Uimaan...

En olisi ikinä, kuunaan päivänä, uskonut, jos joku nyt olisi joskus sattunut väittämään, että minusta tulisi uimari. Siis ei nyt uimari sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä uimarihan on sellainen supernopea suhahtaja, joka osaa tekniikan ja oikeat liikkeet oikeaan aikaan ja meno on sen mukaista. Mutta uimari kuitenkin, sellaiseen verkkaiseen tahtiin, hiljaa hyvä tulee asenteella. Sillä inhoan, olen aina inhonnut, uimahalleja - niitä kolisevia, kalisevia uimahalliääniä, kloorin tuoksua, kylmää vettä ja vielä kylmempää ilmaa, liukkaista lattioista puhumattakaan. Tai sitten kaikki tuo on ollut vain tekosyy olla menemättä moisiin paikkoihin palelemaan.

Mutta nyt on toisin. Olen muuttunut nainen. Kuudenkympin kynnyksellä. Olen saanut uuden harrastuksen. Uimisen.

Ennen seitsemää joka tiistai soi kello tuo ja herättää ja minähän herään, toki vaivalloisesti, sillä ennen seitsemää herääminen ei ole inhimillistä heräämistä, sanonpahan vain. Mutta raahaudun ylös ja otan kassini (jonka olen pakanniut jo edellisiltana) ja pyöräilen SPAhan muiden aamuvirkkujen tavoin. Ja aloitan aamun urakan.

Kilpaa nousevan aamuauringon kanssa kohotan kuntoani (kilometrin verran ehtii vajaassa tunnissa)  samalla nauttien upeista maisemista, joita Hangon luonto tarjoaa kuin tarjottimella, sillä joka ikkunasta aukeaa erilainen näkymä ja tietenkin joka tiistai myös erilaiset puitteet maisemille - joskus ei tosiaankaan näe muuta kuin sankkaa sumua.

Ja tämä kaikki on jokaiselle meistä mahdollista, melkein ympäri vuoden. Muutaman kuukauden tauko kesällä ei minua haittaa, sillä tuskinpa siellä edes kävisin vaikka se olisi mahdollista. Nautin niistä keroista kun voin tuossa kauniissa Spassa uida, nauttia sen hiljaisuudesta ja ylellisyydestä ja siitä, että voin ennen työpäivää pyöräillä uimaan tuosta noin vaan ilman sen kummempia varauksia, autokyytejä, bussimatkoja - sen kun vain hyppään pyörän satulaan ja polkaisen uimaan.

Aika ihanaa, vai mitä?