Yrittäjäelämää

Koronavirusta tulee tuutin täydeltä, minne tahansa katseensa kääntää tai radion päälle panee niin virusta pukkaa, melkein liiankin kanssa. Mutta välillä, muutaman kerran päivässä sitä unohtaa, työn lomassa laskuja miettiessä tai mainoksia tehdessä. Unohtaa. Kokonaan. Ja joka kerran unohduksesta herätessä todellisuus lyö vasten kasvoja yhtä kovaa. Ei ole totta! Tällaista ei voi tapahtua. Ei vaan voi, ei meille.

No virushan käänsi kaupankäynnin ylösalaisin ja painoi painavan jalkansa päälle ja musersi pienet kauppiaat. Lannisti ainakin muutamaksi päiväksi apatian syövereihin, josta ei millään olisi halunnut nousta ylös - takaisin todellisuuteen. Ei pienessä kaupungissa yrittäminen ole helppoa ollut moneen moneen vuoteen, mutta on niistä vuosista aina jotenkin sisulla selvinnyt, aina on jossain vaiheessa tullut sen verran rahaa, että selvitty on, kunnialla.

Yhtäkkiä tuli tilanne, että rahaa ei tule. Ei vaan tule!!! Killingin killinkiäkään - useina päivinä. Maksa siinä sitten vuokra, verot, lainat, puhelin, liikevaihtovero, ennakkovero, sähkö, korttiautomaatn vuokra, eläke.... lista on pitkä ja vielä pidemmältä se tuntuu kun rahavirta katkeaa. Mitäs nyt, mitenkäs nyt suu pannaan? Ei auta edes käsiä ristiä. Kunnes päätin. Jos minua ei ole nujerrettu näinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka eivät todellakaan ole olleet aina helppoja, niin ei tuo pieni piruilainen minua nytkään nujerra. Olen sen verran sisukas. Mutta arjen kylläkin muutti ja nauroi mennessään huutaen: Ota koppi, mutta helppoa ei tule olemaan.

Suljettu. Yrittäjän pahin painajainen. Kamalistakin kamalin sana. Ikinä, ikinä kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole liikkeeni ollut suljettuna kuin jonkin hassun tunnin päivällä. Ja sekin huonon omatunnon kera!

Aamun laiskat Hesarinlukuhetket ja aamukahvit Lillanissa nurkkapöytäjengin kanssa vaihtuivat aamuaikaiseen herätykseen, puuronkeittoon ja aamiaisentekoon ihanille, välillä hermoja raastaville, puhua pulputtaville lapsenlapsille uhmaikineen. Raahaan nuo paaperot sitten liikeeseeni yhdeksäksi, koska päivystämme kaupalla 9-11. Onneksi lapsista on hauskaa kaikki uusi ja ihmeellinen ja niistä on todella hauskaa, kun niillä on kokonaan oma huone alakerrassa, outletissa. Ehkä ne joskus tulevaisuudessa muistelevat sitä ihmeellistä Korona-aikaa kun sai olla mummin kellarissa leikkimässä vaatteiden seassa!

Yhdeltätoista raahaan lapset (toinen rattaissa, toisella oma pyörä) takaisin kotiin syömään ja saan siinä ruoan jälkeen tehtyä mainoksia, vastata mahdollisiin viesteihin ennenkuin lapset vaativat huomion. Välillä olen täti, välillä opettaja ja välillä kummitus. Puoli neljältä kun ukkoni tulee kotiin lähden kävelemään taas töihin ja päivystän 16-17, kuvaan tuotteita, laitan nettiin, yritän niiiin sinnikkäästi myydä - edes jotakin - edes kahdellakymmenellä eurolla. Sillä tiedättekö
 mitä, pienikin myynti, pienikin ostos teidän puoleltanne, sillä on merkitys. Se tarkoittaa, että voin ehkä maksaa sähkölaskun, puhelinlaskun ja korttikoneeni toimii edelleen. Ja vuokrakin on maksettava. Vaikka joitain laskuja, veroja voi  siirtää kaikkea ei kuitenkaan voi. Ne on maksettava ja jostain on tultava rahaa. Vaikka vain pieni rahanoro. Sekin saa unen tulemaan. Nolla on nolla ja sillä ei paljon leipää voidella.

Yrittäjän illat menevätkin  sitten mainoksia rustatessa, viesteihin vastatessa, ja tvkin on hyvä seuralainen sillä  mieli on kuitenkin sen verran levoton ettei oikein osaa keskittyä mihinkään ihmeelliseen. Sen kun vain antaa ajan mennä. Mutta kyllä se tästä, kunhan hengissä selvitään!

Ja muistakaa meitä pieniä täällä Hangossa, olisimme hyvin mielellämme Vuorikadulla vielä syksyllä teitä palvelemassa. Ja koska jokaisella on varmasti tiukkaa näinä aikoin, niin muistakaa, että pienistäkin pienin ostos Vuorikadulla voi merkitä liikkeiden olomassaoloa tulevaisuudessa. Voit myös ostaa itsellesi lahjakortin kaikista liikkeistämme ja käyttää sen sitten kun aika on sopiva. Tuomme myös kotiin sovitettavaksi ja monella on kotiinkuljetus. Ja postitamme. Melkein kaikki on mahdollista, joten ottakaa te koppi. Nauttikaa kotisohvalla ja antakaa meidän palvella, sillä sitä varten olemme täällä - teidän ilona ja omaksi iloksemme!

