Postilaatikolle ja takaisin

Eilen maanantaina, 12 päivää molempien polvien leikkauksesta, kävelin kainalosauvojen kanssa postilaatikolle ja takaisin. Enempää en uskaltanut ja enempää en ehkä olisi saanutkaan, näin aluksi. Olipa ihana tunne! Istuin vähän aikaa terassilla auringossa hengitellen kiitosta yläilmoille lähettäen! Aivan huikeaa ajatellen että molemmat polvet vedettiin auki ja vaihdettiin niihin tekonivelet, niitattiin kiinni ja se oli siinä - eikun lähdet liikkeelle!

Olin Coxassa, Tampereella, jossa näitä tehdään liukuhihnalta, kuten myös lonkkaleikauksia. Kauhea sutina siellä olikin aamulla, meitä oli varmaan 5-6 odotushuoneessa odottamassa noutoa leikkaussaliin - ja silloin yhdeksältä oli jo leikattu ensimmäinen rypäs. Siinä sitten menossa leikkauksen hoitaja kysyi jännittääkö paljon johon sanoin että ei oikeastaan, vähän kuin menisi hammaslääkäriin (ja sekin jännitys sentakia että jouduimme odottamaan tunnin puolitoista odottamossa), noh sanoi hoitaja sitten varmaan pelkäät hammaslääkäriä ihan kamalasti. No en oikeastaan totesin ja oli vähän ihmeissään. Niin minäkin. Luotan ihmisiin. Luotan ammattitaitoon, joka lääkäreillä ja hoitajilla on, joten ihan turha jännittää - kyllä ne sen hoitaa - ihan turhaa siinä itse hössöttää ja kysellä ja ihmetellä. Mun tehtävä on kuntoutua, tehdä mikä mulle määrätään tehtäväksi ja tehdä se kunnolla. Ja Coxa on ihan paras paikka!

Mutta nyt olen kotona ja elämä sujuu jo hyvin. Pahimmat kivut on selätetty ja liikkuminen on helpompaa ja yöt ovat kivuttomampia. Sillä yöt ne oli ne pahimmat kun tiesi että tunnin nukkumisen jälkeen kun käännät kylkeä niin valtava musta kipu melkein syö sut! Makaa puolituntia täysin paikallasi ja voit ehkä nukahtaa uudelleen - kunnes taas heräät! Joten mukavasti on aamupäivät menneet lötkötellessä väsyneenä öiden jatkeena!

Kuitenkin pikkuhiljaa alkaa pää havahtumaan maailmaan ja sänky ja pötköttäminen ei tunnu enää niin houkuttelevalta, joten hiljalleen lisään kävelyä, tekemistä, jumppaamista - ehkäpä joku päivä pääsen vielä kaupungille talsimaan ja kahville hyvät ihmiset - kahville! Ja normaali ihana arki alkaa!

Hyvin se menee, sanoin kaikille ja hyvin se meni! 

Terveiset kaikille ystäville, tutuille ja asiakkaille täältä mun kuninkaallisesta sängystä, joka on tällä hetkellä mun koko elämä. Tällä hetkellä - mutta ei enää kauan!!

Kiitos! 

 

Kaunis Nainen

Perjantaina piipahdettiin ihan Kotkassa asti - auto edellä. Eli siis autovanhuksessa oli jokin sähkövika, joten vaimopavielänuori pääsi hotellimatkalle autoa  Kotkaan kuskaamaan ja miehelle seuraa pitämään. Ja olihan sentään jo melkein äitienpäivä, joten sekin tuli siinä samalla kilisteltyä.

Kun siinä käytävää kävellessäni uusi vihreä pellavamekko päälläni tulin katsoneeksi suureen peiliin vai oliko se sittenkin oven lasi joka hienosti kuvaa heijasti, mene tiedä, sanoin miehelleni kauhuissani että kato hei mun jalkoja (mulla oli peittävät mustat sukkahousut) nehän on ihan eri paria, ei ihme että mun polvet on kipeät! Eli siis eriparia sillä tavalla että polvien yläosa oli suorahko ja polvien alaosa väärästi sojotti johonkin muuhun suuntaan. Apua! Ja ne mustat sukkahousut, jotka mukavasti lämmitti ja peitti, vain korostivat tätä vääräsäärisyyttä. Ja tiedättekö, mieheni - tuo rontti - sanoi että no katos vaan niinpä onkin! Ei minkäänlaista sympatiaa kaunista länkisääristä vaimoaan kohtaan eikä mitään kauniita kommentteja mun upeasta persoonasta muuten - ei, ei - mutta osti se mulle drinkin sitten baarissa!

