Kumipallona pompin luokse sun

Näin kesän tullessa vaatteista kuoriutumisen seurauksena huomaa tuossa vyötärönseudulla kummallisenn muhkuraisen ilmiön. Siihen se on talven aikana pesiytynyt ihan huomaamatta. Sitä se pakkanen teettää. Ja kylmyys. Niinpä ajattelinkin että kun Roomaan siskon kanssa lähdetään niin vedetään siellä sellainen kunnon Rooma-dieetti. Ensiksikin paljon kuituja. Ja koska oli lämmintä niin päätimme ottaa ne soljuvassa muodossa, sulaakin paremmin ja takuulla terveellistä!
Hedelmiä pitää syödä että saa kaikenmaailman vitamiinit ja hivenaineet ja sen sellaiset, joista olemme hyvinkin tarkkoja sisareni kanssa, joten päädyimme viinirypäleisiin, ne ovat pieniä ja sieviä ja pieniin ja sieviin ei juuri kaloreita mahdu ja kas vain, nekin voi nauttia lasista, ei tarvitse syljeskellä siemeniä yltympäriinsä.

Kaiken tämän terveellisyyden jälkeen tuli pienoinen makeanhimo, joten ajattelimme että pienet leivokset voisi ottaa, kyllähän nyt nuo terveelliset aamupalat kumoavat sen minimaalisen sokerimäärän, jonka nuo leivokset sisältävät. Ja sitäpaitsi ostimme vain muutaman. Ja söimme kiltisti kaikki!

Mutta kaikista näistä terveellisistä hedelmistä ja pienen pienistä makupaloista huolimatta vaaka näytti jopa enemmän kuin lähtiessämme. Joten suruksemme täytyy todeta että Rooman-dieetti ei ainakaan toiminut. Mutta toisaalta, meillä oli aivan mahtavan hauskaa sitä kokeillessamme. Pari kiloa sinne tai tänne, hui hai!

Kattoloita

Rooman matkallamme yksi kohteemme oli Vatikaani. Tietenkin. Ja varsinkin kun siinä nurkan takana majailimme, tosin kattojen yllä. Kirkkoon siis. No väärälle puolelle muuria eksyimme, sinne missä oli ne 20000 muuta jonossa odottamassa pääsyä museoon. No äkkiäkös meidät ylipuhuttiin opastuskierrokselle, pääsismme jonon ohitse. Tietenkin vähän enemmän maksoimme lipuista. Siispä muson kautta kirkkoon.
Museossa ajattelin sitten kunnollisena vaimona, joka isännän jätti kotio yksin ahkeroimaan (ei mitään ollut tehnyt, ei sitten mitään, mutta heti kun kotiin tulin niin tokaisi että täytyypä tässä ruoho leikata!), että nyt kun sillä on se auto valmis ja ikkunatkin pesty niin täytyyhän sille jotain keksiä ajankuluksi, ettei vallan rupea kaupungilla juoksemaan. Ja sitäpaitsi meidän talon sisäkatot on aika tylsät. Valkoisenharmaat, jossain kohtaa harmaammat, siinä missä hämähäkinseitit kohtaa nurkan.
Mutta nyt on toivoa paremmasta. Otin muutamia vallan ihania helpohkoja malleja miehelle. Saa itse päättää nikkaroiko meille uudet katot kuvioineen vai pistääkö maalaten. Ja näistä riittää jaettavaksi asti, saatte aivan vapaasti käyttää näitä malleja. Katsotaan sitten syksyllä kenellä on upeimmat katot. Varoittelen vaan jo etukäteen että meillä asuu aika taitava isäntä!

