Dropboxin kirous

Muutama vuosi sitten isäni, joka on meidän tietokonenörtti, valisti minua laittamaan kuvani dropboxiin, sillä sieltä niitä voi noukkia ja siellä niitä voi katsella millä koneella tahansa. Tuolla ne pilvissä leijuu. Ja niinhän minä tein, kuuliainen tytär. Ja ihan kätevä pilvipaikka.

Kunnes. Se dropboxi ilmoitti olevansa täynnä. No minähän tyhjentämään. Kaikki tuplakuvat, huonot kuvat, muiden ihmeelliset kuvat - kaikki roskikseen. Ja siltikin, poistettuani tuhansia kuvia, ilmoitti tuo boxi olevansa täynnä. Olkoon, ajattelin. Laitan ne sitten tavallisiin kansioihin.

Arvatkaapas onnistuiko. Ei onnistunut. Dropboxi vienosti ilmoittaa haluavansa rahaa, kerran kuukaudessa, niin kuvanikin mahtuisivat sinne. No, en todellakaan ajatellut maksaa, vaan ajattelin että ohitan tuon minua hieman huijanneen laatikon (olisihan pitänyt tietää että mikään tässä maailmassa ei ole ilmaista). Enpä ole vielä onnistunut - kuvani ovat edelleen kamerassa ja dropboxi herjaa minua maksamaan.

Nyt on siis pakko yrittää saada suvun tietokonenörtti tänne purkamaan tuo dropboxin kirous. Alkaa jo vähän ärsyttämään, ehkä eniten se etten osaa sitä poistaa ja kiertää. Olen kyllä moneen otteeseen painellut kaikkia mahdollisia nappuloita ja nuolia ja poistanut sen, mutta aina se pomppaa muistuttamaan minua osaamattomuudestani - ja vaatimaan rahaa!

Armoton arki

Aina kaiken kivan jälkeen tulee arki. Kassiröykkiöt ja pyykkikasat vielä kestäisi, mutta kotio palatessa paljastuu myös kaikki se minkä taakseen jätti kun riennoille läksi. Ei ole kotitontut käyneet järjestämässä paikkoja kuntoon. Ei. Ja sitten pitää vielä mennä töihin, mikä ei oikeastaan ole vaiva eikä mikään. Siellä saa järjestellä, palvella, jutella asiakkaiden, kollegojen kanssa ja toteuttaa itseään vaikkapa siirtelemällä hyllyjä tms. Mutta sitten pitää palata kotiin ja mitä ihmettä. Ne samat röykkiöt odottavat siellä kiltisti ja jostain kumman syystä ne on jopa suurentuneet. Ja levittyneet joka huoneeseen.

Ja hirveä väsymys iskee. Pelkkä siivousajatus saa ahdistuksen nousemaan kurkkuun ja jalat kipittämään kohti tietokonetta. Ah, tämä se on sentään jumalainen keksintö. Voisin tehdä mainoksia, väkertää tekstien kanssa, suunnitella pinterestissä kaikennäköistä, katsoa sukkamalleja ja  skräppäysjuttuja vaikka tuntikausia. Mutta mainitkaa sana siivous niin ärsytyskarvat aivoissa nousevat pystyyn ja saavat mielen maahan.

Miten meidät onkaan luotu niin erilaisiksi? Toiset ovat järjestyksen mestareita, jokainen hiekanjyvänen on ojennuksessa, kaikki kotityöt tehtyinä, pyykit kauniissa riveissä kaapeissa (mun kaapin tanko tippui ja rikkoi jopa kaapin ja kaikki vaatteet hengareineen läjähtivät lattialle - ovat siinä muuten vieläkin. Yritin äsken aloittaa sortteeraamisen, kun isäntäkin jo huomautti että voisi sen tangon kiinnittää uudelleen, kunhan nuo vaatteet ensin saisi siitä päältä pois!). Hohhoijaa. Myönnän, mä oon surkeistakin surkein taloudenpitäjä! Enkä taida enää sitä hommaa oppiakaan - halunnenkohaan!?

Noh, mutta taidanpas mennä tekemään muutaman mainoksen ja ehkä - ehkä noukin nuo viimeiset vaatteet ylös, että isäntä saa porailla. Ja sitä paitsi nyt kellokin käy jo kahdeksaa - teeaika!

