Tiskiharjan salattu maailma

Tässä kerran viettäessäni laatuaikaa tiskipöydän ääressä muun perheen istuessa pöydän ääressä tein elämää helpottavan keksinnön! Tiskiharjan toisessa päässä on sellainen terävä reuna ja sillä voi oikeasti rapsutella palaneita kohtia pannuista ja kattiloista!! Siis ajatelkaas! Sitä ihmettä sitten perheelle näytin innoissani ja ne vaan nauroi mulle! Että etkö nyt muka tota oikeesti tiennyt! Kummallisia tekniikan ihmelapsia mulla!
Muutama viikko sitten kerroin tämän tiskiharjajutun ystävättärelleni, jolla oikeasti on muutama siivousgeeni enemmän kuin minulla, mutta hör och häpna sanois ruottalainen, ystäväni vaan katsoi hiljaa kummissaan ja totesi että ihanko totta! Oikeesti! No, olisihan mun oikeastaan pitänyt tietää etttei se tiennyt sillä tämän samaisen ystävän kanssa kerran keväällä ajoimme Perniön kautta Turkuun ja yhtäkkiä tämä tokaisi että en oo muuten ennen nähnyt tuota järveä tuolla kaukana... no en oo muuten minäkään, totesin siihen. Onpa kummallista. No lähemmäs päästyämme järvemme osoittautui plastiikalla peitetyksi suureksi perunamaaksi. Hyvä kun tiellä pysyimme, niin nauratti!
No mutta siis... kertakaikkisen hyvä keksintö kuitenkin... tuo tiskiharjarapsutin!

Joululahja

Tuossa vähän ennen joulua mieheni kysyi että mitäs haluat joululahjaksi. Ja minä, niinkuin aina ennenkin, että en mä nyt mitään... mut samalla mulla välähti... Kerrankin. Ajoissa. ´´Mä haluun tällasen... ja pyyhkäisin kädellä ylös ja alas. Ja se ymmärsi. Mieheni. Joulupukki.
Ja niin vaan kävi että jouluaattona oli kuusen alla neliskanttinen paketti riimeineen. Ja se oli mulle. Vaimolle.
Ja hahaa... nyt mullakin on sellainen ´´ethänsäedestiedäsennimee´´, ´´mitäsäsillätekisit´´!!
Tabletti.
Ja tiedoksenne vaan Rakkaat lapseni... helppoa ku heinänteko. Sohvalla vaan makoilen ja sormea vähän heilutan ja ittestäni kuvia napsin! Voi tätä elämää!
Kiitos rakas Joulupukki. Mamma on iloinen!

Harmitus

Tuli taas tässä mieleen eilen illalla kun nukkumaan menin tapaus koulusta, tai oikeammin asia joka vieläkin harmittaa ja vähän ihmetyttääkin.
Meillä oli englannin kokeessa käännöstehtävä ja piti kääntää jossakin lauseessa sana villakoira. Ja minähän käänsin - wooldog! Eikä se opettajan ketale antanut siitä pisteen pistettä. Fiksusti ja oikein käännetty! Minä vaan ihmettelen...

Junamaito

Nykyään saa kaupasta jos jonkinsorttista maitoa, on rasvatonta, punaista, laktoositonta, kahvimaitoa ja jopa sitä tavallistakin. Mutta eipä ole näkynyt hyllyillä junamaitoa - maitoa jota meillä kotona juotiin kun olimme pieniä. Junamaitoa - siis maitoa jota saadaan junasta. Tietenkin, mitäs luulitte.


Kävimme kesäisin aina Hankasalmella mummolassa, pikkuruisen Iida-mummin luona. Ja lehmien. Ja niitä lypsettiin. Ja kuten tiedätte myös niistä saadaan maitoa. Siihenpähän loppui tämän tytöntyllerön maidonjuonti, ettäkö joisin maitoa joka tulee lehmistä, kuunaan päivänä! Mutta turvatakseen pienempien sisarusteni maidonjuonnin vanhempani suuressa viisaudessaan kertoivat pienemmilleni että kaikki meillä juotava maito tulee junasta. Joten siitä lähtien meillä juotiin vain junamaitoa. Ja ne uskoivat ja joivat, kaikki viisi! Mutta en minä. Itsepäinen!

Rakkaat sisareni, jatkakaa vain maidon litkimistä, teillehän se tulee erikoiskuljetuksena - junamaitoa VRltä!