A casa di Ada

Tuuksä mun kanssa Roomaan, kysyi sisareni pääsiäisenä. Hmmm... no... ok. Sai ylipuhuttua!
Maanantaina kukonlaulun aikaan suuntasimme kohti lentokenttää ja pikalennolla (kaikki lennot on pikalentoja Thaimaan lentojen jälkeen!) Roomaan, josta taksi meidät noukki majapaikkaamme.
A casa di Ada. Vatikaanin kainalossa, Rooman kattojen yllä sijaitseva B&B oli tuleva majapaikkamme kolmen päivän ajan. Vanhalla, ihanalla, vähän pelottavallakin (ei kannattanut kauheasti hyppiä) hissillä, jossa oli rautaovi ja kaksi sisäänpäin aukeavaa puuovea, pääsimme melkein perille seitsemänteen kerrokseen, viimeisen kerroksen tosin jouduimme omin kintuin kiipeämään.
Mutta ah, mikä ihana näky oven takana olikaan! Kolmen vuokrahuoneen majapaikan piskuruisen keittokomeron seinä oli ikkunaa ja voitte vain kuvitella miten mahtava näkymä avautui eteemme. Keittiön jatkeena suuri kalustettu kattoterassi.
Aivan ihana majapaikka. Ja seuraavan päivän iltana saimme seuraa kahdesta kokkolalaisesta pariskunnasta, joista toinenhan oli melkein sukulainen. Siskontyttö naimisissa hankolaisen, samassa työssä mieheni kanssa olleen, miehen kanssa. Siis melkein sukulainen. Näin se menee. Mukavia tuttavuuksia!
Ja jos mut vielä joskus Roomaan ylipuhutaan niin kyllä tuohon samaiseen helposti sähköpostin kautta varattavaan suomalaisomisteiseen majapaikkaan menen!

 Keittiönäkymä, keksit oli varmaan niiden muiden. Mehän ei tuollaisia...

 Hurmaava pieni´keittiö, jossa kaikki tarpeellinen, tosin ei keittomahdollisuutta, mutta eihän me nyt sinne kokkaamaan mentykään...

 Ihana kattoterassi ja voitte vain kuvitella miten ihanaa oli kun aurinko paistoi ja kylmä viinilasillinen oli edessä!

Ja parasta on että Roomassa kasvaa kaikista kattoterassikaiteista viinipulloja! Toivoisin että noita viinipullon alkuja myytäisiin myös meidän paikallisissa kukkakaupoissa. Takuuvarma myyntihitti!

Puhtaat ikkunat

Mun mies aina väittää etten huomaa mitään, samaa mieltä on lapsetkin, ei sen puoleen. Tässä vuonna yks ja kas, jo aika kauan aikaa sitten, mieheni maalasi tuulikaapin, ihan uudella sävylläkin. Tyttäreni tuli kotiin ja heti huomasi uuden puhtaan tuulikaapin. Päättivät sitten yhdessä että ei kerrota äidille, katotaan kuinka kauan kestää ennen kuin huomaa sen. No ei huomannut. Eikä olisi huomannut vieläkään, josseivät olisi kertoneet monen kuukauden jälkeen.
No tässä kuukausi sitten päivittelin meidän ikkunoiden likaisuutta ja hän lupasi ne pestä sopivan ajan tullen (ajan jälkeen auton valmistumisen). Tänään olimme laulamassa gospelia kirkossa ja ystäväni jostain syystä sanoi että niin, teillähän on ainakin puhtaat ikkunat. Rofahan on ne pessyt. No, ei ole, sanoin, mitään ikkunoita meillä viikonloppuna pesty. Niin, niin, mutta se onkin pessyt ne jo monta viikkoa sitten!
Glups! Piti ihan tarkistaman kun kotia tultiin ja kyllä, pesty ne oli, hyvin näkyi pihalle ja tielle ja on varmaan näkynyt jo monta viikkoa!
Ja takuulla olisin sen itsekin huomannut - varmasti siinä vaiheessa kun olisin valittanut niiden likaisuudesta! Hmm... mitenkähän tuokin nyt menee!
Mutta kiitos joka tapauksessa puhtaista ikkunoista!

Touhupetteri

On kuin apinoita Korkeasaaressa seurailisi, sanoi ystäväni pienistä lapsita. Ja oikeassa on. Iloa kerrakseen, kun pienen miehen puuhastelua seuraa. Hyvä kun perässä pysyy.
Ensin piti putsata sadekourut lehdistä.

Seuraavaksi saivat kyytiä voikukat. Se oli aika raskasta puuhaa!

