Joggjeans

No niin, nyt ne on sitten kaikessa viisaudessaan keksineet kunnon lenkkeilyhousut, Joggjeansit!
Olin eilen ostoilla (Anna Montanan housuja, mm.) ja heillekin tämä housu ja materiaali rantautuu maaliskuun alussa. Ja täytyy sanoa että kyllä oli mukavan ohutta, sopivasti venyvää kangasta. Paljon ohuemmat  kuin farkkukankaiset, pehmeät, mutta kuitenkin kunnon farkut. Joten niitähän sitten Ceialtakin saa, maaliskuussa!
Niin voitte nyt jo ruveta miettimään sitä lenkkeilyreittiä, sillä kun tuollaiset hyvännäköiset housut ostaa niin varmasti niitä haluaa heti käyttää - lenkkeilyyn! Ja kauppias hykertelee itsekseen kun joudutte heti kohta ostamaan uudet - pienemmät! Niin se vaan tulee menemään! Oli ne sen verran mukavat.

Tumpelo lipunostaja

Huomenna ajattelin piipahtaa pääkaupungissamme. Ostoilla ja tapaamassa typyköitä. Ja siskoa, toivon mukaan, jos ehtinee rientoihin mukaan. Ja jotta autoton, ajokortiton pääsee suureen kaupunkiin, tai ylipäätään mihinkään, tarvitaan VRn apua junan muodossa.
Ja lippu. Se murheenkryyni. Inhottava pieni asia, josta olen tehnyt päässäni suuren esteen, melkein niin suuren etten edes koko junamatkaa halua tehdä. Katsokaas kun asia on näin.

Olen vanhanaikaisiakin vanhanaikaisempi enkä omista pankkikorttia. Älkää kysykö! Joten matkalippuautomaatista lipun ostaminen on tietenkin mahdotonta. Ja junasta, josta sen ennen ostin, ja kiltisti maksoin ylimääräiset eurot, ei enää voi lippua ostaa (vai voiko ehkä vielä, ehkei ne sitä palvelua poistaneetkaan!?). No joka tapauksessa ajattelin sen sitten ostavani netistä niinkuin kaikki muutkin kansalaiset. Ja onnistuin. Ja maksoin. Ja enkä saanut lippua sähköpostissa. Tietenkään.
Tapahtuma oli keskeytynyt, mutta maksun kyllä ottivat. Sainpas sen sitten selvitettyä ja mieltäni purkaa viattomalle työntekijälle, joka ei takuullakaan ollut syypää tähän kömpelöön yritykseeni, mutta sattui sopivasti olemaan puhelimen toisessa päässä. Reppana.

Huomenna siis lähden junalla Helsinkiin ja ajoissa pyöräilen R-kioskin kautta ostamaan junalipun.
 Mutta jotenkin vaan tuntuu siltä, että ainakin tässä asiassa ennenvanhaan oli kaikki toisin ja paremmin. Ei tarvinnut lipunostoon tietokonetta, älykännykkää, printteriä ja kaikenmaailman vempeleitä niitä pyörittämään. Senkus vain löi rahat tiskiin ja huikkasi luukusta: edestakainen Helsinkiin. Ja myyjä kiepautti sulle lipun ja vaihtorahat! Ja takaisinkin sai tulla millä junalla mieli! Ja muutaman ihmisen tämäkin työllisti vielä kaiken lisäksi!

Talvinen työasu

Mulla on näin talvisaikaan ihanan musta, pirtsakka työasu. Katsokaas kun tällä kadun toisella puolella, sillä paremmalla väittävät jotkut, kylmemmällä väitän minä, on tosiaankin kylmä. Ovista ja ikkunoista vetää niin että sukat pyörii jaloissa, tuuli tunkee sisään jokaisella oven avauksella. Eikä oikein tohdi toivoa ettei se aukenisi, loppuisi perunarahat tykkänään. Joten ei auta muu kuin ottaa työasu esille, se talvinen.

Ensin laitetaan tietenkin pitkät puuvillaiset kalsarit farkkujen alle ja pehmoiset, paksut sukat karvasaappaisiin. Alustoppi tietenkin, sen päälle puetaan 100 % villainen pitkähihainen aluspaita, jonka päälle puen pooloneuleen (jossa hienoinen 5 prosentin pläjäys villaa) ja tämän neuleen (jota voi vaihdella mielialan mukaan) päälle puetaan vielä villatakki (musta), (paksu). Tämän kaiken kruunaa musta poncho, jonka sisällä voi mukavasti lämmitella jääkylmiä käsiä. Ja jos sormet vieläkin ovat kuin kalikat, niinkuin ovat, niiden päällä voi istua (tai laittaa kaksinkertaiset neulesormikkaat).

