Vesi veden vettä

Meillä on vessaremontti. Edelleen. Pytty on onneksi paikallaan, joten kyllähän sitä pölyistä, työkaluja täynnä olevaa ja betonibunkkerilta näyttävää kullanarvoista tilaa voi käyttää, mutta ei sinne kyllä vettä saa. Paitsi siihen pyttyyn. Onneksi. Ai niin, eikä siellä ole ollut sähköäkään enää miesmuistiin.

Tämä ei ole valitus, kunhan totean.

Suihku on mukava keksintö. Ja vielä parempi se on jos se on saman katon alla missä sattuu asumaan. Meillä se ei tällä hetkellä ole lähelläkään - onneksi isä sattuu asumaan työpaikan vieressä, joten suhtkoht helposti työmatkalla tuo suihkussakäyminen onnistuu, mutta on se niin rasittavaa, sanoo mukavuudenhaluinen kaupunkilainen, joka on kaikenmaailman ylellisyyksiin tottunut. Kuten vessanpyttyyn ja suihkutilaan.

Meille on ilmestynyt sinne pölyn keskelle nyt oikea katto. Oli siellä tietenkin ennenkin, välillä se oli sellainen avokatto, josta ryömi ampiaisia sisään ja sitten se muuttui villaiseksi. Mutta nyt siinä on jo oikea, oikeanvärinen ja pysyvä katto ja suihkutilakin alkaa hahmottua. Joten eteenpäin mennään hitaasti, mutta varmasti. Ja ihan varmasti hienoa tulee, mutta.

Ei mun kärsivällisyys lopu, ehei. Mutta jotenkin olisi mukava saada vihdoinkin tämä huusholli kuntoon, vaatteet paikalleen (kun eihän siellä kodinhoitohuoneessa, missä ei sielläkään sähköä ole, voi siivota, eihän, kun siellä on niin hämärää, joten jotenkin vaatteet itsestään menevät myttyyn ja joutuvat mihin joutuvat, eikä kukaan niitä siloittele, jos edes löytää) ja muutenkin elämä palautuisi raiteilleen ja voisi aamulla nauttia ihanan virkistävästä suihkusta ilman pyöräilyä.

Eipä mulla muuta. Nauttikaa suihkusta, vedestä ja vessanpöntöistä. Ne on kuulkaas ylellisen ihania!

Tuore hankolainen!

Tänään pidin käsissäni, sylissäni jotain äärettömän haurasta, äärettömän kaunista ja äärettömän ryppyistä. Äitinsä kainalosta nostin tuon kurttuisen ja pikkuruisen, vihreään kapaloon käärityn nyytin, varovasti, peläten sen särkyvän. Miten ihmeessä pysyikin koossa. Tuhisi ja irvisteli, väänsi suutaan itkuun, yritti imeä valkoista sukkahansikasta ja päästeli taas vaativia kitiseviä ääniä. Ja mummi se heijasi lasta kuin maailmassa ei olisi mitään muuta - eikä sillä hetkellä ollutkaan. Ja varovasti, varovasti tuo pieni kultanyytti avasi silmänsä sirilleen kuin ihmetellen kuka kumma tuo korvaan suputtava, sanoja lepertelevä iso ihminen on.

Mullistavan upea keksintö. Vauvat. Ja mikä ihana tuoksu.

Sitten se rupesi rääkymään ja kannoinkin sen sitten takaisin äidin kainaloon.

Aamulla aamukahvilla (päivän tärkein tunti, tietenkin se silloin syntyi) 0909 tuo kultaryyni putkahti maailmaan ja koska nyyttinen on niin pieni niin uskallan paljastaa tämän neidin alkuelon tärkeimmät mitat: 3434 g ja 49 cm.

Ja tiedättekö mitä? Meidän talossa luku 34 on ollut vuosikymmeniä SE luku. Isännän Fordhan se sitä lukua kannattelee ja kaikki tässä maailmassa on hyvää ja kohdallaa jos siihen liittyy luku 34. Joten tyttärentyttären paino oli isännälle mieluinen yllätys.

Tuli muuten mieleen siinä Lohjalle ajaessamme puolen tunnin visiittiä varten, että aika pitkä on matka. Hangosta. Näin niinkuin ihan tavallisellekin kansalaiselle. Miettikää sitten kun on vielä vauva vatsassa, synnytys käynnistynyt, vieressä hermostunut isä ja jäinen tie tai lumipyry. Tekniikka kehittyy, laitteet parantuvat, laitokset ovat upeita ja viimeisen päälle, mutta huolet ne senkun lisääntyvät. Hmmm.

Mutta - me olemme isännän kanssa saaneet tänään toisen lapsenlapsemme, pienen tytön, josta olemme äärettömän ylpeitä ja onnellisia. Kuin myös isoveljestään, Andystä!

Ei yhtään hullumpaa tämä vanheneminen - se tuo tullessaan paljon hyvää, onnea ja iloa!

Kiitos!