Tuore hankolainen!

Tänään pidin käsissäni, sylissäni jotain äärettömän haurasta, äärettömän kaunista ja äärettömän ryppyistä. Äitinsä kainalosta nostin tuon kurttuisen ja pikkuruisen, vihreään kapaloon käärityn nyytin, varovasti, peläten sen särkyvän. Miten ihmeessä pysyikin koossa. Tuhisi ja irvisteli, väänsi suutaan itkuun, yritti imeä valkoista sukkahansikasta ja päästeli taas vaativia kitiseviä ääniä. Ja mummi se heijasi lasta kuin maailmassa ei olisi mitään muuta - eikä sillä hetkellä ollutkaan. Ja varovasti, varovasti tuo pieni kultanyytti avasi silmänsä sirilleen kuin ihmetellen kuka kumma tuo korvaan suputtava, sanoja lepertelevä iso ihminen on.

Mullistavan upea keksintö. Vauvat. Ja mikä ihana tuoksu.

Sitten se rupesi rääkymään ja kannoinkin sen sitten takaisin äidin kainaloon.

Aamulla aamukahvilla (päivän tärkein tunti, tietenkin se silloin syntyi) 0909 tuo kultaryyni putkahti maailmaan ja koska nyyttinen on niin pieni niin uskallan paljastaa tämän neidin alkuelon tärkeimmät mitat: 3434 g ja 49 cm.

Ja tiedättekö mitä? Meidän talossa luku 34 on ollut vuosikymmeniä SE luku. Isännän Fordhan se sitä lukua kannattelee ja kaikki tässä maailmassa on hyvää ja kohdallaa jos siihen liittyy luku 34. Joten tyttärentyttären paino oli isännälle mieluinen yllätys.

Tuli muuten mieleen siinä Lohjalle ajaessamme puolen tunnin visiittiä varten, että aika pitkä on matka. Hangosta. Näin niinkuin ihan tavallisellekin kansalaiselle. Miettikää sitten kun on vielä vauva vatsassa, synnytys käynnistynyt, vieressä hermostunut isä ja jäinen tie tai lumipyry. Tekniikka kehittyy, laitteet parantuvat, laitokset ovat upeita ja viimeisen päälle, mutta huolet ne senkun lisääntyvät. Hmmm.

Mutta - me olemme isännän kanssa saaneet tänään toisen lapsenlapsemme, pienen tytön, josta olemme äärettömän ylpeitä ja onnellisia. Kuin myös isoveljestään, Andystä!

Ei yhtään hullumpaa tämä vanheneminen - se tuo tullessaan paljon hyvää, onnea ja iloa!

Kiitos!