Sonkki

Me asuimme Sonkilla. Tiedättehän, Kappelisatamantien varrella oleva valkoiseksi rapattu kerrostalo. Talossa jolla oli nimi. Sonkki. En tiedä mistä tuo nimi, isänikään ei osannut sanoa kun kyselin.
Sonkilla asui meidän perheemme lisäksi paljon lapsiperheitä. Herranterttuja ja kiljuvia kakaroita. Ja kudimussoja! Hyvonilaisia, miehiä ja naisia, jotka olivat Hankoon tulleet kuka mistäkin päin Suomea. Hyvonille, kutomaan ja ompelemaan alusvaatteita suomalaisille. Niinkuin vanhempani.
Se oli hyvä kerrostalo elää ja olla. Pieni, kotoisa kahden kerroksen talo, jossa naapurit katsoivat muidenkin lapsien perään, komentelivat kuin omiaan. Iso, jännittävä ullakko, talon päästä päähän kulkeva kellari ja suuri piha vailla mitään istutuksia, Ja verkkoaita niitä muiden perheiden villejä lapsia varten.Sillä meidän perheessähän oli vain liuta suloisia pellavapäitä. Talonmiehen kakaroita. Niitä kiljuvia.
Koska Sonkki on keskellä omakotialuetta oli meillä oman talon lasten lisäksi naapureita. Ja joka talossa lapsia, Hannuja, Helejä, Jaanoja, Jareja. Aina oli kavereita joiden kanssa pelata metsässä neljää maalia, varastaa omenoita (ne oli ne pojat, en minä) tai pyöräillä kioskille ostamaan pennin nallekarkkeja (markalla kun ostit niin paljon sait, myyjätätiparka!). Kioskista tulikin mieleeni että lähettivät minut, jäätelöhullun, ostamaan jäätelöpurkit perheelle siitä samaisesta penninkioskista ja matkalla, joka ei ollut montakaan sataa metriä, söin kaikki purkit tyhjiksi. Mahtoivat olla iloissaan. Hah, olisihan niiden pitänyt tietää!
Siellä meidän suurperheemme, joka ei vielä silloin ollut edes täysilukuinen, asusti ja eleli monen monta vuotta ja keräsi muistoja turvallisen mukavasta asuinalueesta ja kerrostalosta. Sonkista.

Hämärän lapsi

Rakastan Syksyä, syksyä isolla kirjaimella!  Rakastan pimeneviä iltoja, tuulisia, myrskyisiä päiviä, jopa sadetta, koska silloin voin käpertyä hyvällä omallatunnolla sohvannurkkaan lukemaan hyvää kirjaa kynttilän valossa. Toki voin tehdä niin hyvällä säälläkin, aurinkoisena päivänä kirkkaassa valossa jopa näkisi lukea paremmin, mutta se ei ole kuitenkaan sama asia kuin tuo ihana, ihana hämärä.
Hämärässä kaikki muuttuu salaperäisemmäksi, jotenkin hiljaisemmaksi. Talo kietoutuu pehmeään valoon jota pienet tuikut ja kynttilät luovat ja  joka tanssittaa  varjoja seinillä ja lattioilla. Kirjan pudotessa lattialle on haaveilu ja ajattelu ottanut vallan ja voi päästää mielikuvituksen valloilleen pieneksi hetkeksi. Ihana raukeus.
Melkeimpä voisi sanoa että syksyllä herään elämään, toisaalta taas vaivun ihanaan joutilaisuuteen, mutta ehkä se onkin kohdallani sitä ihaninta elämää.

Hankolaiselämää: Jäätelöä

Jäätelöä aamiaiseksi, jäätelöä lounaaksi, jäätelöä illalliseksi. Siinä olisi mieluinen ruokalista huomiselle.
Olen jäätelöhullu, hulluna jäätelöön, vaniljajäätelöön! Ja vain vaniljajäätelöön, ei vohveleita, hilloja, kastikkeita, pelkkää valkoista, ihanaa, sulavaa vaniljajäätelöä. Ja jos se on soft icen muodossa niin vielä parempi.
Muistan jo nuorena pysähtyneeni koulusta tullessa kioskiin (siihen aikaan niitä kioskeja oli montakin

Unelmatuutti

Esplanaadin varrella) ostamaan puolen litran jäätelöpakettia! Sen sitten kotiin tullessa avasin ja söin suoraan paketista! Mums!
Meillä on aina vaniljajäätelöä pakastimessa, kesät talvet, ja melkein väittäisin että syön jäätelöä enemmän talvella! Tokaisinkin tässä kerran tyttärelleni että olen muuten varmastikin ollut edellisessä elämässäni jäätelö!
Ja jos jotain pitäisi sinne autiolle saarelle ottaa niin olisi se nyt aika ihanaa lötkötellä palmujen katveessa ja nautiskella vaniljajäätelöä. Sitä laktoositonta!

Ps. Kaikki jäätelönvalmistajat huom! Tännepäin voi lähetellä koe-eriä ja maistelupakkauksia!!

