Viikkojen viikko

Tiedättehän sen tunteen kun elämä hymyilee, kaikki on seesteistä, aurinko paistaa ja, ja sitten se iskee. Takavasemmalta.

Minulla oli sellainen viikko viime viikolla. Viikkojen viikko. Ensin sain antibioottikuurin virtsatientulehdukseen. Noh, eipä siinä sen ihmeellisempää, hoituu läkkeillä, lämmöllä ja jäätelöllä. Pientä vatsakipua saattaisi ilmetä, mutta mitäpä ei raavas nainen kestäisi! No ensimmäisen pillerin otettuani järkyttävä vatsakipu sitten tulikin, voimalla. Ja paha olo. Ja pahempi olo. Ja ihan hirveän paha olo.  Kylläpäs oli ärhäkkä pilleri, ajattelin ensin, mutta hiljalleen olon pahennettua ymmärsin, ettei tuo yksi yksinäinen pilleri ollutkaan syynä kuolettavaan vatsan totaalityhjennykseen ja sairaankoviin kramppeihin ja maatessani siinä pyörtyneenä kellarin lattialla tajusin, että hei, mullahan taitaa olla vatsatauti. Tosin en todennut sitä noin pirteällä äänellä, vaan kuolemankalpealla örinällä se iskostui tajuntaani ja sitten isäntä tuli ja haki mut kotiin. Vällyjen alla jaffapullo ja mustikkatölkki käden ulottuvilla parantelin itseäni hyvää kirjaa lukien, Netflixin uusia sarjoja seuraten ja jäätelöä syöden. Sillä jäätelö auttaa kaikkiin vaivoihin (ja skumppa)!

Lauantaina menimme gospelkuoron kanssa Turkuun laulamaan ja kaikenmaailman kuolemantaudit olivat muisto vain. Ja hauskaa oli hyvässä seurassa ja konsertti Henrikin kirkossa oli mukava kokemus ja luulen, että kuulijatkin olivat hyvin tyytyväisiä!

Sunnuntai sarastui kauniin kuulaana, aurinko paistoi ja meidän suuri, ihana, koko vuoden jotain roskaa oksistaan syöksyvä vaahteramme oli kauniiden oranssien lehtien peitossa ja ajattelin tästä tulevan ihanan päivän noita kauniita lehtiä verkkaisesti haravoiden ja ulkoilmasta nauttien. Päätin siinä sitten kuitenkin juuri herättyäni ja tuota maisemaa ihastellessani nostaa pari villasukkaa lattialta ja viedä ne sinne minne kuuluivat ja niin teinkin. Mutta koska en ole enää nuori, vetreä tyttönen ja koska olin maannut ja istunut monta päivää tekemättä yhtään mitään ja koska pääni on tyhmä, tyhmempi tyhmin ei selkäni oikein tykännyt moisesta suorin-vartaloin-ja-mahdollisimman-nopeasti-alas-ylös koukkauksesta  vaan sanoutui irti. Äänekkäästi ja rusahtaen. Muutaman kirosanan jälkeen hivuttautuin hiljaa ja varoen keittiöön. Kirosin vielä lisää. Sanoin isännälle, ettei kannata sanoa mitään, hengittää vain hiljaa ja poistua ulkosalle. Niin tekikin hän.

Hiljalleen buranan antoisalla avulla sain vaatteet päälle, kengät jalkaan ja lähdin ulos hipsuttamaan ympäri korttelia. Suomalaisella sisulla. Ja näin jatketaan. Selkä toimii, voin istua, nukkua ja varovasti edetä eteenpäin tekemättä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Kipeä ja jäykkähän selkä on kuin heinäseiväs ja välähtikin tässä mielessäni sellainenkin ajatus, että olisiko pitänyt lähteä liikkeelle vähän ennen eikä vähän jälkeen. Siis noin niinkuin lenkkkipoluille tai ainakin pienen pienille virkistäville kävelyille.  Mutta eikös jo sananlaskussakin sanota, että kun on tyhmä pää niin koko muu kroppa saa kärsiä.