Arpaonnea

Vihdoinkin arpaonnea! Viidestä arpaheitosta 4 kutosta! Että oltiin isännän kanssa onnellisia, iloisia ja yllättyneitä. Ja mitäkö voitettiin? Juu kuulkaas, oltiin Parkin lopettajaisissa ja oluen sait juurikin tuolla arpanopalla heittämälläsi summalla. Ja mehän heitettiin kutosia! Koko ajan. Muut vaan osteli, niinkuin rakas poikani, olutta eurolla ja kahdella, mutta me, kilpailuhenkiset (?) heitettiin pelkkiä kutosia. Hahaa. Mutta olut oli hyvää, musiikki oli hyvää, ja seura vielä parempaa.
Kiitos Park mukavasta kesästä! Toivottavasti nähdään ensi kesänä. Ja nuo hullunhauskat työkaverit taidan tavata jo maanantina, mikä sekin on onni ja ilo!

Yläilmoissa

Perjantaina olikin sitten jännittävä päivä. Se olisi sitten hissin paikka. Kammottavia laitteita, joten vatsaparka käpristyi kauhusta ja ajatuskin noista hökötyksistä lamaannutti mielen. Mutta koska nyt olen päättänyt olla uusi, rohkeampi minä, niin aivan kylmän rauhallisesti kiipesin tuohon hissiin, johon mahtuikin koko Sveitsin alppipyöräilyjengi, luulen, vapisevien turistien lisäksi. (No niitä vapisevia taisi vain olla yksi!) Mutta ylös päästiin, muutaman heilahduksen ja nytkähdyksen jälkeen ja matkamme jatkui patikoiden puurajan yläpuolella jo karummissa maisemissa, tasaista polkua pitkin kohti seuraavaa hissiä. Ilma oli jo ohuempaa, joten mitään juoksuspurtteja ei meikäläisen kunnolla kannattanut tehdä, heti hengästyi. Mutta maisemat olivat upeat kaikessa karuudessaan, laaksoon oli pitkä matka, lilliputtitalot siintivät jossain kaukaisuudessa kuin pienen pienet palikat. Näimme kotkia, murmeleita ja tietenkin murmelinkoloja (tai ehkä menninkäisen, kukas sen tietää), vuorikauriin ja jopa muutamia sisukkaita kukkasiakin.

Vaellusretken määränpää oli seuraava hissirakennus, joka veisi meidät ylös, ylös 2800 metriin. Kauhistusten kanahäkki, mutta kuten sanoin, no panic, tämä tyttö hissit selättää. Aika jyrkästi etiäpäin ja tulimme vuoren huipulle. Kylmää ja tuulista ja ilma ohuen ohutta. Hieman päästä vippasi, vähän enemmän kuin normaalisti, sanoisi perhe, mutta aivan loistavan upeaa. Itävallan alpitkin siintivät kaukaisuudessa. Ja kuten näette kuvasta, en yhtään pelännyt.

Alastulo oli jonkinnäköinen helpotus ja lopun matkaa jatkoimmekin Davosiin asti junalla. Niin, ei se nyt ihan tavallinen juna ollut, voitte kuvitella, kun vuorta alas puksuttaa, mutta en nyt muista sen nimitystä. Joku kettinkijuttu! Asiantuntijat valaiskoon! Mutta Davosiin saavuttiin ja lounas nautittiin tuossa suhtsuuressa kaupungissa. Ja omenastruudeli vaniljakastikkeen kera! Voitte vain kuvitella miten hyvää se oli! Ja tietenkin me vuorten valtiaat ja valloittajat ansaitsimme oluen. Paikallista olutta - mutta se onkin sitten aivan toinen juttu!

Jodiliddilii kukkuu... Sveitsissä

Ottakaa vuorikauris, muuttakaa se miehen muotoon ja lisätkää pari pientä korvarengasta. Siinä meidän sveitsiläissuomenruotsalainen oppaamme. Lentokentän terminaalissa me muut pulleropallerot ja luihunlaihat, uudenuutukaiset tuulipuvut matkalaukuissamme, viimeiset olutpisarat suupielissämme kiiltäen tapasimme tuon tulevan uuden ystävämme. Ja matkamme saattoi alkaa.

