torstai 16. elokuuta 2018

Loma


Joku viisas on sanonut, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle....

Loma. Kauan kaivattu ja odotettu, tynkäloma, viikonpituinen, mutta loma kuitenkin ja yhtaikaa isännän kanssa. Olihan niin suunniteltu. Alunperin ulkomaanmatkaa, sitten se lyheni 5 päivän pituiseksi automatkaksi ja loppujen lopuksi olimme matkalla 2 yötä ja tulimme nopeasti kotiin. Kunnon kotihiiriä.

Maanantaina päätimme lähteä matkaan heti heti aamusta ja jotta totuus ei unohtuisi eikä tulisi vieroitusoireita työelämän suhteen menimme ensiksi Helsinkiin vaateostoksille, kevät jo kiikarissa. Kauhea aamuruuhka (45 minuuttia jonottelua, onneksi vain tämän kerran eikä joka aamu niinkuin varmaan monen monet joutuvat aamuisin kokemaan) Helsingissä, mutta pääsimme vihdoin yhdeksän jälkeen perille (siis lähdimme todellakin kukonlaulun aikaan!) ja sain ostettua ihania kevätvaatteita ja myös kauniita leninkejä syksyyn.

Nokia ja Eden oli ensimmäisen matkapäivämme kohde. Puhuin isännälle jossakin vaiheessa Tampereesta ja sanoi siihen, että no mennään Edeniin. Okei, ajattelin, saadaan samalla uida ja polskutella. Ja koska en mitään suunnittele, mistään tiedä, enkä mitään selvitä, en edes ajatellut asiaa. Siis sinne. Nokialle - Edeniin - syksyllä - maanantaina. Ruokatarjonta vaan sattui olemaan juuri tuona päivänä  huononlainen, koska oli ensimmäinen maanantai kun a ala carte oli kiinni ja ainut ruokapaikka oli grillibaari, joka sijaitsi altaan vierellä - ei siis mikään hulppea paikka ensimmäisen lomapäivän kunniaksi. Jippii!

Allasosasto oli ihan kiva, siisti, paljon kaikenlaisia vempeleitä, aaltokone, virtaava joki ja jos olisi ollut lapsia tai tässä tapauksessa lapsenlapsia mukana valinta olisi ollut nappisuoritus.  Mutta tottunueena Hangon ihanaan Spahan, josta on huikeat näkymät, oli tämä Nokian uimakeidas vähän tunkkainen ja ahdistava - ehkä vain siksi ettei ollut ikkunoita ulos eikä päässyt ulos uimaan niinkuin Naantalissa. Mutta muuten kyllä käymisen arvoinen. Ja olut altaan reunalla maistui makoisalta.

Ja koska tämä jo hieman väsynyt ja lomantarpeessa oleva rouva ei halunnut syödä allasbaarissa taimikälieneekahvila päätimme ystävällisen allasbaarityöntekijän ohjeiden mukaan kävellä Nokian keskustaan ja katsastaa paikan ruokatarjonta, joka hänenkään mielestä ei ollut suuren suuri, mutta ihan hyvä. Niinkuin olikin. Ruoka oli hyvää ja palvelu samaten joten kiitos siitä! Mutta maisemat - miten sen nyt sanoisi, kuva kertoo kaiken - mutta joo - ihan kiva!



Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle - niin nytkin.

Oikeasti meillä oli oikein onnistunut päivä: saimme rentoutua polskutellen, saimme juoda kuohuviiniä hotellihuoneessa, teimme ihanan kävelyretki Nokian virran rantaa Pepper Bariin ja  meillä oli oikein miellyttävä hotellihuone.

Ja loma.






perjantai 20. huhtikuuta 2018

Punkki-riäpäle


Ihana kauankaivattu vapaapäivä ja aurinkokin paistaa kiitettävästi. Haravoinnin ja oksienleikkelyn jälkeen perunoiden kiehumista odotellessa ajattelin istuttautua terassille vällyjen alle nauttimaan auringosta ja hyvästä kirjasta. Noh, puhelinta räpäläsin. Pienen pienen pieni, juuri silmillä erottuva, monijalkainen ötökänpoikanen käveli sormellani ja sitä siinä sitten yritin litistää. Ei litistynyt. Kynnellä yritin halkaista. Ei haljennut. Ja silloin vasta tajusin (kas kun ensimmäiseni oli) että sehän on, anteeksi ruma sana, perkele Punkki. Punkki isolla kirjaimella vaikka pieni olikin.

