Loman tarpeessa!

Nyt mä oon niin loman tarpeessa. Hirveä yskä (no ei se niin hirveä oo, mut ärsyttävä kuitenkin), jalka ja polvi jäykkä kuin heinäseiväs ja kuluma polvessa kipuilee. Ihan niinkuin olisin jo mukamas vanha! Väsymys painaa lerppuluomet kauniiden ruskeiden silmieni päälle ja tekee minusta vetämättömän ja roikkuvaisen näköinen. Ja työviikkokin, 6 päivää yrittäjällä, tuntuu äärettömän pitkältä. Ainakin tuntui tällä viikolla.
Mutta kuinkas tässä näin hassusti kävikään! Juuri kun en yhtään enää jaksaisi niin mulla alkaakin loma. Miten saatoinkaan ajoittaa sen näin hyvään saumaan. Todella hyvin tehty, Seija! Fiksu tyttö!
Ja arvatkaapa mikä onnenpotku, oltiinkin juuri tähän viikkoon tilattu jo syksyllä matka, joten ei edes tarvitse tänne hytisemään jäädä. Vaan huomenna

liidellään isolla linnulla etelän aurinkoon, otetaan matkalaukkuun kasa kirjoja, tanssilenkinki, hyvää mieltä ja napataanpas mukaan vielä kaksi toveriakin, jotka jo yhtä malttamattomina odottavat tulevaa rentoutusviikkoa.
Ja pääseepäs taas ihana oranssi retromatkalaukkunikin karistamaan pölyt kansistaan. Sillä uutta hienoa ja melkein itsestään kulkevaahan emme vieläkään ole saaneet hankittua - kaikki rahat kun menevät matkoihin!

Voihan ärsytys

Lauantaina olin kutsunut lapsukaiseni seuralaisineen syömään ja meitä kunnioitti vierailullaan myös isäni ja siskoni, joka suuresta kaupungista maalle oli tullut kummipoikansa syntymäpäiviä viettämään (ja peurapatamme ääreen!).
No niin. Jo aamulla tunsin ärsytystä (ei vieraiden takia, eikä tulevan työpanoksen takia, ihan muuten vaan, välillä sitä ihminen on ärsyyntynyt - kaikkeen, mutta onneksi vain välillä ja lyhyen tovin). No joka tapauksessa tuo ärsytys jatkui vielä kotiinkin ja leivontatuokio, johon rupesin heti haukattuani muutaman murusen töistä tultuani oli jo turmioon tuomittu. Isäntä heilui peurapatansa äärellä ja kyseli sitä sun tätä, ärsyttävää - kun muutenkin oli huonolla tuulella. Ja yski. Sattui enemmän mun päähän kun sen keuhkoihin - aivan varmasti. No onneksi Hercules vispaa kakkutaikinan alle aikayksikön, joten toimeen. Ja kun sitä jeekelin kakkutaikinaa kaavin siitä kulhosta pellille niin muistin - tässä(kin) uudessa koneessa on jokin vika, en vain ole asialle vielä mitään tehnyt! Voihan änkyräkänkyrä. Vispasi vaan pinnalta, joten pellillä kakkutaikinan päällä lillui oravankokoisia munanpalasia. Oikeasti. No paistoin sen silti. Onneksi paloi. Vähän aikaa kiroilin, ja katseskelin tuota onnetonta mustaa kakkuomelettia ja ajoin mieheni keittiöstä tietokoneen äärelle. Lähti ihan vapaaehtoisesti. Ja tein sitten käsipelillä uuden kakkupohjan ja istuin uunin vierellä sitä vahtimassa. Ja maailman rumin kakku siitä loppujen lopuksi syntyi, mutta ah, niin hyvä! (mansikkamoussetäyte, ei mikään sileä vaan sellainen haarukalla murskattu jäinen mansikkakasa kermavaahtoon ja vaniljakastikkeeseen sekoitettu pläjäys, kahden levyn väliin isketty ja kermalla kuorrutettu, ei edes koristeen koristetta). Mutta olikin oikein, oikein maukas, kaiken tuon ärsytyksenkin jälkeen.
Ja isäntä sai tulla takaisin keittiöön siivoamaan sotkunsa.
Ja vieraiden tultua sain kuohuviiniä enkä ollut enää yhtään ärsyyntynyt.