Yöllä saavuimme Davosin kautta Klostersiin ja tuon ylläolevan talon alakerta oli kotimme seuraavan neljän päivän ajan. Ihastuttava sveitsiläinen talo vuoren juurella ja pienen 3000 asukkaan kylän laitamilla. Seuraavana aamuna oppaamme äiti, joka asutti pihapiirin toista taloa, tarjosi meille ylellisen aamiaisen samalla kun suunnittelimme ensimmäistä vaellustamme, joka tehtäisiin perheen alppimökille. No eipäs tuo nyt niin kamalan jyrkältä näytä, pelkkää nurmikkoa, ajattelin, varsinkin tuolta pihalta katsoen. Ja niin lähdimme matkaan auringon porottaessa kesälämpöään niskaamme.

Pihapiirit alpin juurella olivat täynnänsä ihania kukkia, yrittejä, puita ja pensaita. Alppipolkumme kulki hiljalleen ylöspäin viheriön läpi ja maiset olivat huikaisevia, vaikkemme vielä niin ylhäällä olleetkaan.

Jonkin ajan tallusteltuamme ja pienen pysähdyksen jälkeen oppaamme sanoi että nyt lähdetään ylöspäin jyrkähköä rinnettä pitkin, muutama joukosta kääntyi takaisinpäin jalkavaivojen takia, mutta me muut, minä joukon jatkona jatkoimme matkaa oppaamme perässä. Huh huh. Ei se jyrkältä näyttänyt, mutta kyllä sai isäntä takaapäin pepusta lykkiä ja toisen talon isäntä piti leidiä pystyssä ja pääsin kuin pääsinkin ylös. Sen jälkeen menimmekin sitten polkua pitkin, joka vei meitä ylemmäs ja ylemmäs kunnes tulimme toiselle kumpareelle. Silloin kaksi raavasta miestä raahasivat tämän hyväkuntoisen naisukan ylös. Mutta kyllä kannatti keuhkonsa melkein repiä sillä maisemat olivat huikaisevia ja olo samaten.

Saavuimme pieneen mökkikylään. Purot solisivat, aurinko paistoi, lehmät laidunsivat suuret lehmänkellot kaulassansa. Mikä ihana ääni niistä lähtikään. Idyllistä puuttui vain Heidi pomppimassa isoisänsä perässä!

Pienen lounastauon jälkeen lähdimme kipuamaan alaspäin valittuamme ensin toisenlaisen reitin, joka kulki ensin peikkometsän läpi lampaita vilisevälle kukkulalle ja pientä polkua kukkulan harjalla peräkanaa kuljimme kotia kohti.Viimeinen ponnistus lehmänläjien läpi suurten uljaiden maitokoneiden meitä tuijottaessa, mutta tuon taivaallista meistä välittämättä, ja ensimmäisen päivän vaellus oli kunnialla suoritettu. Olipahan mukava päivä. Ja seuraavana päivänä uudet kujeet.

Kallis harrastus

Tänään mä sen hokasin. Mulla on kuulkaas kallis harrastus. Se on tää kaupanpitäminen. Aamulla saa tänne tulla viikkailemaan, lattioita siivoamaan, ikkunoita somistamaan, viemään roskia. Saa rauhassa puuhastella mitä lystää, laulaa luritella tai vaikka vain istua lattialla ja syljeksiä kattoon, tosin joutuu kyllä siivoamaan omat sotkunsa. Periaatteessa tää ei edes maksa mitään, ei tarvitse niinkuin konkreettisesti tilille rahaa laittaa kuukausimaksun verran, riittää kun vaan maksaa liikevaihtoveron, ennakkoveron, yhtiövastikkeen, puhelinlaskun, kirjanpitokulut, pankkikorttiautomaattikulut, pari lainaa, eteramaksut, jos on sattunut jäämään harrastuksesta muutamaksi päiväksi vapaalle. Joo, ei se sen enempää maksa. Ja sitä paitsi onhan mukavaa availla paketteja täällä kaikessa rauhassa ja katsoa mitä kivaa se sisäänostaja on ajatellut tänä syksynä/kesänä tarvittavan. Musta on kiva harrastaa ja olenkin sitä mieltä että jokaisella ihmisellä pitäisi olla rakas harrastus, oli se sitten mitä tahansa. Kunhan sen parissa viihtyy. Olen viihtynyt, viihdyn edelleen. Onneksi mulla on mies, joka maksaa laskut, ostaa ruoan ja köyhtyy kanssani.