Niinpä niin - kaunis nainen. Otin sitten kuvan siitä asusta ja itsestäni - selfien. Laitoin kameran/puhelimen naamani eteen ettei se kaikkine läikkineen ja ryppyineen pilaisi tätä hienoa hotelliotosta. Ja sitäpaitsi hiuksista oli väri jo haalistunut ja liian pitkä suortuvat ei enää illalla jaksaneet taistella maan vetovoimaan vastaan - olin kuin riipiintynyt kuiva heinäkasa - mutta nekin sai kivasti sen puhelimen taakse piilotettua. Noh,  pääasiahan oli tuo asu eli pellavamekko (mulla on jo samanlainen sininen viime vuodelta), joka on niin mukavasti löysä että voi syödä ja peittää kriittiset jäätelöllä saavutetut kummut, sopivasti siisti että voi ihmisten ilmoille mennä, sopivan tumma väri että sointuu taustaan paikassa kuin paikassa ja sopivasti hihaa, että käsivarret näyttävät kohtuullisen kivoilta! Jaa ja paksut, mustat sukkahousut jalkojen vikoja peittämään ja vanhoja jalkoja lämmittämään! Jaa-a kuulkaas, kyllä me naiset osataan!

Mulla on kauppa pullollaan siis oikeasti pullollaan toinen toistaan ihanempia mekkoja, pitkiä, pätkiä, tosi kirjavia, liehuvia, rimpsullisia, pellavaisia, kukallisia, raidallisia ja muutama yksivärinen ja muutama samanlainen kuin edellisenä vuonna. Ja katsos, sellaisen samanlaisen, yksivärisen Seija itselleen nappasi. Laiskuuttaan - kyllä. Mukavanhaluisuuttaan - kyllä. Ja aivan varmasti tylsästi melkein samanvärinenkin kuin se edellinen. (Mutta on se hei tosi mukava ja helppo!!). Mutta lupaan - kesäksi repäisen ja hankin itselleni jonkin ihanan värikkään rimpsuleningin!

Hyvää äitienpäivää kaikki ihanaiset. Katsokaa peiliin - sieltä ihan varmasti katsoo takaisin kaunis nainen!

Ja kyllä auto sai apua autoklinikalta ja toimii kuin unelma. Kitisee, kolisee, humisee, ei tarvitse radiota kuunnella - ja jalat jäätyy - mutta muuten kiva oli keinahdella Kotkaan ja takaisin.

No laitan kuvan, koska veljeni maalaama ja mieheni uudistama Buick on kyllä todellinen kaunokainen - ihan vaan vähän kauniimpi kuin tuo naisviherrys, jolla kylläkin on tosi kaunis sielu!

 

Yrittäjäelämää

Koronavirusta tulee tuutin täydeltä, minne tahansa katseensa kääntää tai radion päälle panee niin virusta pukkaa, melkein liiankin kanssa. Mutta välillä, muutaman kerran päivässä sitä unohtaa, työn lomassa laskuja miettiessä tai mainoksia tehdessä. Unohtaa. Kokonaan. Ja joka kerran unohduksesta herätessä todellisuus lyö vasten kasvoja yhtä kovaa. Ei ole totta! Tällaista ei voi tapahtua. Ei vaan voi, ei meille.

No virushan käänsi kaupankäynnin ylösalaisin ja painoi painavan jalkansa päälle ja musersi pienet kauppiaat. Lannisti ainakin muutamaksi päiväksi apatian syövereihin, josta ei millään olisi halunnut nousta ylös - takaisin todellisuuteen. Ei pienessä kaupungissa yrittäminen ole helppoa ollut moneen moneen vuoteen, mutta on niistä vuosista aina jotenkin sisulla selvinnyt, aina on jossain vaiheessa tullut sen verran rahaa, että selvitty on, kunnialla.