Yhtään valokuvaa en saanut otettua koko illan aikana, mutta voitte ihailla tuota kirjan kantta. Kirjan, jonka poikani toivoi syntymäpäivälahjaksi ja jonka (kuten kaikki muutkin ihmeelliset kirjat, joita hän on toivonut) tilasin Tian kirjasta. Ja täytyy kiitoksen sana tässä ojentaa hyvästä palvelusta. Senkuin vain vie kirjalistan Mialle niin heti kohta sulla onkin kirjat jo täällä, kauniisti paketoituna.
Ja tuo kirja on muuten todella upea, suosittelen!

70 000 e

Mitä tekisin, jos saisin 70000 euroa tilille, tuosta noin vain. Huhheijaa!
Maksaisin kauhean kasan laskuja, sille, tälle ja tuolle. Laittaisin muutaman saturaisen tai ehkäpä jopa tuhatlappusen säästötilille pahojen päivien varalle, niitä ainakin yrittäjällä riittää (kerran kuukaudessa ainakin kun liikevaihtoverot pitää maksaa). Antaisin lapsille vähän ruokarahaa ja muutenkin ostelisin jotain mukavaa lapsenlapselle. Sen jälkeen lähtisin shoppailemaan. Hangon kaikissa liikkeissä kävisin ja ilahduttaisin yrittäjiä kilisyttämällä heidän kassojaan. Sitten ottaisin isännän viikonloppuna ja menisin syömään blinejä Origoon, ehkäpä jopa tarjoaisin koko perheen mukaan!
Kotiin voisi osteskella jotain pientä, ehkäpä uuden maton tai laittaa uudet tapetit keittiöön. Ja ehkäpä sellaisen ihanan sähkökäyttöisen sängyn, jonka selkänoja liikkuu nappia painamalla. Ja jos vieläkin rahaa jäisi niin tilaisin matkan. Lähtisin vaikka Leenan matkassa pääsiäisenä Pariisiin. Voi yltäkylläisyyttä ja ihanuutta. Vieläköhän sitä rahaa jäisi?
Mietin vain sitä että moni olisi varmasti onnensa kukkuloilla, talous pelastettu, iloa vuosiksi ja vuosiksi eteenpäin jos nuukasti eläisi ja hyvin tuon 70000 euron käyttäisi. Suurin osa meistä ei tule kuunaan päivänä näkemään tuollaista summaa pankkitilillään, saatikka käyttämään edes pientä murto-osaa tuosta huikeasta summasta shoppailuun, ruokailuun, matkailuun, elämiseen.
Ja miettikää, että joku (hyvin monet) saavat tuollaisen summan KERRAN kuukaudessa, eläkkeen muodossa. Kyllä on täytynyt olla hyvä ja tunnollinen työntekijä ja jolle tuo vaatimaton eläke on varmasti vain karkkirahaa. Pankkitili pullollaan bonuksia ja palkasta jääneitä roposia. No, varmasti sen ovat ansainneet, enpäs sitä käy kiistämän, mutta aika huikea summa siltikin. Noin niinkuin yhdelle ihmiselle.

Puseron arvoitus

Sain pari viikkoa sitten itselleni (siis olin tilannut itselleni, ei niitä saa, ne pitää maksaa, nekin) punaisen, kauniin, ohuen MASAIn napillisen puseron. Ja vein sen kotiin. Ja kokeilin sitä. Hyvä oli! Mutta en sitten kuitenkaan sitä kokeiltuani kelpuuttanut juuri niihin juhliin joihin olin menossa, vaan laitoin sen... hmmm... kasaan!? Ja varsinkin jos on kiire niin se kasa vaan kasvaa ja heittelen kaikenlaista siihen ja vielä vähän päälle. Ette uskois! No niin, mutta sitten tällä viikolla olisin sen kauniin puseron laittanut päälleni töihin, kun alkoi mustat t-paidat ja musta neuletakki tökkimään! Ja uskokaa tai älkaa, mutta sitä puseroa ei siitä kasasta löytynyt. Vähän etsin muistakin kasoista, mutta en huolestunut. Kyllä se jostain tulee esiin.
Seuraavana päivänä uuden menon kynnyksellä aloin sitä sitten oikein toden teolla etsimään. Alusvaatekorit, sukkakorit, pesukori, kaikki kassit kävin läpi, kurkin kaappien alle, vaatekaapin kävin läpi monta kertaa, pudottelin tpaidat pöydälle hyllyiltä ja tungin ne vihaisena takaisin. Siis tungin. En jaksanut viikata kun se jeekelin pusero rupesi ärsyttämään (muuten tietenkin olisin viikannut, tietenkin). 
Seuraavana päivänä isäntäkin rupesin mielenkiinnolla etsimään (lauantai, kun olin töissä ja vaan siksi että olisi voinut löytäessään sanoa että tässä se nyt on... pitäis pitää parempaa huolta!), vaan eipäs tuo sitä löytänyt, mutta onneksi samalla etsiessään viikkasi ne mun ruttuun lytätyt tpaidat, edes!
Ja niin kuulkaas vaan on, että tuo kaunis paitani on kadonnut taivaan tuuliin. Ei löydy ei. Ja sen verran iso oli ettei nyt sentäs imurikaan sitä ole voinut nielaista, sieltä nyt en sitä kyllä kaivellut.
Joten nyt on sen mustan aukonkin salaisuus ratkennut, se on meillä!
Ja tuo kuvan paita ei ole se minun, kuten varmasti huomaatte kokolapustakin! Ja ei, en tuonut sitä vahingossa takaisin kauppaan, senkin olen tarkistanut!