Pihan toisella puolella autotallin kupeessa on kaikkea mielenkiintoista ja sieltä poikapienen löytää useimmiten. Tässä nurkkia rakastava touhupetteri löysi tiensä mofan romukasaan, mitä lie putkenpätkiä. Ja sieltäkin löytyi lehtikasa!

Ja mitä ihanuuksia siivoamaton terassinalunen kätkeekään! Sinne löysi tiensä alta aikayksikön. Tuollaista itse enää nähnytkään!

Kaikki kesälelut, lapiot sun muut ovat huovan päällä käyttämättöminä. Pihalta löytyy mielenkiintoisempaa tekemistä!

Balettinäytös

Jaahas, taas olisi yksi uusi toiveammatti ensi elämää varten. Sen kondiittorin lisäksi tai ehkä jopa sijaan voisinkin ruveta balettitanssijaksi. Siinä sivussa tietysti tanssisin kaikki muutkin streetit ja hiphopin sun muut. Ja tietenkin yhtä upeasti kuin nämä meidän hankolaiset tytöt Soulasmaan balettikoulusta. Heidän ei enää tarvitse haaveilla eikä odotella seuraavaa elämää. Osaavat sen jo. Loistokkaasti.

Olihan minullakin mahdollisuus. Kauan aikaa sitten. Mutta se tanssiura loppui lyhyeen. Pyörittiin liikaa, selittelin. Ehkä vain ei kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä riittänyt. Ajatelkaa, että Soulasmaan tanssikoulu on toiminut Hangossa jo 50 vuotta. Se on kunnioitettavaa, se. Paljon on tanssijoita lähtenyt tästä kaupungista maailmalle.

Mietiskelinkin tänään upeata näytöstä katsoessani että mikä työ tuon koko esityksen takana on. Koreografiat kaikkiin noihin kymmeniin tansseihin, satoja tuntia harjoituksia, pukujen tekoa, ostoa, suunnittelua. Näytöksen järjestelyä paussikahveineen. Siis aivan valtavasti, varmastikin. Ihailtavaa. Ja miten paljon tuo koulu onkaan antanut hankolaisille nuorille vuosien saatossa.

Kiitän ja kumarran. Taas kerran. Upea näytös.

Auringon maku

Lapsukaiset ja lapsenlapseni kävivät syömässä ja kakkukahvilla (prinsessatorttua Virtaskasta, oli muuten raikas kakku) ja kirjapaketista kuoriutui tuo kaunis kirja. En tiedä oliko tämä jonkinnäköinen hienovarainen vihje ruoanlaittotaitoni yksipuolisuudesta, mutta ehkä kuitenkin vain halusivat ilahduttaa äitimuoria. Ja ehkäpä taitoni riittävät edes jonkin ihanan reseptin kokeiluun!
Mutta joka tapauksessa kirjahan on aivan upea, vaikkei siitä yhtäkään ruokaa saisi aikaiseksi. Sitä ilolla selailee, kuvat ovat aivan ihania. Näytinkin pojalleni yhtä kuvaa sanoen että katso nyt kuinka kaunista Hangossa on. Näköjään tarvitsee välillä katsoa kuvista, että ymmärtää!
Kiitos rakkaat Sebastian, Ida, Jesse ja Andy!

Äitiysloma

Me ollaan kato äitiyslomalla, hehkutti ruotsinkielinen ystäväni Salon Prisman Alkossa kassassa istuvalle nuorelle pojalle, joka juurikin oli sen näköinen kuin olisi kiinnostunut kahden keski-ikäisen mummelin lomasuunnitelmista ja mitä aikovat tuolla ostamallaan kuohuviinipullolla tehdä. No, kuohuviinipullo kainalossa Prisman kassan kautta oluttölkkejä toisessa kainalossa (ja muutama chipsipussi, pitäähän syödäkin) takaisin autoon ja matka jatkui kohti Turkua. Meillä on tapana aina kerran vuodessa tehdä kulttuurimatka Turkuun. Turkuun siitä syystä että ystäväni tytär asuu siellä ja saamme ilmaisen majoituksen ja ilmainen majoitushan tietää säästyneitä euroja, jotka voidaan lyhentämättöminä käyttää kulttuurielämyksiin. Laitankin tässä kuvan ensimmäisestä kohteestamme.