Yhtäkkiä tuli tilanne, että rahaa ei tule. Ei vaan tule!!! Killingin killinkiäkään - useina päivinä. Maksa siinä sitten vuokra, verot, lainat, puhelin, liikevaihtovero, ennakkovero, sähkö, korttiautomaatn vuokra, eläke.... lista on pitkä ja vielä pidemmältä se tuntuu kun rahavirta katkeaa. Mitäs nyt, mitenkäs nyt suu pannaan? Ei auta edes käsiä ristiä. Kunnes päätin. Jos minua ei ole nujerrettu näinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka eivät todellakaan ole olleet aina helppoja, niin ei tuo pieni piruilainen minua nytkään nujerra. Olen sen verran sisukas. Mutta arjen kylläkin muutti ja nauroi mennessään huutaen: Ota koppi, mutta helppoa ei tule olemaan.

Suljettu. Yrittäjän pahin painajainen. Kamalistakin kamalin sana. Ikinä, ikinä kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole liikkeeni ollut suljettuna kuin jonkin hassun tunnin päivällä. Ja sekin huonon omatunnon kera!

Aamun laiskat Hesarinlukuhetket ja aamukahvit Lillanissa nurkkapöytäjengin kanssa vaihtuivat aamuaikaiseen herätykseen, puuronkeittoon ja aamiaisentekoon ihanille, välillä hermoja raastaville, puhua pulputtaville lapsenlapsille uhmaikineen. Raahaan nuo paaperot sitten liikeeseeni yhdeksäksi, koska päivystämme kaupalla 9-11. Onneksi lapsista on hauskaa kaikki uusi ja ihmeellinen ja niistä on todella hauskaa, kun niillä on kokonaan oma huone alakerrassa, outletissa. Ehkä ne joskus tulevaisuudessa muistelevat sitä ihmeellistä Korona-aikaa kun sai olla mummin kellarissa leikkimässä vaatteiden seassa!

Yhdeltätoista raahaan lapset (toinen rattaissa, toisella oma pyörä) takaisin kotiin syömään ja saan siinä ruoan jälkeen tehtyä mainoksia, vastata mahdollisiin viesteihin ennenkuin lapset vaativat huomion. Välillä olen täti, välillä opettaja ja välillä kummitus. Puoli neljältä kun ukkoni tulee kotiin lähden kävelemään taas töihin ja päivystän 16-17, kuvaan tuotteita, laitan nettiin, yritän niiiin sinnikkäästi myydä - edes jotakin - edes kahdellakymmenellä eurolla. Sillä tiedättekö
 mitä, pienikin myynti, pienikin ostos teidän puoleltanne, sillä on merkitys. Se tarkoittaa, että voin ehkä maksaa sähkölaskun, puhelinlaskun ja korttikoneeni toimii edelleen. Ja vuokrakin on maksettava. Vaikka joitain laskuja, veroja voi  siirtää kaikkea ei kuitenkaan voi. Ne on maksettava ja jostain on tultava rahaa. Vaikka vain pieni rahanoro. Sekin saa unen tulemaan. Nolla on nolla ja sillä ei paljon leipää voidella.

Yrittäjän illat menevätkin  sitten mainoksia rustatessa, viesteihin vastatessa, ja tvkin on hyvä seuralainen sillä  mieli on kuitenkin sen verran levoton ettei oikein osaa keskittyä mihinkään ihmeelliseen. Sen kun vain antaa ajan mennä. Mutta kyllä se tästä, kunhan hengissä selvitään!

Ja muistakaa meitä pieniä täällä Hangossa, olisimme hyvin mielellämme Vuorikadulla vielä syksyllä teitä palvelemassa. Ja koska jokaisella on varmasti tiukkaa näinä aikoin, niin muistakaa, että pienistäkin pienin ostos Vuorikadulla voi merkitä liikkeiden olomassaoloa tulevaisuudessa. Voit myös ostaa itsellesi lahjakortin kaikista liikkeistämme ja käyttää sen sitten kun aika on sopiva. Tuomme myös kotiin sovitettavaksi ja monella on kotiinkuljetus. Ja postitamme. Melkein kaikki on mahdollista, joten ottakaa te koppi. Nauttikaa kotisohvalla ja antakaa meidän palvella, sillä sitä varten olemme täällä - teidän ilona ja omaksi iloksemme!

Me kiitämme ja kumarramme!

Pysykää terveinä!

Sivu, jonka tein syksyllä, artjournal, mixed media, Pompeijissa käyntimme jälkeen - aikakaudelta ennen koronaa, mutta sopinee tähän aikaan ja tähän päivään - Painted Silence.

