Tiskiharjan salattu maailma

Tässä kerran viettäessäni laatuaikaa tiskipöydän ääressä muun perheen istuessa pöydän ääressä tein elämää helpottavan keksinnön! Tiskiharjan toisessa päässä on sellainen terävä reuna ja sillä voi oikeasti rapsutella palaneita kohtia pannuista ja kattiloista!! Siis ajatelkaas! Sitä ihmettä sitten perheelle näytin innoissani ja ne vaan nauroi mulle! Että etkö nyt muka tota oikeesti tiennyt! Kummallisia tekniikan ihmelapsia mulla!
Muutama viikko sitten kerroin tämän tiskiharjajutun ystävättärelleni, jolla oikeasti on muutama siivousgeeni enemmän kuin minulla, mutta hör och häpna sanois ruottalainen, ystäväni vaan katsoi hiljaa kummissaan ja totesi että ihanko totta! Oikeesti! No, olisihan mun oikeastaan pitänyt tietää etttei se tiennyt sillä tämän samaisen ystävän kanssa kerran keväällä ajoimme Perniön kautta Turkuun ja yhtäkkiä tämä tokaisi että en oo muuten ennen nähnyt tuota järveä tuolla kaukana... no en oo muuten minäkään, totesin siihen. Onpa kummallista. No lähemmäs päästyämme järvemme osoittautui plastiikalla peitetyksi suureksi perunamaaksi. Hyvä kun tiellä pysyimme, niin nauratti!
No mutta siis... kertakaikkisen hyvä keksintö kuitenkin... tuo tiskiharjarapsutin!

Joululahja

Tuossa vähän ennen joulua mieheni kysyi että mitäs haluat joululahjaksi. Ja minä, niinkuin aina ennenkin, että en mä nyt mitään... mut samalla mulla välähti... Kerrankin. Ajoissa. ´´Mä haluun tällasen... ja pyyhkäisin kädellä ylös ja alas. Ja se ymmärsi. Mieheni. Joulupukki.
Ja niin vaan kävi että jouluaattona oli kuusen alla neliskanttinen paketti riimeineen. Ja se oli mulle. Vaimolle.
Ja hahaa... nyt mullakin on sellainen ´´ethänsäedestiedäsennimee´´, ´´mitäsäsillätekisit´´!!
Tabletti.
Ja tiedoksenne vaan Rakkaat lapseni... helppoa ku heinänteko. Sohvalla vaan makoilen ja sormea vähän heilutan ja ittestäni kuvia napsin! Voi tätä elämää!
Kiitos rakas Joulupukki. Mamma on iloinen!

Harmitus

Tuli taas tässä mieleen eilen illalla kun nukkumaan menin tapaus koulusta, tai oikeammin asia joka vieläkin harmittaa ja vähän ihmetyttääkin.
Meillä oli englannin kokeessa käännöstehtävä ja piti kääntää jossakin lauseessa sana villakoira. Ja minähän käänsin - wooldog! Eikä se opettajan ketale antanut siitä pisteen pistettä. Fiksusti ja oikein käännetty! Minä vaan ihmettelen...

Junamaito

Nykyään saa kaupasta jos jonkinsorttista maitoa, on rasvatonta, punaista, laktoositonta, kahvimaitoa ja jopa sitä tavallistakin. Mutta eipä ole näkynyt hyllyillä junamaitoa - maitoa jota meillä kotona juotiin kun olimme pieniä. Junamaitoa - siis maitoa jota saadaan junasta. Tietenkin, mitäs luulitte.


Kävimme kesäisin aina Hankasalmella mummolassa, pikkuruisen Iida-mummin luona. Ja lehmien. Ja niitä lypsettiin. Ja kuten tiedätte myös niistä saadaan maitoa. Siihenpähän loppui tämän tytöntyllerön maidonjuonti, ettäkö joisin maitoa joka tulee lehmistä, kuunaan päivänä! Mutta turvatakseen pienempien sisarusteni maidonjuonnin vanhempani suuressa viisaudessaan kertoivat pienemmilleni että kaikki meillä juotava maito tulee junasta. Joten siitä lähtien meillä juotiin vain junamaitoa. Ja ne uskoivat ja joivat, kaikki viisi! Mutta en minä. Itsepäinen!