Olemme myös käyneet tuon ylläolevan kulttuuritalon lisäksi taidenäyttelyissä, museoissa ja teatterissa. Tosin ei tietenkään saman vuonna, yksi kulttuurielämys kerraksi että riittää voimia illan rientoihin. Jo pelkkä sana riento saa kaksi hulluttelevaa vaakaihmistä kihisemään ja voitte vain kuvitella millainen kikerrys jatkuu ensimmäisestä kuohuviinilasillisesta viimeiseen nakkisämpylään torin laidalla ennen kaunistavia yöunia.
No viime kerralla Turusta kotia tullessamme iltapimeällä sadekausi alkoi ja vettä tuli kuin saavista. Tammisaaren ja Hangon välillä kuluneet ajourat olivat vettä pullollaan ja vanhalla autolla kun olimme liikkeellä ystäväni miehen kehoituksesta välttelimme vesiliitoa vai mikä se sana nyt sitten onkaan. Joten automme ajoi välillä siellä ja välillä täällä. Välillä ihan suoraankin. Tuossa Santalan kohdalla takanamme näkyivät siniset välkkyvalot ja ystäni tokaisi että oho jossain on hätä, ajetaan sivummalle että pääsevät ohi. Mutta ne hyväkkäät ajoivat myös sivuun ja yhtäkkiä meillä oli ikkunan takana kaksi nuorta komeata poliisia vaatimassa ajokorttia. Toinen meistä kikattaa pelkääjän puolella ja kuski selittelee vuolaasti kuinka huonojen renkaiden takia joudumme välttelemään vesilätäköitä. Vähän nolon näköisenä toivottivat polliisipojat hyvää matkaa. Kääntyivät ja lähtivät samaa matkaa takaisin, miestä lie tulleet. Mutta aika pitkän matkan takaa tulivat kun vasta Santalan kohdalla nämä jonkun kuuliaisen kansalaisen hälyttämät rattijuopot kiinni saivat. Tosin tyhjin käsin joutuivat lähtemään takaisin.

100.

Tämä on kuulkaas sadas, siis 100. (näyttää paljon arvokkaammalta numeroina). kirjoitukseni. Enpä olisi uskonut puolisen vuotta sitten kun ensimmäisen  väkersin, että näinkin monta aikaiseksi saisin. Ja että uskalsin ryhtyä kirjoittamaan, ihminen, jonka motto on aina ollut ´´Puhehalunsa tyhmä jos vaientaa, hän voi hiljaista viisasta muistuttaa´´! Ettei vaan tule sanoneeksi liikaa, loukanneeksi ketään, diplomaattinen vaaka punnitsee sanansa tarkkaan. Paitsi jos ärsyyntyy, tai suuttuu, tai on muuten vain väsynyt. Silloin terävä kieli saattaa pilkahtaa. Ihan vähän vaan!
Eräs lukijani ja asiakkaani kysyi tässä eräänä painänä josko olin hyvä ainekirjoittaja koulussa johon vastasin vaatimattomana suomalaisena että no enhän minä, missään hyvä tainnut olla. Ja hän totesi että pitää laittaa rinta rottingille ja olla ylpeä siitä mitä tekee.
Ja nyt hyvät lukijat, laitan rinnan rottingille ja olen hyvin, hyvin ylpeä ja onnellinen, ehkä myös hieman hämilläni, vielä, tästä puolen vuoden matkasta ja siitä että ylipäätään ymmärsin ruveta kirjoittamaan, raottaa sitä verhoa joka kasapäin ajatuksia taakseen piilottaa.

Kiitos!

Netin valta

Mietin ja ihmettelen ja vähän jopa ärsyynnynkin, en ehkä enää niin paljon itseni puolesta kuin tulevien kauppiaiden, yrittäjien ja itsensäelättäjien puolesta.