Pakkasen tullessa saan ottaa järeämmät aseet esille ja ruveta kuntoilemaan kellariin vievillä rappusilla. Edestakaisin kun niitä juoksee (alas) ja puhisee (ylös) niin samalla kunto kohenee ja keväällä olen trimmissä kunnossa, osallistun maratoniin ja kaikki kaksikymmentä liikakiloa on haihtunut taivaan tuuliin. (Tosin illalla on niin nälkä kaikesta palelemisesta, että taitavat tulla takaisin tuplana).

Mutta älkää kuvitelko, että mä tässä valittelisin, ehei, toteanpas vain tosiasian. Että talvella on kylmä. Ja joissain paikoissa on kylmempi kuin joissain paikoissa. (Esimerkiksi Koh Lantan rantabaarissa olisi aika mukavat oltavat, kylmä viinilasi kimaltelisi auringossa pienen tuulenvireen kuiskiessa korvaasi aaltojen liplatusta ja ainoa ajatus olisi, mennäkö vai eikö mennä - uimaan). Noh, en nyt sinne kaipaa, en, en.

Odotan huomista kuntojumppaa innolla. Vaviskaa rakkaat autonrenkaani!

Lipasto

Tässä männä viikolla, tarkemmin sanottuna varmaankin torstaina, naapurikauppias tuli liikkeeseeni pienoinen, suoraan sanottuna ovela virne huulillaan ja sanoi että 'hei mulla olis tuolla mun liikkeessä yks kirjoituspöytälipasto. Jos kiinnostaa. Jos haluut tulla katsomaan.' Vaikka tuo samainen kauppias tietää tasan tarkkaan että Seijalle ei saa näyttää yhtään kaappia, ei yhden yhtäkään! No olihan se nyt kuitenkin pakko mennä tarkastamaan. Ei tietenkään ostoaikeissa, pois se minusta.
Ja katin kontit!
Siellä mä sitten sitä kaappia halailin, kun kauppias itse köpötteli kilkutinkellon hälyyttämänä kellarista maantasalle. Ja sanonpahan vaan, että jos on ihminen kaappia halaillut niin kyllä se sitten kotiin on kannettava! Ja sitä paitsi kiintymys oli molemminpuolista.
Ja katsokaas vaan, eikö olekin hieno pieni lipasto. Tuossa se nyt peilin alla liikettäni kaunistaa ja koreat puitteet neulehille antaa! Hah, mutta olkoon tämä nyt kuitenkin vihon viimeinen kaappi tahi lipasto!
Ainakin tammikuulle!

Neljännesvuosisata yrittäjänä

Muistan kun aloitin kauppiaana, ujo ja suomenkielinen, täysin vihreä, mitään tietämätön mistään. Ikinä edes kaupassa töissä olleena! Niin vain ostin pienen askarteluvaraston, jota sitten hiljallensa laajensin lelukaupaksi.
Aloitin leffan aulassa, josta oli väliseinällä poikkaistu pieni nurkkaus. Siitä sitten pikkuhiljaa muutin kadun toiselle puolelle kemikaalion vanhoihin tiloihin ja silloin askartelukauppa oli jo muuntautunut lelukaupaksi, toki myin askartelutuotteitakin.

Siihen aikaan, siitä on jo hirmuisen kauan, Vuorikatu oli täynnä liikkeitä, oli vaikeata saada liiketilaa, joten oli melkein lottovoitto kun onnistuin tuon liikehuoneiston silloin saamaan. Sama liikehuoneisto muuten missä nykyinen lelukauppa on, vielä,  sillä kohta siitä muuttanee eteenpäin, vähän suurempaan.

Ensimmäisinä vuosina yrittäjänä ollessani Vuorikadulla oli monen monta kenkäkauppaa, iso kodinkoneliike, kultasepänliikkeitä joka kulmassa, laukkuliike, kangaskauppa, iso lelu- ja lahjatavaraliike, kirjakauppa, alusvaateliike, vaateliikkeitä kadun molemmin puolin. Ja varmasti monta pientä liikettä, joita en edes enää muista.

Hiljallensa on liikehuoneistot tyhjentyneet, kaupat lopettaneet, muutamia vanhoja sisukkaita on enää jäljellä niistä ajoista. Mutta onneksi innokkaita, uusia, nuoria yrittäjiä on tullut tilalle ja täyttäneet tilat ja meillä on edelleen Hangossa toimiva kauppakatu täynnä energisia kauppiaita, jotka jaksavat pukertaa lamapuheista huolimatta. Sisukkaasti eteenpäin, emme luovuta, emme!