Kotoilua

Heipä hei, pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa  ettei edes blogi muistanut nimeäni. Vuodet on vaihtunut ja ikää on tullut lisää, yhdestä vuosikymmenestä hypättiin toiseen syksyllä, eikä - melkein - missään tunnu eikä näy. Paitsi peilikuvassa, kävellessä, unirytmissä, pääkopassa ja ryppyjen määrässä. Muutoin elämä menee tasaista tahtia eteenpäin. Normaalisti. Ja katin kippurat.

Tuli tämä pienen pieni vihulainen. Joka mullisti kiinalaisten arjen, Italialaisten poskisuukot ja euroopan ihmisten turvallisen ja tutun arjen. Meidän Normaalin Elämän.

Mikään ei ole enää normaalia. Ei työ, ei ystävät, ei edes perheen yhdessäolo. Ei lasten päiväkoti, koululaisten turvasatama ja tunnit, opettajien jaksaminen. Lääkäreistä ja sairaanhoitajista puhumattakaan. Uskallanko mennä töihin, tuoko mieheni omasta työpaikasta tuon vihulaisen kotiin. Pese käsiä, pese käsiä, desinfioi käsiä, älä köhi, älä yski, älä niiskuta. Älä tule! Älä mene! Älä elä!

Meidät on määrätty kotiin. Omaksi parhaaksemme, omien läheistemme turvaksi, omien lapsiemme takia, ettemme sairastuisi. Ettemme veisi paikkaa teho-osastolla nuorilta aikuisilta, lapsiltamme, lapsenlapsiltamme jopa. Siis pysymme kotona. Ja teemme parhaamme. Koska meidän ei muuta tarvitse kuin olla kotona. Syödä hyvin, keitellä kahvia, syödä vaikka pullaa jonka aamulla omin kätösimme väänsimme uuniin. Tai avata tv ja katsella kaiken maailman filmit ja sarjat ja dokumentit. Siivota ne jeekelin kaapit ja ullakot ja kellarit. Nyt on aikaa. Miten vaikeata se voi olla! Koti on ihana paikka. Turvallinen.

Viikko meni shokissa. Miten kaupan käy, miten tässä selvitään, mitä jos... mitä jos. Miten maksan vuokran, kulut, laskut joita tippuu postilaatikkoon harva se päivä. Tavaraa tulee monta kertaa viikossa. Mutta ei rahaa. Mikä yhtälö. Muistan joskus ajatelleeni että mitä jos tulee sellaisia päiviä ettei rahaa tule kassaan. No tulipahan sekin koettua. Enkä edes ole yöunia menettänyt.

Otan päivän kerrallaan, laskun kerrallaan. Muuta en voi tehdä tässä tilanteessa. Onneksi Hangossa on ihania asiakkaita, jotka ajattelevat meitä, haluavat meidän jatkavan ja näin ollen myös auttavat meitä yrittäjiä omalla panoksellaan, kukin kykynsä mukaan. Kiitos siitä! Te ette ehkä edes tiedä kuinka kiitollisia me olemme teille, sitä on edes vaikea sanoin kuvata, sillä ilman teitä me joutuisimme aivan varmasti sulkemaan rakkaat yrityksemme. Ja tämä kiitos tulee kaikkien yrittäjien puolesta. Ja kiitän  myös muita yrittäjiä tuesta, ideoista, ajatuksista, videoista. Hei, kyllä me tästä selvitään!

Ja nyt tulee vihulaisen (tai ehkä olen vielä shokkitilassa) aiheuttama kummallisin vaikutus. Ja mun ystävät tietävät, että maailman kirjat ovat nyt sekaisin. Olen alkanut siivoamaan. Hymyssä suin. Noin niinkuin vähän tuosta noin vaan. Miehenkin silmät suurenivat kun tuli harrasteistaan sisällä (huomasittehan pienen pienen ilkeyden, harrasteistaan sisälle kun toinen siivosi!!!) ja huomasi keittiön olevan mullin mallin, ilmassa tuoksui vasta leivottu (valmispakkaus) leipä, ruoka oli tuloillaan, ikkunoista näki ulos ja pinnat kiilsivät. Toivoo varmaan mun shokkitilan jatkuvan!

Hei tältä päivältä ja nyt kun tämä kone tunnistaa mut taas ja päästää kirjoittamaan niin saattaapa olla että laittelen päivityksiä taas vähän tiheämmin. Mukavaa sunnuntaita. Ulkona sataa lunta!