En ole mitenkään hysteerinen. Paitsi kun on kyseessä punkki. Ja torakka ja lentävä iso möhkälekoppakuoriainen. Joten asian tajuttuani lensin ylös, heitin takin pois, puristelin vaatteitani. Seuraavaksi hain teippiharjan ja harjasin hiukset, vaatteet, kengät. Mahtoi siinä olla naapureilla naurettavaa kun teippiharjalla siivosin terassia. No ei löytynyt. Oli, toivon mukaan tippunut terassin rakojen alle jo vähän lytistyneenä ja kynnenkuva selässä.

Mutta ei auttanut. Seuraavaksi hyppäsin suihkuun ja laitoin kaikki vaatteeni pesuun. Nyt istun sitten täällä sisällä, turvassa, tuolta kaamealta hirviöltä. Ja en varmasti mene istumaan samaan kohtaan ulkona. Ja muuten, tuolikin täytyy teippiharjalla vielä putsata.

Miten noin pieni voikin olla niin kamalan ällöttävän hirvittävä ja saada suhteellisen normaalin naisihmisen (ihana sana!) hyppimään kuin viimeistä päviää. Kai on kuitenkin uskallettava mennä ulos, jossain vaiheessa. Ja hirvityksen kamaluus, niitä on varmasti enemmänkin tuolla pusikossa. Hohhoijaa.

Ei ole suuret murheet ihmisellä, mutta kuitenkin.

Hyvää päivänjatkoa ja tarkkailkaa liikkuvia ötäköitä matkalla vaatteiden alle verenkiilto silmissä!

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Uimaan...

En olisi ikinä, kuunaan päivänä, uskonut, jos joku nyt olisi joskus sattunut väittämään, että minusta tulisi uimari. Siis ei nyt uimari sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä uimarihan on sellainen supernopea suhahtaja, joka osaa tekniikan ja oikeat liikkeet oikeaan aikaan ja meno on sen mukaista. Mutta uimari kuitenkin, sellaiseen verkkaiseen tahtiin, hiljaa hyvä tulee asenteella. Sillä inhoan, olen aina inhonnut, uimahalleja - niitä kolisevia, kalisevia uimahalliääniä, kloorin tuoksua, kylmää vettä ja vielä kylmempää ilmaa, liukkaista lattioista puhumattakaan. Tai sitten kaikki tuo on ollut vain tekosyy olla menemättä moisiin paikkoihin palelemaan.

Mutta nyt on toisin. Olen muuttunut nainen. Kuudenkympin kynnyksellä. Olen saanut uuden harrastuksen. Uimisen.

Ennen seitsemää joka tiistai soi kello tuo ja herättää ja minähän herään, toki vaivalloisesti, sillä ennen seitsemää herääminen ei ole inhimillistä heräämistä, sanonpahan vain. Mutta raahaudun ylös ja otan kassini (jonka olen pakanniut jo edellisiltana) ja pyöräilen SPAhan muiden aamuvirkkujen tavoin. Ja aloitan aamun urakan.

Kilpaa nousevan aamuauringon kanssa kohotan kuntoani (kilometrin verran ehtii vajaassa tunnissa)  samalla nauttien upeista maisemista, joita Hangon luonto tarjoaa kuin tarjottimella, sillä joka ikkunasta aukeaa erilainen näkymä ja tietenkin joka tiistai myös erilaiset puitteet maisemille - joskus ei tosiaankaan näe muuta kuin sankkaa sumua.

Ja tämä kaikki on jokaiselle meistä mahdollista, melkein ympäri vuoden. Muutaman kuukauden tauko kesällä ei minua haittaa, sillä tuskinpa siellä edes kävisin vaikka se olisi mahdollista. Nautin niistä keroista kun voin tuossa kauniissa Spassa uida, nauttia sen hiljaisuudesta ja ylellisyydestä ja siitä, että voin ennen työpäivää pyöräillä uimaan tuosta noin vaan ilman sen kummempia varauksia, autokyytejä, bussimatkoja - sen kun vain hyppään pyörän satulaan ja polkaisen uimaan.

Aika ihanaa, vai mitä?