Oolannin meri...

Ja se Oolannin meri oli kauhia... lauloi jokin kvintetti, kvartetti tai joku muu... aikoinaan. (Vai oikeasti ne tais kyllä laulaa jostain ihan muusta!)

Tänä kesänä purjehdimme ystäviemme kanssa lomallamme Tukholmasta Waxholmiin, Paratiisin kautta Fejaniin ja sieltä sitten yli Ahvenanmeren. Tarkoitus oli jäädä Ruotsin puolelle vähän pitemmäksi aikaa, mutta sään haltija päätti toisin. Sandholmiin luvattiin sateita ja myrskykin jo tulollaan, joten päätimme aikaistaa Maarianhaminaan menoa ja purjehdimme Fejanista Rödhamniin kauniissa aurinkoisessa säässä. Tuulta ei nyt juuri myrskyksi asti, ihan kohtuullisesti, mutta meri se senkuin velloi. Aivan kuin äksy noita olisi kattilaansa hämmennellyt suurella kauhalla, sinne tänne ja tuosta poikki. Aallot oli kyllä  niin sekaisin ettei ne tienneet mistä olivat tulossa ja minne menossa!

Hiljallensa otimme purjeet alas, ne kun vain reuhtoivat tuulessa kuin eksyneet lakanat. Moottori meidät sitten keinutteli muutamat kuusi tuntia etiäpäin perille asti, aurinko porotti taivaalta ja Rödhamniin saapuessamme olimme iloisia kuin peipposet, nälkäisiä kuin sudet ja janoistakin janoisempia!

Ravittuamme itsemme ihanalla kalliogrilliaterialla ja muutamalla kylmällä oluella, päätimme katsastaa tuon kauniin saaren. Todella idyllinen pieni vierasvenesatama museoineen kaikkineen, täynnä elämää. Ja hei, hankolaisiakin tapasimme, mikäs sen mukavampaa!

Mukava, pitkä päivä merellä ja lämmin ilta kauniissa saaressa!

Puhu polville!

Tässä päivänä eräänä tyttäreni tuli ja sanoi että äiti, sun pitää ruveta puhumaan sun polville! Oli lukenut jostain (facebook!) että joku nainen oli puhunut polvilleen ja ne parani. Hupsista!

Tänään sitten asettauduin tietokoneen ääreen ja päätinkin yhtäkkiä lähteä pyöräilemään, noin vain. Forcitille ja takaisin, ajattelin. Se on juuri sopivan mittainen pyörälenkki työpäivän päätteeksi eikä tarvitse alittaa eikä ylittää mitään eikä pyöräillä autojen seassa. Se on myös sopivan mittainen ajallisesti, ehtii meditoida tai suunnitella tulevia juhlia, tai kaupan ikkunan somistusta tai mitä nyt ikinä haluaakaan. Mutta tänään ei ollut meditaation aika. Tänään ajattelin pitää puhuttelun polville!

Siinä sitten pyöräillessäni sopivan ripeätä vauhtia auringon kultaamaa pyörätietä, tuulen suhistessa korvissa, miljoonien pienten ötököiden lentäessä suuhun, silmiin ja nenään, aloitin pienen puhuttelun rakkaille, hyvin palvelleille polvilleni.

Kysyinkin sitten aivan suoraan: Haluatko sinä oikea polvi leikkaukseen? Ei kuulemma halua, ja toinen huusi ettei sekään, turha kysyäkään. Lupasin niille enemmän liikuntaa pyöräilyn muodossa, terveellistä salaattipainotteista ruokaa, pähkinöitä, hedelmiä ja marjoja ja vähemmän haitallisia sokeriherkkuja! Polvet puolestaan lupasivat yrittää kehitellä jonkinnäköistä nestettä luiden väliin, ettei ihan tarvitse kitkuttaen kävellä. Joten meillä on nyt sitten suullinen sopimus! Minä liikuttelen niitä kohtuullisesti ja sopivalla tavalla ja ne ei rutise, kitise, muljahtele joka käänteessä ja varsinkaan sateisella ja kostealla säällä.

Ihan reilu sopimus, mielestäni!

Kohtaamisia... saaristossa!

Kesälomallamme (melkein kaksi viikkoa) meillä oli onni ja ilo päästä purjehtimaan ystäviemme kanssa. Hakivat meidät Tukholmasta ja jatkoimmekin heti matkaa Waxholmiin. Siellä tämä laiska elukka oli keksinyt oivan tavan levätä ja suorittaa iltapesunsa, ei jäätynyt peppu kylmässäkään vedessä. Fiksua sanon minä.