Davos

Kevään korvilla muutamat meidän ystävistä suuressa viisaudessaan päättivät että mepäs lähdemme syksyllä Sveitsiin. Yhden ystävämme työtoveri on Davosista kotoisin ja olisi halukas oppaaksi vuorille. Ja kaikki me kuusi muuta siihen että mennään nyt sitten vaan. Samapa tuo. Ajattelivat sitten yhdistää tähän patikointimatkaan muutaman lauluesityksen joten vuorilla kiipeilyn lisäksi tarkoitus on laulaa jossain kapakassa snapsilauluja ja Mona ja Rofa pitävät myös minikonsertin jossain hmm... toisessa paikassa. Katsokaas kuinka hyvin tämä tyttö kuuntelee ja muistaa kuulemansa! Mukana vaan seuraan, mitään en tiedä - ja sitä paitsi koko kevään sanoin kaikille että lähdemme Itävaltaan, kunnes ystävälliset ystäväni korjasivat että he muut kyllä lähtevät  Sveitsiin. No mutta joka tapauksessa, huomenna on tuo lähtöpäivä ja koko konkkaronkka (4 pariskuntaa) sulloutuu autoon ja aloittaa jodlausharjoituksen kuohuviinin kera ja jatkaa harjoituksia muutaman tunnin lennolla Davosiin, joka tulee olemaan kotimme muutaman neljän päivän ajan.
Tarkoituksena on siis vaeltaa vuorilla, kera oppaan. Me kaksi jalkapuolta, ystäväni ja minä, kävelemme ja vaeltelemme tasan tarkkaan niin pitkälle kuin jaksamme ja lopun matkaa vaellamme hissillä ylöspäin kohti lähintä oluttupaa, jossa sitten odottelemme muita tulevaksi. Ikinä en ole Sveitsissä käynyt, kylläkin siitä aina haaveillut (tai oikeastaan Itävallasta, Sound of Music, nääs), mutta nyt tuostakin haaveesta tulee totta ja toivottavasti ylihuomenna saan näytettäväksenne huikeita kuvia vuorilta, kylästä, komeista vuohenkasvattajista työssään rinteillä (ainakin Heidissä oli sellaisia!).
Ja nyt hihat heilumaan ja tekemään rakastamaani työtä - pakkaamista! Jos automaattipakkaajan joku keksisi, niin ostaisin heti!

Kannesta kanteen

Siinä ne nyt on. Elämäni ajatukset. Aivot tyhjennettyinä. Kannesta kanteen kirjoitin kahden viikon ajan ja tyhjensin mieltäni ja ajatuksiani joka päivä noin puolen tunnin ajan. Ja voin kertoa ettei ole nykyajan ihminen tehty kynänvarren jatkeeksi. Käsi kramppasi ja niska voivotteli, mutta sitkeästi jaksoin jatkaa. Ja siinä nyt on sitten lapsille perinnöksi mamman ajatukset ja voivotukset ja haihattelut. Muuta ne ei sitten saakaan.
Osallistuin Kirjoitushaasteeseen, jossa joka päivä kahden viikon ajan annettiin suuntaa antavia kysymyksiä, joihin sitten sai vastata tai olla vastaamatta ja kirjoittaa mitä mieleen tuli. Tuliko minusta sitten onnellisempi, seesteisempi, iloisempi, positiivisempi, tiedä häntä, se jää nähtäväksi. Mutta joka tapauksessa oli mielenkiintoinen kaksiviikkoinen ja olen iloinen että lähdin mukaan tuohon haasteeseen.

Hiljainen on kylätie...