Muistoja

Kummallista mitä sitä lapsuudestaan muistaa. Ja ei muista. Eikä voi muistaa. Mutta yhtäkaikki ne tapahtumat ovat totta ja mitä jälkiä ne ovat jättäneet, jos ollenkaan... kukapa tietää...
Edesmennyt äitini kertoi ensimmäisestä lentomatkastani. Asuimme jossain Esplanadin varrella, talo taitaa olla vieläkin pystyssä. Talo oli sellainen tyypillinen senaikainen talo, korkea sokkeli, joten rappusia pienelle kuistille oli myös monta. Ja niinpä hän eräänä kauniina päivänä laittoi minut niihin ihaniin sinisiin puolipallon näköisiin vaunuihin nukkumaan ulos siihen avokuistille ja Hangon ihana tuuli puhalsi vaunut rappusia alas.
Eikä edelleenkään tuo lentäminen ole lempipuuhaani, tosin nyt jo hiukan useammin matkustaneena, menee jotenkuten ilman paniikkikohtausta... mutta kukapa tietää mitä tuosta ensimmäisestä lentomatkasta on jäänyt sielun syövereihin.




Toistakaan ikävää muistoa en onnekseni muista, mutta vanhempani ovat kertoneet ensimmäisestä kunnon sukelluksestani. Se tapahtui ollessamme mummolassa Hankasalmella. Mummoni asui pitkän kinttupolun päässä, polun jota reunusti kymmenet valtavat muurahaiskeot ja taivaaseen asti ulottuvat puut. Ja polun päässä oli veräjä joka piti aukaista ennen kuin voi kavuta Karankamäelle ja mummolaan! Siellä sitten ollessani muutaman vuoden ikäinen olin hukkua saaviin. Se tavallinen tarina, saavi täynnä vettä ja utelias lapsi. Onneksi kuitenkin tässä kirjoittelen, joten suojelusenkeli taisi olla valppaana!

Mummola

Tämän kolmannen onnettomuusaiheisen muiston muistan selkeästi. Olin siinä 4-5 vuotias ja asuimme Sonkilla Kappelisatamantiellä. Talossa oli kyllä sauna, mutta jostain syystä kävimme naapurin omakotitalossa saunomassa. Ja siellä sitten heitin löylyä ja tipuin kiukaaseen. Sen muistan ja joka-aamuisen pesuoperaation kun pyjaman hiha tarttui ihoon kiinni ja sitä piti liottaa vedessä. Käsi on tallella eikä sielukaan suurempia kolauksia saanut, muutama muisto rikkaampana.

Naapurissa kyläilemässä

Siivousgeeni

Siinä sohvalla köllötellessäni ja kaikenlaista miettiessäni sen sitten keksin... ihan yhtäkkiä yllättäen niinkuin kaikki hyvät ideat ja ajatukset tulevat. Helpotuksen huokaus, en siis olekaan laiska, saamaton, välinpitämätön... minulta vain yksinkertaisesti puuttuu se... siivousgeeni! Ja kun tyttäreni tuli vielä kyläilemään asia vain varmistui. Sillä samaisella ihanalla punaisella sohvalla istuessani ja lapsenlasta viihdyttäen seurasin samalla tytärtäni joka lapselleen ruokaa lämmittäessään samalla siivosi, puunasi, tyhjensi ja välillä jotain mutisten laittoi tavarat paikoilleen. Ja yks kaks oli keittiö siisti, tiskipöytä kiilsi, lapsella ruokaa pöydässä ja sillä hetkellä havahduin ja mietin että miten se tuon teki!! No rupesin sitä sitten oikein miettimällä miettimään. Jos siis tuollainen tärkeä geeni puuttuu niin jotakinhan on täytynyt tulla tilalle, muutenhan olisin vaikkapa vino, liian pitkä tai muuten vain eriskummallinen, mitä kyllä lasten mielestä olenkin, siis eriskummallinen, toisinaan. Mutta palatakseni puuttuneeseen geeniin tai oikeammin sen tilalle tulleisiin niin pitkän pohdinnan jälkeen löysin montakin korvaavaa, jotka helpottavat arkipäivää tuon tärkeän geenin puuttuessa. Juo-viiniä-ystävän-kanssa-ja-paranna-maailmaa-geeni... joka mielestäni melkein yhtä tärkeä jossei tärkeämpi. Lötköttele-keittiön-sohvalla-sillä-punaisella-ja-haaveile-kynttilän-valossa-geeni... joka suorastaan elintärkeä, eikä rasita selkää.

Tee-se-huomenna-geeni... pitäähän Huomiselle jotain jättää. Joten tuossahan noita korvaavia, eiköhän noilla pärjää! Mutta jotenkin on niskavilloissani sellainen kutina että muutama hyvä ystäväni tahoillaan myhäilee ja nyökkäilee että kyllähän me nyt toi tiedettiin... ei vaan viitsitty kertoa! Mutta mitäs sitä suremaan, ei edes enää kauheasti harmita tuo puuttuva... siivousgeeni!