 Ja kuten huomaatte tuosta sorsakuvasta vettähän siellä ripotteli, ei pahasti, mutta kuitenkin. Heinäkuuhan oli, niinkuin varmasti kaikilla varmasti vielä tuoreessa muistissa, hyvin vaihtelevainen. Niin se oli myös Ruotsin puolella kuten myös saaristossa. Mutta kauniitakin päiviä oli, tyyniä, tuulisia ja kaikkea siltä väliltä.

Matkallamme Sottungasta  Aspöhön, purjehdimme noin kuutisen tuntia, näimme kaksi hyljettä (joista en tietenkään saanut kunnon kuvaa, kamera se ei vaan ikinä ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta hylkeen pää keikkuu laineilla, sentäs!) ja yhden purjeveneen ja senkin aivan Aspön edustalla. Miettikää, kuitenkin kesäsesonki vilkkaimmillaan! Joten tungosta ei saaristossa ollut, kylmä kesä piti siitä huolen.

Nämä ihastuttavat kaunokaiset tapasimme Aspössä (onneksi olimme vielä aidan paremmalla puolen, eräs perhe kylläkin puuskuttaen ja puolijuosten tuli lehmien edellä, silmät ymmyrkäisinä ja hiki pinnassa). Odottelimme hetken ja annoimme noiden mennä menojaan ennen kuin kiipesimme aidan yli ihastelemaan maisemia kallioilta.

 Voitte vain arvata ettei tuo reppana hämähäkki kauaa saanut kannella keikistellä. Äkkilähdön sai aika vikkelään. Meni varmaan Holmassa seuraavaan veneeseen naisia naurattamaan! Aika vekkuli!

Holman oma käärme, sillä oli joku nimikin (ei nyt muistu mieleen) lämmitteli nahkaansa kivenkolossa, aivan rauhallisena, eikä mekään sitä häiritsemään ruvettu. Hyvin sulautuu maisemaansa.

 Ja noi kalathan oli oikeasti ihan hirveän isoja, jouduin tuota kuvaa pienentämään ja pienentämään, että mahtuisi edes sivulle. Joten voitte vain kuvitella, minkälaisen kala-aterian saimme päivän päätteeksi. Ei siinä kuulkaas kädet riittäneet näyttämään kalojen pituutta. Perkaaminenkin oli hieman hankalaa, kalojen koon takia!

Tässäpäs tällainen kuvakooste saariston ihmeellisestä elämästä!

Viheliäiset laitteet!

Kaikenmaailman nykyaikaiset elektroniset laitteet piuhoineen, johtoineen ja nappuloineen. Helpottaa elämää, tekee siitä yksinkertaisen, nopean ja soljuvan. Niin kauan kuin ne toimivat. Nuo ryökäleet. Ihan vähän vaan ärsyttää, ihan vähän vaan!

Olen nyt viime perjantaista asti soitellut pankkikorttipäätteestäni Netsin tukipalveluun (ei varmenna, joten electron yms. eivät toimi, ei myöskään lähetä raportteja, joten rahatkin makaavat jossain bittiavaruudessa). Ensin kuuntelet, joka kerran, noin kymmenisen minuuttia taukomusiikkia kunnes joku sieltä vastaa. Aina kyllä vastaavat. Sitten selität. Ja ne kyselevät. Ihan kummia. Onko nettisitäjatätä. Onko portti se ja se. Onko palomuuri. Häh. Mistäs minä nyt tuollaisia tietäisin. No soitetaan kohta takaisin tai laitetaan sähköpostia. Ja kun eivät maanantai-iltapäivään mennessä ole mitään laittaneet, soitan uudelleen. Trililililalalaa, kymmenen minuuttia. Jari puhelimessa (viimeksi oli Arto). No taas selität samat jutut uudelleen ja taas yritetään korjata. Puoli tuntia siinä menee. Ai niin, maksaa muuten 1.31/minuutti. Siis ihan vähän vaan. Ei saatu korjattua. Soita sähköasiantuntija paikalle ja tarkista nettiyhteytesi. Ok. Tehdään niin.

Tiistaina uudelleen, sama ralli. Kaikki tsekattu, kaikki toimii. Paitsi se jeekelin pankkikorttimasiina. Uusi kone lähetetään. Ja saapuu yllättäen jo seuraavana aamuna. Siis tänään.