Mietinkin äsken, että mikä saa ihmisen jaksamaan tätä yrittämistä päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Rahanhimo se ei voi olla sillä rikastumisunelmat on kaikonneet jo kauan aikaa sitten. Ei edes säännöllinen palkka voi olla se kannustin, sillä sekin on näinä aikoina epävarmaa. Onko se työn vapaus, oman itsensä herrana oleminen? Vai onko se vain tämän työn luonne; asiakkaat, joista osasta on tullut jo hyviä ystäviä ja juttukavereita vaiko vain halu palvella, pitää tätä ihanaa kaupunkia omalla tavallaan elävänä?

Oli sitten niin tai näin, mutta täällä ollaan - vieläkin, sisukkaasti, ilman sen kummempaa maallista mammonaa keränneenä, mutta hyvillä mielin, valmiina palvelemaan teitä kaikkia hyvät hankolaiset!

Tervetuloa Vuorikadulle!

Kuva lumisesta Vuorikadusta. Ja kyllä, kuvassa ei näy asiakkaita, ihmisiä juuri sen takia että odotin kaikkien menevän ohi. Kaikki ihmiset eivät halua tulla kuvatuiksi!

Uusi kamera

Olen hankkinut uuden kameran. Vanha madonsyömä sai jäädä piirongin laatikkoon, vain muistikortin otin siitä muistoksi. Tämä uusi on vähän isompi ja järeämpi. Hmm...
Aamulla sitten sydämen harhalyöntien pelottamana ajattelin että ulos on mentävä, kipeä jalka ei saa enää olla este. Joten raahasin isännän ja uuden kamerani Tulliniemeen (jep, jep autolla mentiin!). Ja eikun kuvaamaan mitä upeimpia kuvia hämärässä aamuilmassa. Taivas täysin pilvessä, pilvet roikkuivat raskaina yllämme ja muutama lumihiutalekin saavutti melkein paljaan Tulliniemen hiekan (kaikki lumi tais sataa meidän pihalle!).

Räps sinne ja räps tänne. Ihana kamera ja helppo käyttää. Kuvittelin. Mitä ihmettä! Ihan tummia, tärähtäneitä, joutsenet vaan lipuu jossain kaukaisuudessa kylmässä vedessä. Ei mitään hohdetta, ei mitään upeita Laila-otoksia, ei ainuttakaan ahaaelämyskuvaa! Kameran myyntipuheessa juurikin luvattiin että kamera sopii aloittelijalle! Siis minulle!

Nyt kuulen korvissani perheen huudot: Siinä tuli mukana sellainen käyttöohjevihko. Lue se! Joopa joo, täytyy vilkaista! Mutta laitanpas tässä teille muutaman otoksen niin voitte sitten vuoden lopussa joko huokaista helpotuksesta, se ei kuvaa enää mitään tai ihailla upeita taideteosotoksia, joita sitten vain teidän iloksenne tänne blogiin laittelen. Ihan vaan ilmaiseksi!

Ja muuten yks juttu vielä. Kielikylpy. Tyttäreni perhe on kaksikielinen, niinkuin meilläkin molempia kotimaisia puhutaan. Isä sitten pojalleen että: Kan du säga bröd... Andy vastasi että joo-o. No men säg det då... bröd. Andy katsoi isäänsä ja sanoi: Leipä! Hah haa fiksu poika... mummoonsa tullut!

Vähän on niinkuin oltaisiin Sinisessä unessa. Mutta linssimadot on poissa!

Sydämellinen vapaapäivä

Ystäväni tarjoutui vapaapäivätuurariksi. Jos haluaisin. No mitäs mä nyt vapaapäivällä! Tuumasin. Kunnes rupesin oikein asiaa ajattelemaan ja totesin mielessäni että oikeasti ihminen hyvä, olet ansainnut vapaapäivän. Sellaisen päivän, jona ei tehdä yhtään mitään. Kerätään voimia. Luetaan Hesaria. Tai kirjaa. Tai käydään lenkillä. Joten otin tarjouksesta vaarin, varsinkin kun laiskuuteen ja lötköttelyyn tottunut ruhoni ja varsinkin sen ruhon tärkeä elin, sydän, alkoi muistutella olemassaolostaan. Pump, pumps, vähän liian usein ja väärään aikaan. Sydän muljahteli koko eilisen päivän, todellakin inhottavaa, mutta ajattelin että kyllä se hyvällä yöunella ja vapaapäivällä hoituu. (Niinkuin jo liian pitkään kohollaan ollut verenpaine!). Mutta kas, eipäs yhden yön unet auttaneet, ei laiska aamu eikä Hesarista luetut kauheat tapahtumatkaan. Joten lääkäriin piti tämän ihanaa, letkeää aamua odottavan mummelin lähteä. Että nyt ei vallan tarvitse hätääntyä.
Noh, tuo levoton sydän kaipaa liikuntaa, herätystä sohvan perukoilta ja liikkumista ulkona. Ja hetimiten kotiin tultuani painuinkin nappulatossuissani lenkille kaatosateeseen. Tosi järkevää, eikä edes auttanut. Ehkä pitänee mennä useammin. Verenpaineeseen taas auttaisi lääkkeet, joita en millään haluaisi, olen sinnitellyt, ehkä liian pitkäänkin, mutta vielä yritän muutaman viikon ja jos ei onnistu paineet pysymään kurissa niin sitten on taivuttava lääkepurkin suuntaan. Höh.
Niin jotta sellainen vapaapäivä. Mutta yksi sentäs toteutui. En ole tehnyt mitään!
Ja nyt hyvät ystävät, rupean ahkeraksi ja teen kunnon muussia ja pripelsoosia. Siitä ehkä tykkää myös lapsenlapseni, joka kohtapuoliin tulee päiväkodista ja sulostuttaa elämääni muutaman tunnin. Tiedossa muumipalapelin kokoamista ja muumikirjojen lukemista.