Kuvaamataidontunti

Tuli tässä yhtäkkiä mieleeni (tai oikeastaan näin vanhalla ei enää tuu mieleen yhtäkkiä mitään, pitää oikein tosissaan pinnistää, mutta sanotaan näin että oikein tosissani pinnistettyäni tuli yhtäkkiä mieleeni) koulutunti vanhassa Hyllin rakennuksessa tosi, tosi kauan sitten. Meillä oli kuvaamataidontunti ylhäällä vintillä (miksköhän me siellä vintillä olimme?) ja istuimme pöytien äärellä ja kuuntelimme (tai todennäköisesti emme kuunnelleet!) opettajaamme, jonka nimen olen unohtanut, ihmekös tuo, mutta iso mies oli, hieman pyyleväkin kauniisti ilmaistuna. Jotain paasasi lämpimikseen, kuten sanoin emme kuunnelleet vaan höpötimme omiamme, ja yhtäkkiä tuo muuten niin säyseä mies kimpaantuu ja ottaa mua käsivarresta kiinni ja raahaa ulos käytävälle.
Minut! Kiltin, hiljaisen, tottelevaisen, kuuliaisen pienen hiirulaisen, joka ei todellakaan häirinnyt ketään. Ne oli ne muut! Ja minä sain kärsiä kauhean traumaattisen rangaistuksen ja joutua ulos käytävälle ilman mitään syytä! Vieläkin kaihertaa tuo tapahtuma.
Mutta tuo vintti oli kyllä aika ovela, jännittävä paikka! Miksiköhän kuvaamataidon tunnit olivat siellä? Ja kukakohan oli tuo opettaja? (Olis kana kynittävänä!) Ja miksi en muista mitään!!??

Ystävänpäivää!

Mulla on sellainen ihana, raidallinen, viskoosinen, monessa pesussa haalistunut raidallinen yöpaita, jonka kaula-aukko on melkein navan kohdalla, hihat viipottavat maata, helma ulottuu varpaiden alle ja taskut roikkuvat polvien kohdalla. Aivan ihana siis toisin sanoen. Isännällä on sille toinen nimi. Seksintappaja. No tuo ihanuus päälläni lauantaiaamuna laiskasti Hesaria luin joka-aamuinen mustikkahillokaurapuuroannos edessäni kun isäntä ilmestyi ovenpieleen kitara kainalossaan ja lauloi mulle aamuserenadin (ihan normaalia meillä, no ei vaan, tää oli kyllä ensimmäinen kerta): Hyvää ystävänpäivää sinulle rakkain, hyvää ystävänpäivää toivotan.... ja kukkapuska roikkui kitaran kaulassa!
Iltapäivällä isäntä tarjosi vaaleanpunaista kuohuviiniä lasillisen ja käski lähteä tunnin kävelylle. Ja kun palasin niin illallinen oli valmis alkupaloineen, snapseineen ja kynttilöineen. Ruoka oli maistuvaa ja jälkiruoaksi viipaloin kaksi luomuomenaa! Meillä oli toisin sanoen oikein romanttinen ystävänpäivä!
Sainpas vielä illan päätteeksi paketin, johon isäntä oli kerjännyt kukkakaupasta ruskeata paperia, ja voitte olla varmoja ettei siitä paketista kuoriutunut uutta taskullista polvipituista yöpaitaa!