Onko todellakin netti ottanut vallan meistä ihmisistä. Oikeasti. Tuo pieni, sähköllä toimiva, eloton laatikko.  Ettei enää kaupungille tulla, ikkunoita katsota, sisälle kauppaan viitsitä, uskalleta tulla. Netin edessä vain röhjötetään ja nappia painamalla pitää kaikki saada, ostaa, tilata, helposti, huolettomasti(ko)? Selaillaan vain sivuja ja jos eteen tulee jotain mukavaa niin pling koriin, pling toinen tuote. Eikä maksa paljon, varsinkaan vaivaa! Tarvitsenko, sopiiko, onko hyvälaatuinen, oikeanlainen, oikeanvärinen, oikeanmallinen. Hällä väliä. Mutta helppoa on. Ja voihan sen aina lähettää takaisin. Se kun ei maksa mitään. Paitsi sen vaivan.

Miettikääs kun kaupungille lähtee niin siellä ihan oikeasti voi käydä kahvilla, siellä voi törmätä ystävään, jutustella myyjien kanssa, käydä hypistelemässä tavaroita, kokeilemassa vaatteita, kenkiä eikä niitä tarvitse moneen kertaa edestakaisin lähetellä saadakseen oikean koon. Ja miten voi aistia kirjakaupan menemättä sisälle kirjakauppaan. Ei vaan voi. Täysin mahdotonta!

Onko todellakin niin että kivijalkakaupat ovat historiaa, menneen talven lumia. Ettäkö ihmiset eivät jaksa enää muuta tehdä kuin nappia painaa ja odottaa pakettia tulevaksi. Olemmeko niin kiireisiä ettei enää ole aikaa käydä hypistelemässä, kokeilemassa, tutustumassa uusiin tavaroihin, katsomassa mitä kaupat meille tarjoavat. Eikö enää jakseta iltalenkille näyteikkunoita katsomaan, ikkunoita joita kauppiaat huolella somistavat, laittavat niihin sesongin parhaita tuotteita, uutuuksia. Asiakkaita ajatellen.

En tiedä, ehkä näin on, ajat muuttuvat ja itse olen ehkä vanhanaikainen, ikänsä kaupassa viettänyt, aina ostoksensa niissä tehnyt. Ehkä tulevaisuudessa ei enää ole kuin pieni kioski, josta saa hakea pakettinsa ja ruokakauppa josta ruokansa. Toivon kuitenkin että lapsenlapseni ehtii nähdä, aistia ja kokea sen ilon kun omilla rahoillaan voi ostaa jotain, itse, kaupasta ja maksaa sen pienillä roposillaan.

Toivon kuitenkin kaikille kivijalkakaupoille pitkää ikää ja jaksamista ja toivon asiakkaiden jaksavan pitää näitä kauppoja pystyssä omalta osaltaan. Pienellä vaivannäöllä on suuri vaikutus.

Se Joku

Meillä se sitten muuten asuu, jos ootte ihmetelleet ja kovasti kaivanneet. Se Joku. Tosin laiska on, ei suostu, ei suostu!
Mies tuossa muutama päivä sitten, männä viikolla olisi äitini sanonut, laittoi ruokaa itselleen kun se Joku ei sitä tehnyt ja nälkä alkoi kaihertaa. No, siellä ne paistinpannut on hellalla, kohta jo ruostuneina odottaen että se joku ne tiskaisi ja pois siivoaisi. Mutta laiskana on ollut joten joutunee isäntä itse tiskaushommiin.
Mutta kyllä taidan itsekin jättää välillä töitä tuolle Herra Jokulle. On vaan niin helppoa keksiä tekemistä ja olettaa että se Joku ne tekee. Välillä tekee ja välillä ei.
Välillä melkein tuntuisi että elämä olisi hitusen verran yksinkertaisempaa jos tuo Joku muualle muuttaisi ja ihan itse, ja heti, nuo askareet toimittaisi eikä huokailisi että ´´voikun joku...´´!