Huhuu, ihmiset. Kansalaiset ja kaupunkimme asukkaat. Täällä olisi kaikki (melkein) Vuorikadun kaupat avoinna ja pirteät, hyvin levänneet, viikonlopusta toipuneet, myyjättäret vain odottavat saavansa palvella. Ilma on kuin morsian, lämmin ja hiljainen. Ja varmastihan teitä jo vähän rupeaa paleltamaan ja kyllästytte kirkkaisiin ja ihaniin kesäväreihin? Nyt mielestäni olisi aika vaihtaa ne  syksyisiin ihaniin, tummiin väreihin ja jos niitä ei kaapistanne löydy niin tervetuloa vierailemaan Vuorikadulle ja  tutustumaan syksyn värimaailmaan, joka kaikessa harmaudessaankin on hyvin värikäs. Ja iltaisinhan on jo hirveän kylmä, aamuisin suorastaan pakkasen puolella. Neuleet, katsokaas, neuleet ovat saapuneet ja ne auttavat kylmänkalseaan aamuilmaan ja iltakosteuteen. Ja mieli virkistyy kun saa shoppailla. Ja myyjättären mieli virkistyy kun saa myydä.
Joten kuulkaa tämä kutsuni mun ja kipin kapin katsastamaan tarjonta niin vaatekaupoissa kuin muissakin hyvinvarustetuissa kaupoissamme.

Diagnoosi

Viime yönä ajattelin että nyt se tulee ja korjaa. Hirveä vatsakipu, repivä suorastaan ja kipu ja lämpö levisivät joka paikkaan. Kävelin ja yritin selkää painella, jospa se tuleekin sieltä, ettei tarvitsisi aamulla lääkäriin mennä. Senkin jo valmiiksi suunnittelin. Ja kaiken maailman rohdot hirveään vatsatulehdukseen siintivät jo silmissä. Sain sitten aamuyöstä unenpäästä kiinni aikani pyörittyäni, käveltyäni edestakaisin. Ajattelin että no en nyt ehkä tähän kuole, ihan heti ja sitten nukahdinkin. Ja aamulla kaikki oli paljon paremmin. Suorastaan olin jo unohtanut tuon vatsakalvontulehduksen, selkävaivat ja kaikki yöllä kuvittelemani kamaluudet. Joten kahvilan kautta töihin.
Ja viideltä jumppaan. Pallojumppaan. Ja alkuveryttelyn jälkeen Netta komentaa: pyörikää pallolle vatsallenne, vartalo suoraksi tiukaksi paketiksi ja kädet lattialle. Auts, auts ja vielä kerran auts. Hirveä kipu riipoi Seijaparan vatsanpohjaa. Sellaisessa kohdassa vatsaa jossa en ole ikinä luullut lihaksia olevankaan, enkä ikinä ole tuollaista kipua tuntenut. Ne ovat olleet siellä visusti kaksoisvatsarasvakerroksen alla piilossa, tosi piilossa. Ne lihakset, tai lihaksentyngät. No nyt ne on ainakin herätetty, todellakin. Ja jos tästä kiputilasta joskus toivun niin saatan niitä ruveta reenaamaan!

Tietokone

Hip hurraa. Tätä päivää! Meillä on nyt jonkinnäköinen toimiva tietokone, tai ei se jonkinnäköinen ole, kyllä ihan tietokoneen näköinen vaikkei ihkauusi olekaan (päädyimme pojan vanhaan, me kun kuitenkin saamme rikki joka ainoan, jos ei muuten niin salaman avustuksella). No niin, mutta kyllä nyt hymyilyttää. Paitsi kun haluaa kuvia katsella. Onneksi isäni latasi joulun alla meille dropboxin, sanoi että se on hyvä juttu, niinkuin nyt sitten olikin. On edes jotain kuvia jäljellä. Vielä emme ole katsoneet saako siitä vanhasta romusta mitään ulos.
Mutta vähän tässä mietityttää tällainen ihmeellinen asia kun tietokoneriippuvuus. Ja melkein pakollinen sellainen. Eihän sitä ihminen edes laskujaan voi maksaa ilman tietokonetta, saatikka sitten tarkistella saldojaan (hahaa, hyvä vitsi!), tai tarkistaa onko joku lasku maksettu vai ei. Kokeilkaa puhelimella, tosi mielenkiintoista! Melkein neljä viikkoa ilman kunnon maksupäätettä niin ahdistus kyllä valtaa mielen. Kerran vain heitin puhelimen äkäpäissäni, onneksi ei nyt sentään sekin mennyt rikki. Kun ei yhteydet toimineet!
Mutta nyt olen taas onnellinen, voi kirjoittaa kymmenellä sormella, ajatus suorastaan soljuaa sormien kautta... skärmiin.... mikä ihme ton tvn näköisen ruudun nimi oikeastaan suomeksi on. Olen sentäs suomenkielinen. Kuvaruutu, tietokoneruutu, tvnnäköinenjuttu?
No niin, nyt sitten etsin teille tähän loppuun  kuvan tuolta dropboxista (jonka ihan itse osasin ladata tälle koneelle!)