Rakkaat sisareni, jatkakaa vain maidon litkimistä, teillehän se tulee erikoiskuljetuksena - junamaitoa VRltä!

Sonkki

Me asuimme Sonkilla. Tiedättehän, Kappelisatamantien varrella oleva valkoiseksi rapattu kerrostalo. Talossa jolla oli nimi. Sonkki. En tiedä mistä tuo nimi, isänikään ei osannut sanoa kun kyselin.
Sonkilla asui meidän perheemme lisäksi paljon lapsiperheitä. Herranterttuja ja kiljuvia kakaroita. Ja kudimussoja! Hyvonilaisia, miehiä ja naisia, jotka olivat Hankoon tulleet kuka mistäkin päin Suomea. Hyvonille, kutomaan ja ompelemaan alusvaatteita suomalaisille. Niinkuin vanhempani.
Se oli hyvä kerrostalo elää ja olla. Pieni, kotoisa kahden kerroksen talo, jossa naapurit katsoivat muidenkin lapsien perään, komentelivat kuin omiaan. Iso, jännittävä ullakko, talon päästä päähän kulkeva kellari ja suuri piha vailla mitään istutuksia, Ja verkkoaita niitä muiden perheiden villejä lapsia varten.Sillä meidän perheessähän oli vain liuta suloisia pellavapäitä. Talonmiehen kakaroita. Niitä kiljuvia.
Koska Sonkki on keskellä omakotialuetta oli meillä oman talon lasten lisäksi naapureita. Ja joka talossa lapsia, Hannuja, Helejä, Jaanoja, Jareja. Aina oli kavereita joiden kanssa pelata metsässä neljää maalia, varastaa omenoita (ne oli ne pojat, en minä) tai pyöräillä kioskille ostamaan pennin nallekarkkeja (markalla kun ostit niin paljon sait, myyjätätiparka!). Kioskista tulikin mieleeni että lähettivät minut, jäätelöhullun, ostamaan jäätelöpurkit perheelle siitä samaisesta penninkioskista ja matkalla, joka ei ollut montakaan sataa metriä, söin kaikki purkit tyhjiksi. Mahtoivat olla iloissaan. Hah, olisihan niiden pitänyt tietää!
Siellä meidän suurperheemme, joka ei vielä silloin ollut edes täysilukuinen, asusti ja eleli monen monta vuotta ja keräsi muistoja turvallisen mukavasta asuinalueesta ja kerrostalosta. Sonkista.

Hämärän lapsi

Rakastan Syksyä, syksyä isolla kirjaimella!  Rakastan pimeneviä iltoja, tuulisia, myrskyisiä päiviä, jopa sadetta, koska silloin voin käpertyä hyvällä omallatunnolla sohvannurkkaan lukemaan hyvää kirjaa kynttilän valossa. Toki voin tehdä niin hyvällä säälläkin, aurinkoisena päivänä kirkkaassa valossa jopa näkisi lukea paremmin, mutta se ei ole kuitenkaan sama asia kuin tuo ihana, ihana hämärä.
Hämärässä kaikki muuttuu salaperäisemmäksi, jotenkin hiljaisemmaksi. Talo kietoutuu pehmeään valoon jota pienet tuikut ja kynttilät luovat ja  joka tanssittaa  varjoja seinillä ja lattioilla. Kirjan pudotessa lattialle on haaveilu ja ajattelu ottanut vallan ja voi päästää mielikuvituksen valloilleen pieneksi hetkeksi. Ihana raukeus.
Melkeimpä voisi sanoa että syksyllä herään elämään, toisaalta taas vaivun ihanaan joutilaisuuteen, mutta ehkä se onkin kohdallani sitä ihaninta elämää.