ottaa verenpainelääkkeeni. Tyttäreni oli menossa naapurikauppaan hetkeksi ja lupasi hakea ne meiltä. Noh, lähdin niitä sitten siitä naapurista hakemaan ja tullessani sieltä takaisin ovi oli lukossa! Lukossa!!?? Yritin tiirailla sisään siinä toivossa, että joku olisi eksynyt sisälle ollessani poissa ja voisi avata minulle oven. Mutta katin kontit siellä ketään oli! Apua! Molemmat avaimet sisällä, puhelin sisällä ja tietenkin ulkovaatteet. Ja edustaja tulossa näyttämään syksyn mallistoja!

Juoksin sitten isännöitsijän tykö avaimia hakemaan. Yhdet löytyivät ja niitä sitten juoksin kokeilemaan. Ei auennut ei noilla ainukaisilla avaimilla. Ja kellään muullakaan ei ollut vara-avaimia tuohon lukaaliin! Näin jo sieluni silmin rahatukkojen lentelevän lukkosepän onnelliseen taskuun ja kipinöiden välkkyvän takaovella hänen kammetessa ovea ja lukkoa auki.

Muistin sitten Nixun ja käväisin kysymässä josko muistaisi kuinka monta avainta on olemassa. Löysikin sitten kuluneen avaimen, jota juosten lähdin testaamaan.

Helpotus ja huokaus kun ovi aukesi. Ja nyt on vara-avain lukkojen takana isännöitsijällä.

Verenpainelääkkeet tulivat tarpeeseen ja huomenna aloitan päiväni juomalla vettä!

Päivän säävalitus

Tänään on pakko valittaa, jotenkin vain tuntuu siltä! Ja mistäkös sitä ihminen valittais jos ei ilmasta. Sitä on hyvä syyttää kaikesta pahasta ja kurjasta ja mielialahäiriöistä. Joten tänään puran mieltäni säähän!

Aloitetaan tämän päivän kurjuudella, sateella. Sadetta on nyt piisannut harva se päivä ja aina sataa kun menen ulos, olen sitten menossa töihin tai tulossa sieltä. Ja muuten siinä välissä harvoin pistän nenääni ulos. Koska sataa! Ja tänään sade oli entistänkin märempää, suorastaan karmean tihuttavan kamalaa ja kostutti juuri föönaamani hiukset märiksi, meikit poskille ja mielialan maan uumeniin.

Kahvi kyllä auttoi, mutta äsken sitten katselin ulos ja ihmettelin asiakkaiden puutetta (no en kyllä itsekään tuonne lähtisi!) ja mietiskelin tuota sääherraa, että eikö se voisi joskus olla meidän kauppiaiden puolella. Edes joskus! Olisiko se nyt niin vaikea järjestää!

Kunnon syksy, tuulineen myrskyineen ja pienine vilunväreineen, juuri sellainen sopiva, jolloin ihminen tarvitsee neuleen jos kaksi ja uuden syystakin ja hanskat ja uudet housut tuulentuiverrusta ja pikkupakkasta vastaan. Ja tietenkin oikeaan aikaan! Eli syksyllä, ei vasta joulukuussa. Kiitos!

Kunnon talvi, lumineen, pikkupakkasineen (siis pikkupakkanen tarkoittaa pikkupakkasta, ei miinuskakskytasteista hirmukylmyyttä), jolloin uusi talvitakki olisi poikaa, sukset voisi vaihtaa ja uudet luistimetkin hankkia. Ja nauttia ihanasta, kauniista luonnosta.

Sitten siihen kevääseen. Tulkoon se tuossa maaliskuun lopussa, kun kaikki tuo ihana lumi hiljalleen sulaa kevätauringossa saaden ihmiset hymyilemään kilpaa auringon kanssa ja haaveilemaan uusista kevätvaatteista, leningeistä, puseroista ja heleistä väreistä. Kiitos etukäteen!

Ja kesä olkoon sitten lämmin toukokuusta syyskuuhun. Ihan pientä sadetta voisi tulla öisin ja ehkä silloin tällöin päivisin, ettei nyt vallan unohdettais! Lämmetköön merivesi aikaisin, jotta pelkkä uimapuvun ajatteleminen saa ihmiset hurmioon ja ryntäämään lähimpään (tervetuloa!) vaatekauppaan.

Ei mulla muuta!

Yliherkkä

Mä oon kuulkaas varmasti sellainen yliherkkä ihminen, josta ne kerran lehdessäkin kirjoitti. Onneksi kirjoittivat, koska muuten en olisi ikinä saanut tietää olevani tuollainen ihana yliherkkä ihminen. Pelkkä sana on ihana. Yliherkkä. Vähän niinkuin eteerinen. Vähän niinkuin hauras ja sellainen kuulaan kalpea, kämmenessä pidettävä särkyvä terälehti, jota pitää kaikin tavoin vaalia. Ja suojella. Ja tietenkin, pitää kuin kukkaa kämmenellä. Mutta tuo nyt ei sitten tarkoita, että olisin romanttinen. Se ei valitettavasti kuulu yliherkän diagnoosiin.

Herään joka narahdukseen, joka yskähdykseen, tuulenpuuskaan, kattojen rapinaan, kummitusten kolinaan - ihan kaikkeen. Kyllä mä sitten siinä välissä vähän nukunkin - silloin kun en ole hereillä. Ja jos oikein monta yötä valvoo ja heräilee niin jossain vaiheessa sitä sitten nukkuu - yliherkkäkin.

Huomaan kaiken - vaikka perhe toista väittääkin, mutta ne ei tiedä että mä tiedän. Kaiken. En vain ihan kaikkea niille kerro. Voi olla että tuo yliherkkyysoire on myös muotoutunut vuosien varrella työpaikalla, siellä kun on hyvä huomata kaikki ja olla niinkuin ei mitään huomais.

Olen myös yliherkkä kaikelle rumalle, kamalalle, hirveille vessapuheille, onnettomuuksille, verisille kuville. Meillä ei ruokapöydässä saa puhua mistään muusta kuin säästä, melkein. Muuten laitan kädet korville ja rallattelen. Tai sitten jää ruoka syömättä. Siis selvä yliherkkyyden oire.

Hirveätä meteliäkään en siedä. Sielu menee rullalle ja en voi keskittyä. Paitsi tietenkin jos itse soitan hyvää musiikkia täydellä teholla (poika tuli kerran pyytämään että eikös tuota voisi vähän hiljentää!) Mutta muu kova puheensorina ja lärpätys ei ole minua varten, ei vaan korvat kestä. Itsekin olen siksi maanhiljaisia, kysykää vaikka keneltä!

Joten kurja on ihmisen elämä ja vielä kurjempaa tällaisen yliherkän ihmispoloisen, joka ei oikein mitään siedä eikä milloinkaan nuku eikä melkein mitään voi syödä (esim. kamalaa kookosta, vuohenjuustoa tai broccolia) eikä tietenkään paljon mitään juodakaan.  No ehkä ihan vähän kuohuviiniä. Kurjaa!

Tähän vaivaan ne ei edes anna pillereitä, ei sairaslomaa eikä eläkettä. Kohtaloon on tyydyttävä ja isännän on vain nyt hoivattava, tehtävä useammin ruokaa ja melkein sanoisin että jos aina viikonlopuksi kukkasia ostaisi, niin saattaisi hyvinkin oireet lieventyä.

Mutta hyvää viikonloppua kaikille - niin yliherkille kuin kovapintaisillekin!