Ja juu nej, en laita kuvaa mun epäsiististä vaateröykkiöistä, enkä purkamattomista kasseista vaan laitanpas kuvan itsestäni - kuvaa hyvin mun sielunelämää ja auttaa maanantaimelankoliaan!

Tuosta kuvasta on jo jokunen vuosi aikaa, siksi posket vielä kapoiset ja siloiset ja silmät ah niin kirkkaat!

Saaristossa - Örö

Luvassa roimaa sadetta, valtava sadepilvilautta rantautuu Suomeen ja etelän ylle ja siltikin, ilman mahteja uhmatenkin lähdimme perjantaina kauniissa auringonpaisteessa ystäviemme kutsumana purjehtimaan kohti Holmaa, HUSilaisten omaa kaunista paikkaa Kasnäsin kupeessa. Söimme, joimme ja saunoimme ja meikälainen hyppäsi tuosta noin vain (hyppäsi on ehkä väärä sana, hiljaa hiipuen ja varovasti tikkaita alas peruuttaen itsekseen kiroten, mutta kuitenkin) saunan jälkeen yhdeksänasteiseen veteen, kaksi kertaa. Hah, eikä ollut edes ihan hirveän kylmää, ihanaa oikeastaan!

Aamuyöstä se luvattu sade sitten saavutti etelän ja Suomen ja myös meidät ja heräsin yöllä sateen ropinaan. Aamulla aamiaisen syötyämme puimme yllemme kaikki sadevarusteet mitä ikinä löysimme (arvatkaa kuka oli onnellinen, mulla on sentäs ihka uudet Huntersit, joita en ole vielä oikein ehtinyt käyttää ja neon pinkki sadetakki, joka varmaan näkyi Holmasta Öröhön) ja nostimme ankkurin ja ajoimme tunnin verran harmaasta saaristosta nauttien.

Örö - (suomenkieliselle aivan hirvittävä lausuttava, kokeilkaa vaan) avautui eteemme harmaan suloisena vettä tihkuvana, melkein vielä uusilta laudoita tuoksuvana satamana. Jos oikein muistan niin avattiin vasta viime vuonna, hyvällä menestyksellä. Eikä ihme. Todella kaunis satama, paljon ruokailu/picknickpaikkoja, penkkejä, istutuksia ja kaunista mustaa kiveä. Pieni kahvila, upea sauna suurine terasseineen ja merelle johtavine rappusineen, paljon vanhoja rakennuksia ja ihana luonto.

Sateisesta ilmasta huolimatta Örön polut (Pitkä ikävä ja lyhyt ikävä) vilisivät ihmisiä, (voi vain kuvitella kuinka paljon siellä on ihmisiä keskikesällä!) jotka kiersivät saarta valitsemillaan poluilla.  Mekin tallustimme pienoisessa tihkusateessa parisen tuntia saarta ihaillen ja vaikka ehdimmekin nähdä vain murto-osan niin sanonpahan vaan että on käymisen arvoinen paikka.

Talsittuamme päätimme mennä oluelle raintolaan, joka oli melkein tupaten täynnä - hankolaisia! Hei, hei.... no hei, hei! Puoli Hankoa oli tullut lauantaina Öröhön kuka missäkin seurueessa.

Veneeseen tultuamme viereisen veneen kapteeni, mistä lie Turun suunnasta, tuli kyselemään kuulumisia Hangosta ja toisella puolella olevassa veneessä yksi sukeltajaharrastajista osoittautui isäntiemme kollegaksi Vihtavuorelta, joten ihan kuin olisi kotona ollut!

Ja aurinko näyttäytyi parin skumppalasin verran täydessä loistossaan meille ja sekös rentoutti sielun ja mielen. Aamusella sitten tulikin seuraava sadealue, niinkuin oli luvattu ja vähäisessä sateessa ajelimme kotia kohti yhtä viikonloppumatkaa rikkaampana.

Kiitos Örö ja kiitos Kapteeni ja Kapteenska!

 

Ja meikäläisen kamera sekä puhelin olivat tietenkin koko kävelymatkan ajan veneessä - ei siis mitään uutta auringon alla!