Selfie

Nythän tuossa tabletissani on sellainen oiva toiminto, jolla voi kätevästi itsestään ottaa kuvia ja mallata parhaansa mukaan jotta kuvasta saa ylimalkaisen upean. Tuumasta toimeen. Minusta ei olekaan vielä yhtään huikaisevaa kuvaa. Tabletti esille ja kamera käyntiin ja mairea hymy huulille.
Hups, mikäs tuo on. Kaksoisleuka... ei kun kolmois. No hätä tämännäköinen, kaulaa vaan vähän venytetään ylöspäin ja kaikki kaulat häviää... ja niin muuten hävis silmätkin. No otetaan uusi kulma tähän touhuun. Sivuttainen profiilikuva, hienoinen kaulanvenytys, silmät suuriksi etteivät laiskat silmäluomet peitä kauniita ruskeita, pieniä silmiäni. Silmämeikinrippeet sutaistaan pois, ei nuo sulosilmät mitään meikkiä kaipaa. Ja ripsetkin ovat aika lyhyet... ja harvat. Kameraa kannattaa varmaankin laittaa vähän kauemmas niin ei joka ikinen poimu ja ryppy näy, vaikka eihän niitä nyt... ainakaan niin paljon.  No niin kunnon puhallus ja posket pullolleen ettei ne rypyt näy, silmät ojennukseen, nenä vienosti ylöspäin ja se joutsenkaula ylväästi vartalon jatkoksi. Hyvä tästä tulee. Ihan paras. Tukka, joka kovasti tarvitsisi kampaajan osaavaa kosketusta, täytyy vielä sipaista korvien taakse, heti nuorentui monta vuotta ja kun vielä otsatukalla peittää otsan uurteet niin kuvahan on suorastaan täydellinen. Salamavaloa ei onneksi olekaan joten kuvasta tulee juuri oikeanlaisen utuinen, ei näy auringon polttama ja tuulessa parkkiintunut kasvojen iho kuin hiukan kuultaen, Oikein kaunista, oikein kaunista. Hymyä täytynee vielä hieman säätää, ettei puuttuvien hampaiden aukot näy, mutta jos salaperäinen hymy sopi Monalisalle sopinee se myös minulle. Suorastaan nerokasta. Mikä ihana laite!
Ja juuri niin, omakuvastani tuli niin loistavan upea kuin vain voitte kuvitella. Laitankin siis teille tässä kuvan orvokista. Onhan se sentäs toinen nimeni.

Vappuhumua

Ja taas on yksi vappuaatto vietetty grillimajassa. Ilman kameraa, tietenkin. Ehdottelinkin tyttärelleni että voisivat keksiä sellaisen kameran jonka voisi ripustaa kaulaan, pienen pienen, joka kivuttomasti kulkisi matkassa mukana ja ihminen muistaisi kuviakin ottaa. Tyttäreni siihen että sellainen on jo keksitty. Sen nimi on puhelin. Niinpä niin. Mutta meikämannen piskuinen muutaman kympin puhelinreppana ei kyllä sellaisiin suorituksiin yllä, eikä se ryökäle hajotakaan osaa. Että uuden joutuisi ostamaan. Sellaisen älyllisen!
No niin vappu siis ilman kuvia. Ja päässäkin olevat suttuisia. No ei nyt sentäs. Tänä vuonna meidän sortin sakkimme olikin kutistunut kouralliseen, tytär aviomiehensä ja lapsensa kanssa ja meidän vanhimmat ystävät. Poikakin vietti aattonsa työmaalla. Ja muut ystävät kuka missäkin. Kuohuviinit tarkenimme ulkona siemaista, aurinkokin hemmotteli vaatimattomilla säteillään, mutta sitten siirryimme sisätiloihin grillin ääreen. Oli se vaan sen verran koleata tuo vappusää. Siellä sitten kyllä tarkeni iltamyöhään, liekö myös jekkuhömpsyillä osuutta asiaan, tiedä häntä, mutta pimeys jo valtasi kallion kun ystävämme kanssa viimeisinä hiippailimme varovasti pilkkopimeällä kalliolla kännykän valossa sisälle.
Tänään en jaksa lähteä minnekään, saa perinteinen vappubrunssikin Parkissa jäädä ensi vuoteen. Liian kylmää, liian väsynyt. Ja työn raskaan raatajalle, joka aatonkin töissä huhki, lupasin tarjota jäljelle jääneet pihvit. Ja sitä paitsi täytyy kerätä voimia huomiseen jos vaikka kevättä rinnoissa ihmisillä ja sankoin joukoin rientävät Vuorikadulle shoppailemaan!
Glada Vappen!