No eipä ollut hääppönen kuvavalikoima dropboxissakaan. Kansiot tyhjinä. Ne on varmasti menneet kuvataivaaseen. Kun kaiken ymmärtäisi! Hohhoijaa, sanon vaan. Kestää kauan ennen kuin toivumme siitä äkäisestä ukonimasta elokuussa!

Vuoteni sohvaperunana

Tänään oli suorastaan huisin jännittävä päivä. Menin (siis lue, ope kävi repimässä mut -melkein) jumppaan. Hejdijumppaan, pallotunnille. Kahden vuoden tauon jälkeen kynnys lähteä yhtään mihinkään rääkkiin oli valtaisa, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja ajattelin että jos kuolen niin kuolen kunniakkaasti jumppatossut jalassa! Mieheni kävi ostamassa Sportiasta suuren harmaan pallon, jonka sitten toi kauppaan täytettynä. Sitä olikin kiva raahata pitkin katuja kainalossa, onneksi matka oli lyhyenläntä.
Hei, täähän on kivaa, kun pallon päällä pompittiin, ei yhtään rasittavaa eikä raskasta, ja hyvää musiikkia. No sitten se Netta innostui eikä ollutkaan enää niin kevyttä, hiki siinä tuli ja keuhkot rasittui. Meikäläisen. Sohvaperunan. Polvet rutisi, niska huusi apua, vatsalihakset kadoksissa, yksikään jäsen tässä rautakankivartalossa ei toiminut niinkuin piti, selkä käyrä ja jalat mutkalla, luulen että lonkkanivelet on kasvaneet umpeen, jalat ei oikein enää liikkunee oikeeseen aikaan oikeaan asentoon. Mutta. Selvisin hengissä tuosta jumpasta. Ja voi että oli kivaa!
Tämän sohvaperunan taru on lopussa!

Mitä jäljelle jää...

Tämä on nyt sitten tätä. Ajattelin aamulla kun heräsin. Hiljaisuutta, hidastettua syyselämää. Muuttolinnut häviävät taivaan tuuliin, kakkoshankolaisia näkee harvemmin ja harvemmin, turisteista puhumattakaan. Nyt on syksy. Rakkain vuodenaikani. Mutta.
Kahvila sulkee ovensa, kukkakauppa Kappelisatamantiellä sulkee ovensa, toki jatkaen uusilla poluilla, onnea heille sille saralle. Mutta nyt on se aika kun me kauppiaat tarvitsemme hankolaisia. Toki tarvitsemme heitä aina. Emme todellakaan pidä liikkeitämme, yrityksiämme täällä pelkästään turistien toivossa. Pukerramme koko syksyn, pitkän talven ja kaikki  tuotteet on hankittu vain ja ainoastaan hankolaisia, oman kaupunkimme asukkaita varten, ja toivon mukaan he muistavat olemassaolomme tarpeen tullen. Sillä emme todellakaan elä lämpöisestä ajatuksesta että toivottavasti joku siellä käy ja että toivottavasti ne nyt jaksaa. Se ei kilauta kolikoita kassaan, tuo leipää pöytään, maksa laskuja.
Joten muistakaa, rakkaat hankolaiset, tämän ihanan kaupunkimme asukkaat, meillä on täällä Vuorikadulla edelleen kaupat auki, syksystä, talvesta, loskakelistä huolimatta. Ja ehkä tehdä se pienen pieni päätös, meille niin hyvin tärkeä, että käynpäs nyt kuitenkin ensin katsomassa saisiko tuota nippelinnappelinpuseronpuolikasta omalta kauppakadulta.
Ilman teitä, hyvät hankolaiset, emme ole mitään!