Viikkojen viikko

Tiedättehän sen tunteen kun elämä hymyilee, kaikki on seesteistä, aurinko paistaa ja, ja sitten se iskee. Takavasemmalta.

Minulla oli sellainen viikko viime viikolla. Viikkojen viikko. Ensin sain antibioottikuurin virtsatientulehdukseen. Noh, eipä siinä sen ihmeellisempää, hoituu läkkeillä, lämmöllä ja jäätelöllä. Pientä vatsakipua saattaisi ilmetä, mutta mitäpä ei raavas nainen kestäisi! No ensimmäisen pillerin otettuani järkyttävä vatsakipu sitten tulikin, voimalla. Ja paha olo. Ja pahempi olo. Ja ihan hirveän paha olo.  Kylläpäs oli ärhäkkä pilleri, ajattelin ensin, mutta hiljalleen olon pahennettua ymmärsin, ettei tuo yksi yksinäinen pilleri ollutkaan syynä kuolettavaan vatsan totaalityhjennykseen ja sairaankoviin kramppeihin ja maatessani siinä pyörtyneenä kellarin lattialla tajusin, että hei, mullahan taitaa olla vatsatauti. Tosin en todennut sitä noin pirteällä äänellä, vaan kuolemankalpealla örinällä se iskostui tajuntaani ja sitten isäntä tuli ja haki mut kotiin. Vällyjen alla jaffapullo ja mustikkatölkki käden ulottuvilla parantelin itseäni hyvää kirjaa lukien, Netflixin uusia sarjoja seuraten ja jäätelöä syöden. Sillä jäätelö auttaa kaikkiin vaivoihin (ja skumppa)!

Lauantaina menimme gospelkuoron kanssa Turkuun laulamaan ja kaikenmaailman kuolemantaudit olivat muisto vain. Ja hauskaa oli hyvässä seurassa ja konsertti Henrikin kirkossa oli mukava kokemus ja luulen, että kuulijatkin olivat hyvin tyytyväisiä!

Sunnuntai sarastui kauniin kuulaana, aurinko paistoi ja meidän suuri, ihana, koko vuoden jotain roskaa oksistaan syöksyvä vaahteramme oli kauniiden oranssien lehtien peitossa ja ajattelin tästä tulevan ihanan päivän noita kauniita lehtiä verkkaisesti haravoiden ja ulkoilmasta nauttien. Päätin siinä sitten kuitenkin juuri herättyäni ja tuota maisemaa ihastellessani nostaa pari villasukkaa lattialta ja viedä ne sinne minne kuuluivat ja niin teinkin. Mutta koska en ole enää nuori, vetreä tyttönen ja koska olin maannut ja istunut monta päivää tekemättä yhtään mitään ja koska pääni on tyhmä, tyhmempi tyhmin ei selkäni oikein tykännyt moisesta suorin-vartaloin-ja-mahdollisimman-nopeasti-alas-ylös koukkauksesta  vaan sanoutui irti. Äänekkäästi ja rusahtaen. Muutaman kirosanan jälkeen hivuttautuin hiljaa ja varoen keittiöön. Kirosin vielä lisää. Sanoin isännälle, ettei kannata sanoa mitään, hengittää vain hiljaa ja poistua ulkosalle. Niin tekikin hän.

Hiljalleen buranan antoisalla avulla sain vaatteet päälle, kengät jalkaan ja lähdin ulos hipsuttamaan ympäri korttelia. Suomalaisella sisulla. Ja näin jatketaan. Selkä toimii, voin istua, nukkua ja varovasti edetä eteenpäin tekemättä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Kipeä ja jäykkähän selkä on kuin heinäseiväs ja välähtikin tässä mielessäni sellainenkin ajatus, että olisiko pitänyt lähteä liikkeelle vähän ennen eikä vähän jälkeen. Siis noin niinkuin lenkkkipoluille tai ainakin pienen pienille virkistäville kävelyille.  Mutta eikös jo sananlaskussakin sanota, että kun on tyhmä pää niin koko muu kroppa saa kärsiä.

Tähtitaivaan alla

Otsikko on hieman harhaanjohtava, sillä yksi yksinäinen tähti tuikki ja sulostutti iltaamme pilven raoista kurkkiessaan. Mutta, tietenkin, siellähän ne kaikki muutkin olivat, pilvien takana. Ja yksikin riittää tuomaan ihanaa tunnelmaa pimenevään, pimeään iltaan. Kahden lyhdyn lisäksi.

Tänään olemme isännän kanssa testanneet uuden paljumme. Jonka minä ostin. Kun tarpeeksi kauan sitä olin ajatellut ja siitä haaveillut ja lapsiani kuunnellut. Jotka sanoivat, että kaksi kertaa te jaksatte sitä täyttää ja se on siinä. Ette ikinä viitsi lämmittää sitä uudelleen ja pestä ja puunata ja vaihtaa vettä. Ikinä! Noh, lapsikullat ja muutkin skeptikot. Oli muuten ihanaa!