Jeee. Miten voikin ilostua uudesta koneesta, sehän on eloton möykky. No ilostuin kuitenkin. Ei  toiminut. Sanoin muutaman ruman sanan, pää tuli kipeäksi, ärtymysmöykky kasvoi vatsassa ja koko päivä meni sitä harmitellessa. Yritin soittaa, eivät tällä kertaa edes vastanneet. Varmasti niillä on mun numero jo siellä muistissa. Ja sanoivat toisilleen että ota sää toi akka, ei kun ota sää. Äh, mennään syömään.

En sitten enää jaksanut. Joten korttipääte toimi miten toimi, omalla tavallaan. Huomenna on uusi päivä ja uudet voimat aloittaa uusi soittelukierros.

Ihania nämä nykyajan helpotukset. Ja sitten pitäisi vielä kieltää käteinen raha. No, onneksi sentäs Nordean pankkiautomaatti toimi, sekin kun on harvase päivä rikki.

No nyt tuli koko viikon negatiivinen vuodatus samaan kirjoitukseen, huomenna onkin sitten varmasti hyvä ja seesteinen päivä.

Koulumuistoja

Näin koulunalkamisen kynnyksellä rupesin selailemaan vanhoja albumeja ja etsimään vanhoja koulukuvia, joita toden totta olenkin onnistunut säästämään moneltakin vuodelta. Ihmettelen itsekin itseäni, näinkin sekava ja epäjärjestelmällinen ihminen on onnistunut säästämään ja lajittelemaan, liimaamaan ja askartelemaan nuo valtavat albumipinot täyteen kuvia, onneksi, jälkipolvien ihasteltaviksi tai kauhisteltaviksi.

No joka tapauksessa löysin tuon varmastikin vanhimman luokkakuvan, vuosilukua en ole kirjoittanut, mutta eiköhän ole ekalta tai tokalta luokalta kansakoulusta, eli keskuskoululta, alimmassa kerroksessa muistaakseni oli luokkamme siihen aikaan. Tuossahan me - tulevaisuuden toivot. Ja meidän opettaja, jonka nimen olen kyllä tainnut unohtaa! Hei... olisikohan ollut Isaksson!?

Kuva jäi hiukan vinoon, vinoon kun sen olin liimannut, mutta en raaskinut repiä paperista irti ja suoristaa (voisi varmaan jollain kuvankäsittelyjutullakin tehdä?)

Mutta kyllä me ollaan oltu pieniä ja söpösiä! Ja tuossahan on 60-luvun lasten muoti hyvin esillä. Osa tuostakin poppoosta asuu edelleen Hangossa, niinkuin itsekin, osa Ruotsissa, Helsingissä, Tampereella, Maarianhaminassa...

Oi aikoja, oi aikoja...

Tomaatteja, tomaatteja...

No niin, muistattehan sen kitukasvuisen tomaatintaimen, jonka sain siemenestä kasvatettua, noh, aika mukavankokoiseksi taimeksi. Ihan itse. Ja katsokaas kuulkaa kuinka hienoksi ja isoksi ja täynnänsä tomaatteja olevaksi valioyksilöksi se yhtäkkiä kasvoi tuosta noin vaan!

 Melkeinkö uskoitte?

Aamulla, aamukahvilla, Lillanissa auringon paistaessa ja lämmittäessä meitä pian työnsä aloittavia kauppiaita (oli muuten hyvät sämpylät!) satuin mainitsemaan tuosta tomaatinkasvattajan painajaisesta, eli kitukasvuisesta taimesta, kukkakauppiaallemme, siis Hellulle, joka jo varmasti kyllästyi alituiseen marinaani tuosta hoidokista ja sanoi että ´´on mulla tuolla yks tomaattiamppeli, joka joutaa hyvään kotiin, saat sen´´. Ja niin loppui valitus. Ja tomaattiamppeli melkein valmiine tomaatteineen toimitettiin oikein kauppaani asti, ei kuulemma tarvitse kuin rakastaa ja antaa vettä. (Oikeesti vaan vettä käski antamaan, joka päivä!).

Nyt tuo sitten kaunistaa meidän autotallinseinustaa ja kalastelee syksyn lämpimiä auringonsäteitä, punastuttaa tomaattinsa, toivon mukaan, ihaniksi, pulskeiksi ja makeaakin makeimmiksi makupaloiksi emännän, isännän ja ehkä pikku lapsenlapsenkin iloksi.

Helppoa kuin heinäteko!