Traktorikakku

Tänään meidän jo vuosien myötä hiljenneessä talossamme oli vilskettä ja vipinää. Meillä oli lastenkutsut. No, mahtui sekaan sentäs muutama aikuinenkin! Luovutimme talomme nuorenparin käyttöön siivousta vastaan. Isäntä ja tyttäreni siivosivat talon sillä aikaa kun minä leivoin.  Lapsenlapsemme on traktorihullu, joten traktorikakku sen olla pitää. Ja koska muotoileminen ei ole koskaan ottanut sujuakseen (muistan vielä ne keramiikkakurssilla tekemäni tekeleet, huhhuh) joten pyysin isännän apuun, onhan tuo sentäs auton rakentanut. Ja sokerimassan kaulimiseen tarvitaan miehistä voimaa. Noh, kyllähän tuo kaulimisen hallitsi, mutta kun rupesi isäntähyväkäs, joka ei ole ikinä edes jauhopussin lähellä ollut, neuvomaan minua, sentäs jo leipurien leipuria, miten se massa siihen kakun päälle pitäisi levittää, niin meinasi hermot mennä. Mutta kakku saatiin valmiiksi ja ihan syötävää oli ja traktorilta näytti. Ei ehkä maailman hienoin, mutta kyllä se kelpasi!
Ihana pieni liuta serkkuja oli Lohjalta asti saapunut vanhempineen juhlistamaan 2-vuotispäivää. Mukavaa kun lattia tömisi ja nauru ja pulputus täytti huoneet. Ja jollain ihmeen konstilla saimme kaikki kuusi samaan kuvaan!
Kiitos kaikki vierahat, isot ja pienet!

Taksi taksi!

Eilen illalla tai oikeastaan tänä aamuna hyvin hyvin varhain, vietettyämme ihanan illan ystävien seurassa syöden hyvin, juoden vielä paremmin ja katsottuamme rakettien ammuntaa, päätimme isännän ja emännän iloksi lähteä kotiin. Ja tilasimme taksin. Samaan aikaan kuin kaikki muutkin hankolaiset, oletan. No kun vihdoin saimme keskusneidin (joka osoittautui keskuspojaksi) langan päähän totesi tämä että kestää tosi tosi kauan. Emäntä siihen sitten että jos hän laulaa lurittelisi gospellaulun (joita olimme hyvällä menestyksellä harjoitelleet muutaman tovin) niin auttaisiko, tulisiko taksi nopeammin. Ei kuulemma tullut. Ja toisen soiton jälkeen luulen että meidät poistettiin taksijonosta kokonaan. Joten lähdimme tallustelemaan kotiinpäin. Lainakumisaappaissa ja nailonit  lämpimässä tammikuun yössä säihkyen. Ja arvatkaapas kuinka monta taksia näimme matkalla! Tyhjinä! Varmasti kaikki Hangon päivystävät taksit ajoivat ohitsemme kymmenen kertaa. Ihan vaan piruuttaan. Mutta hällä väliä sillä kelihän oli aivan uskomattoman ihana. Liukasta, sileää pintaa silmänkantamattomiin. Muutama hiekanjyväkin seassa. Mutta ehjänä pääsimme perille ja tulipahan tämänkin päivän kävelylenkki jo tehtyä.
Uusi vuosi voi alkaa hyvillä mielin. Vanhasta selvittiin. Kunnialla. Nyt nokka kohti tulevia koitoksia, uusia haasteita, taskut täynnä positiivista energiaa. Tästä tulee hyvä vuosi!