Koska isäntä ei voi tehdä mitään yksinkertaisesti, tilasin meille tee-se-itse-paljun, jonka voi asentaa minne tahansa, tietenkin, ja päällystää miten tahtoo ja millä tahtoo. Itse toki piti porata myös kaikki reiät sun muut. Joten minä maksoin ja isäntä päätti paikan, joka oli huvimajamme vieressä kalliolla. Koska kalliopirulainen ei ollutkaan niin suora ja yhteistyöhaluinen kuin olimme ajatelleet, joutui isäntä menemään paukkuostoksille kauppaan ja poksauttaa osan kallionyppylöistä pois. Ja tasoittaa ja porata ja poksauttaa, viikon verran. Sitten se allas piti vuorata ja porata reikiä ja asetella paikoilleen ja kappas, puolentoista kuukauden kuluttua siitä kun saapui olikin jo valmis. No ne valmispaljut olisivat varmastikin olleet hetimiten käyttövalmiit. Tai ainakin vähän aikaisemmin. Mutta nyt meillä on joka tapauksessa kalliolla (jossa tein suuren pohjatyön: raivasin, leikkasin, sahasin ja karsin kolme kärryllistä oksia, multaa. vanhoja pensaita yms.) palju tähtitaivaan ja havupuunoksien alla.

Ensi keväänä maisemoidaan, istutetaan puskia, pensaita ja asennetaan lamppuja ja rakennetaan terassi ja terassirappuset. Mutta nyt syksyllä ajattelimme vain nauttia tuon paljun tuomasta rentouttavasta tunnelmasta ulkona taivasalla kun tuuli ulisee, sade ropisee ja joskus ehkä tähdet loistavat ja kuukin saattaa valaista iltaamme. Mikä ihana tunne lötkötellä lämpimässä vedessa (no okei, okei, skumppalasi kädessä) ja rentoutua veden syleilyssä ja kuunnella kuinka kamiina rätisee ja koivuklapit levittävät hurmaavaa tuoksua!

Oli muuten aivan ihanaa! Ja kyllä, jaksan täyttää sen uudelleen, pestä ja puunata ja hoivat kuin pientä lasta. Ja tietenkin järkevänä naisena tilasin myös suodattimen, joka putsaa veden. Ja sitä paitsi, isäntähän sen täyttää. Ja lämmittää. No voi, eihän mulle jääkään kuin lyhtyjen sytyttäminen ja katsoa että skumppa on hyvin jäähdytetty.

Voi pojjaat!

Menetetty menneisyys

Voi Tytöt!

Ensin menee kuulo! Ei voitu istua keittiön vieressä kun tiskit kolisee, ihmiset hyrisee ja tiskikone laulaa monotonista melodiaansa. Ei kuule omia ajatuksiaan saatikka sitten toisten viisaita huomioita  botoxhuulista ja niiden tuottamista vaikeuksista arkielämässä (esim. pillillä imeminen), Mister Trumpin toilauksista maailmalla tai muista tuikitärkeistä asioista, kuten kasvojen kohotuksesta. Joka tietenkin onkin ajankohtainen aihe meidän ikäisillemme leideille. Kokeilimme kaikki pikakohotusta ja hyvältä näytti. Ainoa haittapuoli oli käsien puutuminen, kun piti vetää aika napakasti poskia yläkulmiin. 40 v. luokkakokouksemme lähestyy huimaa vauhtia, joten emme voi muuta kuin ottaa järeät aseet käyttöön.  Kyllä ne sitten ihmettelevät - Jarit, Karit, Pertit ja muut!

Noh. Sitten menee näkö. Ruokalistan (menun) lukemiseen ei riitä enää kynttilän valo; ei edes se pienen pieni lamppu, joka siinä pöydän päässä nököttää, tuo minkäänlaista valaistusta asiaan ja saimme oikein yhteistuumin pähkäillä pienten tekstiklumeruurien merkitystä. Onneksi yhdellä meistä oli melkein otsalamppu mukana, mutta oli sitten kuitenkin unohtanut sen matkasta. Ja sitten vielä pitää tarkistaa ruokien sopivuus: laktoosi, valkosipuli, gluteeni, rasva, isot kokkareet ja vatsaystävällisyys. Melkein päädyimme sosekeittoon, mutta loppujen lopuksi saimme kuin saimmekin  hyvää ja maittavaa ruokaa. Oluen tilaaminen sentään onnistui ulkomuistista!

No kuulkaas, kun juo olutta täytyy sen seurauksena nousta ja suunnata pikkulaan. Nousta ja nousta! Nouse nyt sitten kun se kaikki ruoka ja olut on turvottanut jokaisen nivelen ja suonen ja vatsan ja pakarat ja jalkaterät. Joten ensimmäiset askeleet ovat tuskaa! Mutta tuskasta viis kun joku ehdotti jälkiruokaa ja paikan vaihtoa ja jälkiruoaksi nautimmekin hyvää, edullista viiniä hyvässä seurassa ja harrastimme koko kuukauden edestä naurujoogaa!

Ihanan kaunis nauruntäyteinen päivä ystävien ja siskon kera. Ja tietoisuus siitä, että tuolla jossain on neljä kaunista ihmistä, joihin voi luottaa niin hyvässä kuin pahassa, saa jaksamaan taas eteenpäin kohti ihanaa syksyä ja kevättä, jolloin taas tapaamme!

Kiitos Typykät!