Kuva on viime syksystä, Leenan matkassa Italiassa, Sorrentossa. Voi niitä ihmeellisiä aikoja.

Loma

Joku viisas on sanonut, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle....

Loma. Kauan kaivattu ja odotettu, tynkäloma, viikonpituinen, mutta loma kuitenkin ja yhtaikaa isännän kanssa. Olihan niin suunniteltu. Alunperin ulkomaanmatkaa, sitten se lyheni 5 päivän pituiseksi automatkaksi ja loppujen lopuksi olimme matkalla 2 yötä ja tulimme nopeasti kotiin. Kunnon kotihiiriä.

Maanantaina päätimme lähteä matkaan heti heti aamusta ja jotta totuus ei unohtuisi eikä tulisi vieroitusoireita työelämän suhteen menimme ensiksi Helsinkiin vaateostoksille, kevät jo kiikarissa. Kauhea aamuruuhka (45 minuuttia jonottelua, onneksi vain tämän kerran eikä joka aamu niinkuin varmaan monen monet joutuvat aamuisin kokemaan) Helsingissä, mutta pääsimme vihdoin yhdeksän jälkeen perille (siis lähdimme todellakin kukonlaulun aikaan!) ja sain ostettua ihania kevätvaatteita ja myös kauniita leninkejä syksyyn.

Nokia ja Eden oli ensimmäisen matkapäivämme kohde. Puhuin isännälle jossakin vaiheessa Tampereesta ja sanoi siihen, että no mennään Edeniin. Okei, ajattelin, saadaan samalla uida ja polskutella. Ja koska en mitään suunnittele, mistään tiedä, enkä mitään selvitä, en edes ajatellut asiaa. Siis sinne. Nokialle - Edeniin - syksyllä - maanantaina. Ruokatarjonta vaan sattui olemaan juuri tuona päivänä  huononlainen, koska oli ensimmäinen maanantai kun a ala carte oli kiinni ja ainut ruokapaikka oli grillibaari, joka sijaitsi altaan vierellä - ei siis mikään hulppea paikka ensimmäisen lomapäivän kunniaksi. Jippii!

Allasosasto oli ihan kiva, siisti, paljon kaikenlaisia vempeleitä, aaltokone, virtaava joki ja jos olisi ollut lapsia tai tässä tapauksessa lapsenlapsia mukana valinta olisi ollut nappisuoritus.  Mutta tottunueena Hangon ihanaan Spahan, josta on huikeat näkymät, oli tämä Nokian uimakeidas vähän tunkkainen ja ahdistava - ehkä vain siksi ettei ollut ikkunoita ulos eikä päässyt ulos uimaan niinkuin Naantalissa. Mutta muuten kyllä käymisen arvoinen. Ja olut altaan reunalla maistui makoisalta.

Ja koska tämä jo hieman väsynyt ja lomantarpeessa oleva rouva ei halunnut syödä allasbaarissa taimikälieneekahvila päätimme ystävällisen allasbaarityöntekijän ohjeiden mukaan kävellä Nokian keskustaan ja katsastaa paikan ruokatarjonta, joka hänenkään mielestä ei ollut suuren suuri, mutta ihan hyvä. Niinkuin olikin. Ruoka oli hyvää ja palvelu samaten joten kiitos siitä! Mutta maisemat - miten sen nyt sanoisi, kuva kertoo kaiken - mutta joo - ihan kiva!

Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle - niin nytkin.

Oikeasti meillä oli oikein onnistunut päivä: saimme rentoutua polskutellen, saimme juoda kuohuviiniä hotellihuoneessa, teimme ihanan kävelyretki Nokian virran rantaa Pepper Bariin ja  meillä oli oikein miellyttävä hotellihuone.

Ja loma.

Punkki-riäpäle

Ihana kauankaivattu vapaapäivä ja aurinkokin paistaa kiitettävästi. Haravoinnin ja oksienleikkelyn jälkeen perunoiden kiehumista odotellessa ajattelin istuttautua terassille vällyjen alle nauttimaan auringosta ja hyvästä kirjasta. Noh, puhelinta räpäläsin. Pienen pienen pieni, juuri silmillä erottuva, monijalkainen ötökänpoikanen käveli sormellani ja sitä siinä sitten yritin litistää. Ei litistynyt. Kynnellä yritin halkaista. Ei haljennut. Ja silloin vasta tajusin (kas kun ensimmäiseni oli) että sehän on, anteeksi ruma sana, perkele Punkki. Punkki isolla kirjaimella vaikka pieni olikin.