Jännittävä päivä

Kertakaikkiaan! Kaikkeen sitä ihminen joutuu ja vapaaehtoisesti vielä! Kyllä muutaman kerran illan aikana huokaisimme, jännityksestä, kauhunsekaisesta odotuksesta!
South Point Gospel kuoro esiintyi, tai nauhoitus tehtiin, torstaina Tammisaaren kauniissa ja idyllisessä kivikirkossa, joka säikehti kilpaa lamppujen kanssa! Aivan ihana kirkko sekä sisältä että ulkopäinkin! Mutta niin, Yle 5 tekee ohjelmasarjaa musiikkijumalanpalveluksista eri kirkoissa ja tänään oli Tammisaaren kirkon vuoro ja sinnehän oli kutsuttu hankolainen gospelkuoro ja solistiksi Krista Katter, joka laulaa kuin enkeli! Joten voitte uskoa että ilmassa oli jännitystä, hermostunutta kikatusta ja laulujen sanojen kertausta. Ja ehkä jännittävintä tuossa oli että laulut oli pitänyt opetella ulkoa, joten mitään tukea ei papereista saanut (noh,  takarivin miehet taisivat välillä luntata mapeista). Mutta hyvin tuo taisi mennä. Kaikki muistivat sanat (no melkein!), kukaan ei pyörtynyt eikä saanut hermoheikkoa kohtausta!
Uskon, että jokainen huokaisi helpotuksesta kun viimeinen laulu oli purkissa, sillä olihan tuo jännittävä tapahtuma. Kirkkoväki täytti penkit, kameroita edesssä ja sivuilla, lamput hehkuivat kuumina ja lämmittivät suorastaan tuskanhien otsalle!
Aivan mahtavan upea kokemus, olen iloinen, että sain olla mukana tuossa televisioinnissa ja jännityksellä odotamme ohjelman esittämistä, muistaakseni päivämäärä on 19.4. Yle 5!

Äänestetty!

Kävin äänestämässä kirkkoherranvaaleissa! Mikä sikäli on ihmeellistä, koska olen laiskaakin laiskempi äänestämään, mitään, suorastaan välinpitämätön (hyi minua!). Mutta nyt päätin kantaa korteni kekoon, koko viikon asiaa mietiskelin, etten unohtaisi sunnuntaita, ja kävin äänestämässä. Veromarkat Hankoon!
Rehellisesti sanottuna minulle on aivan sama, kuka tuota virkaa hoitaa, olen yhtä laiska kirkossakävijä kuin äänestyskopissakin. (Paitsi kun kuoron kanssa laulamme, eli olen oikeasti varmaan käynyt vuoden aikana kirkossa useammin kuin teistä monikaan, hah!) No, joka tapauksessa ajattelin, että meillä on täällä jo kirkkoherra, joka asuu Hangossa, maksaa tänne veronsa ja joutuu käymään aika kaukana töissä. Joten luonnollisestihan tuo olisi ollut parempi vaihtoehto, näin niinkuin järjellä ajatellen. Mutta toisinhan kävi. Onnea vaan uudelle kirkkoherralle!
Nyt odotankin sitten innokkaana näkeväni tämän uuden kirkkoherran muuttokuorman ajavan Hankoon, jotta verorahatkin maksettaisiin tänne meidän pikku kaupunkiimme. Tarvitsemme niitä! Odotan myös innolla kirkkoherran vaimoa ostoksille, odotan tapaavani hänet tuolla kaupan kassalla, kampaajalla, Hangon kulttuuririennoissa! Odotan myös näkeväni lapsensa juoksevan tässä Vuorikadulla lauantaisin innokkaina  matkalla lelukauppaan, kemikalioon tai muuten vain viettävän vanhempiensa kanssa aikaa kaupungissamme.
Eipä mulla muuta tästä asiasta!

 

