Jos jokin menee pieleen, niin....

Tänään fuskasin, oli niin karmea keli ja kolea ja masentava, joten ajattelin karata töistä muutamaa minuuttia etuajassa, hyi minä! Ja rangaistus tuli samantien!

Niinpä niin. Pyörän avaimet eivät olleet taskussa. Ajattelin soittaa miehelle, mutta samantien muistin, että eihän hän ole kotona. Ja puhelinkin oli jäänyt kauppaan.  Avasin siis ovet uudelleen, etsin puhelimen laatikon syövereistä, purin kassin tiskille, jospa se avainnippu vaikka olisi vahingossa livahtanut kassiin taskun sijasta. No eipä näkynyt. Ei siinä sitten muu auttanut kuin lähteä kävelemään, mutta onneksi sentään pyörä jäi turvallisesti lukkoon.

Nälkä kurni vatsanpohjaa, joten kaupan kautta piti mennä ja ostokset olivat hurjat: kaksi jogurttia ja siskonmakkarakeittoa (jep, valmisruokaa, mutta äitien tekemää!). Kassalla maksua suorittaessani huomasin, että lompakko jäi siinä kassintyhjennysurakassa tiskille. Joten jätin suuret ostokseni ystävälliselle myyjättärelle, joka ne kiikutti takaisin hyllyyn. Koska en nyt jaksanut enää kiukuspäissäni mennä takaisin kauppaan lompakkoa hakemaan. Ja kananmunia (Täktomista) oli jääkaapissa, joten oivan munakkaan niistä saisi.

Muistin matkalla, että eipähän mulla tietenkään ole kotiavaintakaan, sillä siinähän se, samassa nipussa. Mies sitten puhelimen päässä neuvoi vara-avaimen paikan, joten onneksi pääsin sisälle.

Ruokaa sain ja hermotkin rentoutuivat. Kunnes piti ruveta tiistaipäivän kunniaksi maksamaan laskuja. No lompakkohan on siellä kaupan tiskillä ja lompakossa on se koodiavainkortti. Huokaus.

Mukavaa tiistaipäivää!

Vapaapäivän aatoksia

Vapaapäivän kunniaksi pakotin itseni liikkeelle, aurinko paistaa porotti, ainakin vielä aamupäivällä, joten päätin lähteä pyöräillen Bellevuen rantaan ja jatkaa kävellen Neljän tuulen tuvalle. Ja olihan mulla uudet popot, hienot SkoDaysta ostetut tossut limenvihreine nauhoineen.

Siinä kulkiessani hiekkatietä auringon lämmittäessä selkääni mietin suuria syviä ja elämän ihmeellistä kulkua. Ja tätä nykytilannetta. Ja perhettä. Ja kurjaa rahatilannetta. Ja itse asiassa en nyt kauheasti edes huomannut ympäristöä enkä minkälaisessa kullanhohtoisessa auringonpaisteessa kävelin. Sen kun kävelin.

Neljän tuulen tuvalle saavuttuani päätin kävellä rantaa pitkin takaisin. Hiljalleen havahduin. Aurinko lämmitti, ei nyt bikineitä vielä päälle asti, mutta ihanasti kuitenkin. Rannalla ei näkynyt ristin sielua. Kirkko ja vesitorni pilkistivät horistontista, laineiden liplatus laski stressaantuneet olkapäät normaalille tasolle, suolainen merentuoksu ja muutama hassu kivellä kököttävä lokki sai typerät, synkät ajatukset vaihtumaan silkkaan iloon. Olisin kirmaillut, jos se suinkin olisi ollut mahdollista!

Taas kerran sai todeta ja itsekseen ihmetellä tuota maiseman kauneutta, tuhannen taalan rantaa ja maailman kauneinta näkymää!

Ja iltapäivällä hain puhua pulputtavan lapsenlapseni päiväkodista ja tuon touhuja katsellessa sydämen valtasi sellainen onni että viimeisetkin murheenryppyset kaikkosivat taivaan tuuliin.

Ja kamerahan oli tietenkin piirongin päällä eteisessä, eipä siitä kauheasti iloa ole. Onneksi oli sentään puhelin taskussa.

Puruntäyteistä elämää

Tammikuussa kovin nauratti, kun täällä paukkuivat pakkaset ja me vaan lötköteltiin siellä etelän lämmässä. Ei paljon hetkauttanut, vaikka kuulimme uutisia ihmisten jäätyneistä putkista, ei hetkautttanut ihan hirveästi edes silloin, kun kuulimme oman talomme mahdollisesti jäätyneistä putkista tai putkesta. Kyllä ne nyt sulaa. Ja sulihan ne. Kunnes yksi vanha, kulunut ja aikansa elänyt putki vanhassa vessassa, nykyisessä romuhuoneessa, pamahti rikki ja kasteli lattian. Noh, ajattelin, tyhjennetään se sitten joskus ja sitten vaan kuivataan.

Perjantaina aloitin tuon pienen huoneen tyhjentämisen. Ei siellä nyt niin hirveästi roinaa ole, ajattelin, olenhan aika usein heitellyt kaikkea turhaa pois. Ja eipäs ollutkaan - kunnes levitin ne pitkin talon muita huoneita. Miten ihmeessä ne pystyivät pienistä sievistä kasoista paisumaan koko talon täyttäväksi muovipussien mereksi? Uskomatonta.

Romuhuoneet pitäisi lailla kieltää. Sinne viedään kaikki se mitä ehkä joskus tarvitaan kuten vanhat kolmekymmentä vuotta vanhat monot. Haloo, eihän meillä ole edes lunta enää, ikinä, saatikka sitten että omistaisin sukset, tai menisin luistelemaan - sillä vanhat luistimetkin löysin. Ja kasan kenkiä, kasapäin vanhoja papereita, kymmenen kassia - kuka tarvitsee kymmenen rumaa kassia, kysyn vaan.

Ja juu nej, en heittänyt vieläkään niitä kymmentä rumaa kassia pois, vaan lätkäisin ne olohuoneen lattialle odottamaan pääsyä takaisin romuhuoneeseen. Katsokaas, kun niitähän saattaisi joskus tarvita, kaikkia kymmentä yhdellä kertaa. Huokaus.

Isäntä viettää ensi viikon lomansa vanhassa vessassa imuroiden märkää sahanpurua ja rukoillen, ettei vesi ole levinnyt muiden huoneiden alle. Ja kuten kuvasta näette ei se kuvittelemani puhallus ja kuivaus ollutkaan ihan niin mutkatonta ja siistiä. Mutta toisaalta turhahan sitä olisi ollut etukäteen murehtia ja päivitellä, eletään nyt muutama viikko näin ja loput sitten toisin.

Jotta sellaista meillä täällä Lindblomin residenssissä.