Sonkki

Me asuimme Sonkilla. Tiedättehän, Kappelisatamantien varrella oleva valkoiseksi rapattu kerrostalo. Talossa jolla oli nimi. Sonkki. En tiedä mistä tuo nimi, isänikään ei osannut sanoa kun kyselin.
Sonkilla asui meidän perheemme lisäksi paljon lapsiperheitä. Herranterttuja ja kiljuvia kakaroita. Ja kudimussoja! Hyvonilaisia, miehiä ja naisia, jotka olivat Hankoon tulleet kuka mistäkin päin Suomea. Hyvonille, kutomaan ja ompelemaan alusvaatteita suomalaisille. Niinkuin vanhempani.
Se oli hyvä kerrostalo elää ja olla. Pieni, kotoisa kahden kerroksen talo, jossa naapurit katsoivat muidenkin lapsien perään, komentelivat kuin omiaan. Iso, jännittävä ullakko, talon päästä päähän kulkeva kellari ja suuri piha vailla mitään istutuksia, Ja verkkoaita niitä muiden perheiden villejä lapsia varten.Sillä meidän perheessähän oli vain liuta suloisia pellavapäitä. Talonmiehen kakaroita. Niitä kiljuvia.
Koska Sonkki on keskellä omakotialuetta oli meillä oman talon lasten lisäksi naapureita. Ja joka talossa lapsia, Hannuja, Helejä, Jaanoja, Jareja. Aina oli kavereita joiden kanssa pelata metsässä neljää maalia, varastaa omenoita (ne oli ne pojat, en minä) tai pyöräillä kioskille ostamaan pennin nallekarkkeja (markalla kun ostit niin paljon sait, myyjätätiparka!). Kioskista tulikin mieleeni että lähettivät minut, jäätelöhullun, ostamaan jäätelöpurkit perheelle siitä samaisesta penninkioskista ja matkalla, joka ei ollut montakaan sataa metriä, söin kaikki purkit tyhjiksi. Mahtoivat olla iloissaan. Hah, olisihan niiden pitänyt tietää!
Siellä meidän suurperheemme, joka ei vielä silloin ollut edes täysilukuinen, asusti ja eleli monen monta vuotta ja keräsi muistoja turvallisen mukavasta asuinalueesta ja kerrostalosta. Sonkista.