Me kiitämme ja kumarramme!

Pysykää terveinä!

Sivu, jonka tein syksyllä, artjournal, mixed media, Pompeijissa käyntimme jälkeen - aikakaudelta ennen koronaa, mutta sopinee tähän aikaan ja tähän päivään - Painted Silence.

Kotoilua

Heipä hei, pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa  ettei edes blogi muistanut nimeäni. Vuodet on vaihtunut ja ikää on tullut lisää, yhdestä vuosikymmenestä hypättiin toiseen syksyllä, eikä - melkein - missään tunnu eikä näy. Paitsi peilikuvassa, kävellessä, unirytmissä, pääkopassa ja ryppyjen määrässä. Muutoin elämä menee tasaista tahtia eteenpäin. Normaalisti. Ja katin kippurat.

Tuli tämä pienen pieni vihulainen. Joka mullisti kiinalaisten arjen, Italialaisten poskisuukot ja euroopan ihmisten turvallisen ja tutun arjen. Meidän Normaalin Elämän.

Mikään ei ole enää normaalia. Ei työ, ei ystävät, ei edes perheen yhdessäolo. Ei lasten päiväkoti, koululaisten turvasatama ja tunnit, opettajien jaksaminen. Lääkäreistä ja sairaanhoitajista puhumattakaan. Uskallanko mennä töihin, tuoko mieheni omasta työpaikasta tuon vihulaisen kotiin. Pese käsiä, pese käsiä, desinfioi käsiä, älä köhi, älä yski, älä niiskuta. Älä tule! Älä mene! Älä elä!

Meidät on määrätty kotiin. Omaksi parhaaksemme, omien läheistemme turvaksi, omien lapsiemme takia, ettemme sairastuisi. Ettemme veisi paikkaa teho-osastolla nuorilta aikuisilta, lapsiltamme, lapsenlapsiltamme jopa. Siis pysymme kotona. Ja teemme parhaamme. Koska meidän ei muuta tarvitse kuin olla kotona. Syödä hyvin, keitellä kahvia, syödä vaikka pullaa jonka aamulla omin kätösimme väänsimme uuniin. Tai avata tv ja katsella kaiken maailman filmit ja sarjat ja dokumentit. Siivota ne jeekelin kaapit ja ullakot ja kellarit. Nyt on aikaa. Miten vaikeata se voi olla! Koti on ihana paikka. Turvallinen.

Viikko meni shokissa. Miten kaupan käy, miten tässä selvitään, mitä jos... mitä jos. Miten maksan vuokran, kulut, laskut joita tippuu postilaatikkoon harva se päivä. Tavaraa tulee monta kertaa viikossa. Mutta ei rahaa. Mikä yhtälö. Muistan joskus ajatelleeni että mitä jos tulee sellaisia päiviä ettei rahaa tule kassaan. No tulipahan sekin koettua. Enkä edes ole yöunia menettänyt.

Otan päivän kerrallaan, laskun kerrallaan. Muuta en voi tehdä tässä tilanteessa. Onneksi Hangossa on ihania asiakkaita, jotka ajattelevat meitä, haluavat meidän jatkavan ja näin ollen myös auttavat meitä yrittäjiä omalla panoksellaan, kukin kykynsä mukaan. Kiitos siitä! Te ette ehkä edes tiedä kuinka kiitollisia me olemme teille, sitä on edes vaikea sanoin kuvata, sillä ilman teitä me joutuisimme aivan varmasti sulkemaan rakkaat yrityksemme. Ja tämä kiitos tulee kaikkien yrittäjien puolesta. Ja kiitän  myös muita yrittäjiä tuesta, ideoista, ajatuksista, videoista. Hei, kyllä me tästä selvitään!

Ja nyt tulee vihulaisen (tai ehkä olen vielä shokkitilassa) aiheuttama kummallisin vaikutus. Ja mun ystävät tietävät, että maailman kirjat ovat nyt sekaisin. Olen alkanut siivoamaan. Hymyssä suin. Noin niinkuin vähän tuosta noin vaan. Miehenkin silmät suurenivat kun tuli harrasteistaan sisällä (huomasittehan pienen pienen ilkeyden, harrasteistaan sisälle kun toinen siivosi!!!) ja huomasi keittiön olevan mullin mallin, ilmassa tuoksui vasta leivottu (valmispakkaus) leipä, ruoka oli tuloillaan, ikkunoista näki ulos ja pinnat kiilsivät. Toivoo varmaan mun shokkitilan jatkuvan!

Hei tältä päivältä ja nyt kun tämä kone tunnistaa mut taas ja päästää kirjoittamaan niin saattaapa olla että laittelen päivityksiä taas vähän tiheämmin. Mukavaa sunnuntaita. Ulkona sataa lunta!

Kuva on viime syksystä, Leenan matkassa Italiassa, Sorrentossa. Voi niitä ihmeellisiä aikoja.