En ole mitenkään hysteerinen. Paitsi kun on kyseessä punkki. Ja torakka ja lentävä iso möhkälekoppakuoriainen. Joten asian tajuttuani lensin ylös, heitin takin pois, puristelin vaatteitani. Seuraavaksi hain teippiharjan ja harjasin hiukset, vaatteet, kengät. Mahtoi siinä olla naapureilla naurettavaa kun teippiharjalla siivosin terassia. No ei löytynyt. Oli, toivon mukaan tippunut terassin rakojen alle jo vähän lytistyneenä ja kynnenkuva selässä.

Mutta ei auttanut. Seuraavaksi hyppäsin suihkuun ja laitoin kaikki vaatteeni pesuun. Nyt istun sitten täällä sisällä, turvassa, tuolta kaamealta hirviöltä. Ja en varmasti mene istumaan samaan kohtaan ulkona. Ja muuten, tuolikin täytyy teippiharjalla vielä putsata.

Miten noin pieni voikin olla niin kamalan ällöttävän hirvittävä ja saada suhteellisen normaalin naisihmisen (ihana sana!) hyppimään kuin viimeistä päviää. Kai on kuitenkin uskallettava mennä ulos, jossain vaiheessa. Ja hirvityksen kamaluus, niitä on varmasti enemmänkin tuolla pusikossa. Hohhoijaa.

Ei ole suuret murheet ihmisellä, mutta kuitenkin.

Hyvää päivänjatkoa ja tarkkailkaa liikkuvia ötäköitä matkalla vaatteiden alle verenkiilto silmissä!

Uimaan...

En olisi ikinä, kuunaan päivänä, uskonut, jos joku nyt olisi joskus sattunut väittämään, että minusta tulisi uimari. Siis ei nyt uimari sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä uimarihan on sellainen supernopea suhahtaja, joka osaa tekniikan ja oikeat liikkeet oikeaan aikaan ja meno on sen mukaista. Mutta uimari kuitenkin, sellaiseen verkkaiseen tahtiin, hiljaa hyvä tulee asenteella. Sillä inhoan, olen aina inhonnut, uimahalleja - niitä kolisevia, kalisevia uimahalliääniä, kloorin tuoksua, kylmää vettä ja vielä kylmempää ilmaa, liukkaista lattioista puhumattakaan. Tai sitten kaikki tuo on ollut vain tekosyy olla menemättä moisiin paikkoihin palelemaan.

Mutta nyt on toisin. Olen muuttunut nainen. Kuudenkympin kynnyksellä. Olen saanut uuden harrastuksen. Uimisen.

Ennen seitsemää joka tiistai soi kello tuo ja herättää ja minähän herään, toki vaivalloisesti, sillä ennen seitsemää herääminen ei ole inhimillistä heräämistä, sanonpahan vain. Mutta raahaudun ylös ja otan kassini (jonka olen pakanniut jo edellisiltana) ja pyöräilen SPAhan muiden aamuvirkkujen tavoin. Ja aloitan aamun urakan.

Kilpaa nousevan aamuauringon kanssa kohotan kuntoani (kilometrin verran ehtii vajaassa tunnissa)  samalla nauttien upeista maisemista, joita Hangon luonto tarjoaa kuin tarjottimella, sillä joka ikkunasta aukeaa erilainen näkymä ja tietenkin joka tiistai myös erilaiset puitteet maisemille - joskus ei tosiaankaan näe muuta kuin sankkaa sumua.

Ja tämä kaikki on jokaiselle meistä mahdollista, melkein ympäri vuoden. Muutaman kuukauden tauko kesällä ei minua haittaa, sillä tuskinpa siellä edes kävisin vaikka se olisi mahdollista. Nautin niistä keroista kun voin tuossa kauniissa Spassa uida, nauttia sen hiljaisuudesta ja ylellisyydestä ja siitä, että voin ennen työpäivää pyöräillä uimaan tuosta noin vaan ilman sen kummempia varauksia, autokyytejä, bussimatkoja - sen kun vain hyppään pyörän satulaan ja polkaisen uimaan.

Aika ihanaa, vai mitä?