HALVAT DAGAR

Stockmanin Hulluista päivistähän se ajatus tietenkin lähti. Ajattelimme myös pitää muutaman kerran vuodessa jonkinlaisen aletapahtuman, hiljaiseen aikaan. Alunperin nimemme oli, jos oikein muistan, Hullut dagar (korjatkaa, jos muistan vääärin), mutta tuo nimihyväkäs oli liian lähellä Hulluja päiviä, joten kun Hangonlehdessä ilmoitimme tapahtumasta tuolla nimellä, Stockmanilta otettiin yhteyttä ja kiellettiin käyttämästä.
No, eihän me pienistä lannistuttu vaan julistettiin nimikilpailu ja muistaakseni joku fiksu nuori mies tuon nimen Halvat Dagar keksi. Ja siitä lähtien se on hyvin toiminut. Jaa-a, kuinkakohan monta vuotta? Siihen saa joku laskutaitoinen vastata.
Huomenna ja lauantaina ehtii vielä Vuorikadun rientoihin mukaan. Tekemään edullisia löytöjä, kurkistelemaan kevään uusia värejä, joita kauppoihin on jo laatikkokaupalla saapunut. Tai näin kesän lähestyessä miettimään jo uikkareita ja bikineitä, niitäkin saapuu harvasen viikko.
Ja mukavasti tänään olikin ihmiset lähteneet liikkeelle. Sitä paitsi aurinkokin pilkisti talojen takaa, kyllä se kevät siellä tekee tulojaan. Joten liikkeelle, mars mars!
Tervetuloa Vuorikadulle!

Vuorikadun kellon salaisuus

Keskellä Vuorikatua komistelee punainen kello, ollut siinä niin kauan kuin muistan. Mutta nyt on tuo kellovanhus käynyt samaa aikaa jo jonkin ajan, kaksi kertaa päivässä kylläkin täysin ajallaan. Ja saamme kyselyjä, hieman ärsyyntyneitäkin, että miksi emme laita tuota kelloa oikeaan aikaan.
No kuulkaas, mielellämme sitä huoltaisimme, puleeraisimme, vääntelisimme ja kääntelisimme ja kampiansa veivaisimme, jos se sillä lähtisi käyntiin. Mutta ei. Tuo kello ei olekaan niin vain väännettävissä. Siihen tarvitaan oikeasti viisas kellonvääntäjä, vähintään. On kuulemma sen verran kinkkinen kello, että sitä ei meikämanne vääntele. Ainakaan oikeaan aikaan.
Me kauppiaat emme omista kelloa, kaupunkikaan ei sitä tee. Kuulin huhuja, että se on myyty jollekulle, mutta saattaa olla vain huhukin. Omistajallehan tuo tietenkin kuuluisi, tuo kellon saattaminen oikeaan aikaan ja siitä huolehtiminen.
Mutta jos joku nyt tietää tai muistaa, kuka tuota kelloa on ennen huoltanut, niin meille voisi siitä ilmoittaa. Voisimme saattaa nuo kaksi taas yhteen. Ja kaikki olisivat tyytyväisiä!

Origo ja Bar Komisar

Lauantaina isäntä päätti, että menemme ulos syömään. Sainkin sitten houkuteltua ystäväpariskunnan mukaan ja sakeasta märkääkin märemmästä vesisateesta huolimatta pyöräilimme Origoon. Ja oli ihanaa huomata, että muutkin hankolaiset olivat lähteneet liikkeelle.
Olin torstaina Helsingissä ja kävimme luokkatovereideni kanssa Lasipalatsissa syömässä, jossa söin kuhaa ja sitä samaa tilasin Origossakin. Lasipalatsista sen verran että palvelu siellä oli aika nihkeätä suorastaan töykeätä, paikka oli kylläkin ääriään myöten täynnä, mutta mekin kaikista ravintoloista valitsimme juuri sen, niin olisi ollut mukavaa viettää tuo tuntinen ilman äkäistä tarjoilijaa, joka kolisutteli aterimia ja lautasia niitä pois keräillessään (kun emme halunneet leipää). Mutta täytyy sanoa että ruoka siellä oli aivan hirmuisen hyvää, suorastaan paras kala-ateria, jota olen koskaan syönyt.  Mutta tokikin oli tuo kuha hyvää Origossakin, joskaan ei aivan vetänyt vertoja tuolle torstaiselle. Mutta sen sijaan palvelu oli, niinkuin aina Origossa, loistavaa.
Origosta jatkoimme Hotel Bulevardin uuden uutukaiseen baariin, Bar Komisariin. Nimi oli niin ihana ja osuva, että aivan pakko oli piipahtaa katsastamassa tämä paikka. Todella ihana, pieni baari, jossa A-oikeudet. Juuri sopivasti matkan varrella ihan mihin suuntaan tahansa ja juurikin sellainen viihtyisä kokoontumispaikka vaikkapa ennen ruokailua tai jälkeen ruokailun. Tai ihan miten vaan. Kannattaa piipahtaa ja varmastikaan ette ole nähneet yhtä hienoja lamppuja missään! Ja olut oli hyvää!
Olipas mukava ilta. Hangossa. Tammikuussa.